Nimi: Ei se tyttö tule takaisin
Kirjoittaja: raitakarkki
Ikäraja: K11
Paritus: Seamus Finnigan/Lavender Brown
Tyylilajit: Angst, draama
Varoitukset: Kuolema iik
Tiivistelmä: Lopeta itkeminen, helvetti, et sinä häntä tappanut.A/N: Tämäpäs oli yllättävän vaikea kirjoitettava! Ihan päiviä meni, ennen kuin sain tämän tarpeeksi valmiiksi, mutta lopputulos on ihan hyvä siihen nähden, että en oikeastaan osaa kuvailla läheisen ihmisen menetystä erityisemmin, sillä en oo itse sitä joutunut kokemaan. Lisäks mietin että onkohan tää nyt K11 vai K13 mut pelasin varman päälle.
Tuhoa suosikkiparituksesi -haaste. Vedin sitten tosiaan kaikista radikaalimman linjan ja kirjotin deathficin. Menee myös OTP-haasteeseen ja One True Somethingiin.
Otsikko ja lopun pari lyriikkalineä ovat Leevi and the Leavingsin samannimisestä biisistä, oon niin luova et jaksan keksiä otsikoita lol.
>>
Koko muu maailma hiljeni hetkeksi sillä hetkellä, kun Seamus näki hänet;
Räjähtäneestä lattiasta irronnut pöly oli liimautunut naamioksi Lavenderin kasvoille, katse lasia ja suu aavistuksen raollaan hän oli kuin valmis sanomaan jotain – mutta silti, ei ikinä enää.
Seamus tuijotti häntä kykenemättä tajuamaan sitä, kohotti vapisevaa kättään tietämättä oliko sopivaa koskettaa toista vai ei – Lavender oli kuin kallis posliininukke,
katsoa saa mutta ei koskea.
Poika tunsi kaukaisen kosketuksen olallaan, joku yritti repiä häntä ylös pois jonnekin, Seamus ei halunnut tai voinut liikkua - ”Tule, Seamus, ne saattavat tulla takaisin, nouse nyt.”
Puhuja oli Dean, joka yritti epätoivoisesti kiskoa Seamusia mukaansa, mutta poika ei hievahtanutkaan. Koko maailma vain pyöri ja pyöri, ympäristö sekoittui hänen päässään pimeäksi verhoksi ja hänen ainoa kiintopisteensä oli lattialla elottomana makaava Lavender.
Elottamana. Kuolleena.
”Lavender on kuollut.”
Seamusin sanat olivat yhtä harmaita kuin ulkona lipuvat pilvet ja asian ääneen sanominen teki maailmasta taas aidon; taistelu, huudot ja kaikki palasivat ryminällä hänen tajuntaansa, hän saattoi maistaa veren suussaan...
Lavender oli totta. Kuolema, myös totta.
Dean tarttui Seamusista kaksin käsin kiinni, sillä yhtäkkiä kaikki oli mustaa mustaa mustaa.
**
”Minä – kaikki vain räjähti, Seamus, minulla oli taikasauva, sain itseni pysäytettyä – h-hän oli varmaan ti-tiputtanut omansa, olen niin pahoillani”, Parvatin silmät olivat itkusta punaiset ja ääni sortuva, Seamus tuijotti ilmeettömänä ei-mihinkään ja kuunteli vain puoliksi.
Lopeta itkeminen, helvetti, et sinä häntä tappanut, hän halusi sanoa, mutta ei sanonut. Sillä Seamus tahtoi jonkun, jota syyttää, edes hieman.
Eikä sillä ollut edes väliä.
Hän olisi voinut syyttää itseään ja rypeä itsesäälissä, miksei hän ollut auttamassa Lavenderia, miksi päästi hänet karkaamaan katseensa alta – mutta niin vain oli, eikä hän tuntenut vihaa, surua, katumusta, ei yhtään mitään. Vain Lavenderin jättämä tyhjyys velloi hänen sisällään kuin synkkä meri ja jossain syvällä olivat piilossa kaikki ne menetetyt vuodet. Kaikki tyhjää.
Ei se edes ollut heidän sotansa. Heillä oli vain elämä ja he riskeerasivat sen – miksi?
Seamus tarttui kiinni Parvatin kädestä eikä irrottanut, vaikka tyttö hätkähtikin kosketuksesta. Poika tunsi toisen sydämen kiihtyneen sykkeen, Parvati oli elossa; sydän edelleen pumpaten verta ympäri hänen kehoaan ja keuhkot haukkoen happea.
Siksikö? Että muut saisivat elää?
Mutta eihän Seamus välittänyt muista.
Ja et sä koskaan tullut takaisin
(Ei se tyttö tule takaisin)
