Nimi: Kurimus
Kirjoittaja: Wild Child
Ikäraja: K11(ihan vaan varmuuden vuoksi, etten pidä alkoholia liian kevyenä tai ihannoitavana asiana
)
Fandom: Les Misérables
Pari: Miten sen nyt haluaa nähdä. E/R.
Tyylilaji: draama
Vastuunvapaus: Kaikki kunnia menee Victor Hugolle tästä upeasta ja uskomattomasta kirjasta. En omista mitään muuta kuin sen mitä olen jo valmiista muotoillut. En saa, enkä voisi vaatia tästä mitään. Enemmän kuin liikaa on jo se että tämä fandom on olemassa ja saan kirjoittaa siitä. Sillä en voi muuta. Kiitos.
A/N: Enjolras, Grantaire ja heidän suhteensa on vain jotain niin käsittämätönsä ja ainutlaatuista. Menen kirjan pohjalta, sillä siellä on ne dialogit, joiden aikana sydän unohtaa lyödä, mutta eiköhän tämä musikaalin/elokuvankin ystävälle avaudu.
KurimusEi ollut lainkaan tavatonta, että Aapisen ystävien kokoontumiset venyivät pikkutunneille. Aika ei aina merkitse nuorille ihmisille juuri mitään; kun hyvä juttu on kesken, ei sitä voida jättää noin vain; jokaista aasinsiltaa seurataan loppuunsa saakka ja asiasta toiseen hypitään myös kuin lätäköstä seuraavaan. Puheisiin liitytään myös pöytäkunnista toiseen - sulkeutuneita, intensiivisiä nurkkapöydän keskusteluita tosin unohtamatta.
Ilta ei ollut enää kovinkaan nuori, kun muutamat jo ajattelivat kotiin lähtöä, mutta kestivät lupsahtelevat silmäluomet sinnikkäästi. He eivät halunneet lähteä, jäädä paitsi jutun loppua, jossa saattaisi mahdollisesti olla jostain suuremmasta kyse.
Enjolras oli jo vaiennut; alkuillasta hän käytti puheenvuoroaan, mutta vietti usein lopun Combeferrea kuunnellen, kysellen, kommentoiden. Silloin tällöin hän vaipui ajatuksiinsa, heräsi jonkin ajan kuluttua, nousi tuoliltaan ja puhui tovin haaveellisia sanoja tulevaisuudesta katse kaukaisuuteen luotuna. Tai sitten hän yhtäkkiä ponkaisi ylös kuin sätkyn saaneena, loi vetoavan katseensa vuorollaan jokaiseen huoneessa olijaan julistaessaan vakavasti ja intohimoisesti vaikuttavia aatteitaan. Mutta muutoin hiljainen, monesti omiin maailmoihinsakin kadonnut lumoavan kaunis nuorukainen näyttää silti heidän johtajaltaan myös ulkopuolisen silmiin. Se on melkein maagista, mutta sitä kutsutaan karismaksi. Hänen silmissään paloi tuli, ja melkeinpä kokoajan hieman kurtistuneet kulmat ja yhteen puristuneet huulet kertoivat vakaudesta ja ajattelusta. Hän eli sitä kaikkea, kun muut ystävät, vaikka suurin osa lähestulkoon yhtä omistautuneita olivatkin, tai ainakin tärkeänä asianaan heidän yhteisiä aatteitaan pitivät, oli heillä enemmän käsitystä oikeasta ympärillä tapahtuvasta elämästä. Heidän näkemyksensä olivat maanläheisempiä, realistisempia ja helpommin muun kansan nieltävissä. Kun Combeferre saa ihmiset kuuntelemaan, ymmärtämään, miettimään ja ajattelemaan toivoa, keinoja ja rohkeutta, Enjolras’n puheen jälkeen heidän sydämensä pakahtuvat ja he haluavat rynnätä barrikadeille tarkemmin pohtimatta minkä vuoksi ja seurauksia ajattelematta. Vallankumous ei synny ilman kumpaakaan heistä.
Nyt oli tultu siihen pisteeseen, että erästä varsin viinaanmenevää ystäväämme oli alkanut laulattaa. Puhe suorastaan pulppusi hänen suustaan, ja totuuden nimessä on todettava, ettei siinä juuri järkeä ollut. Joidenkin, ehkä myös hilpeästi humalaisten ihmisten mielestä hänen hölynpölynsä ja hassut kuplettinsa olivat hauskaa kuultavaa, mutta erään vallankumouksellisen hermot eivät niitä enää lopulta kestäneet. Hänen pinnansa katkesi. Mustat saappaat kolahtivat pari terävää kertaa lattiaan kun hän harppoi huoneen toiselle puolelle kasvot kuin myrskyn merkki. Ympärillä vaihdettiin levottomia katseita. Grantaire ei huomannut mitään, ennen kuin kämmenet läimäyttivät hänen pöytänsä laitaa.
”Grantaire!”
Tämä katsoi säikähtäneenä julmistuneisiin kasvoihin ja nauru hyytyi hänen huulilleen.
”Käsittämätön mölysi vie järjen. Olet musta ja häpeällinen varjo koko ryhmämme yllä. Viikosta viikkoon ajattelen, että ehkä sinä kohta seuraat meitä tai löydät tiesi jostain muualta vaikka kapakan pitäjänä ja katoat silmistäni. Annan mielessäni sinulle mahdollisuuden toisensa jälkeen, mutta sinä juot ne kurkustasi alas. En jaksa ymmärtää, miksi edes olet täällä. Nyt: ulos.”
Aivan kuin Grantaire olisi nielaissut kielensä. Hän aukoi hetken suutaan kuin kala kuivalla maalla. Sitten hän nauroi ja nousi tuoliltaan.
”No, no. Etköhän nyt hivenen ylireagoi ystävä hyvä. Olisit voinut vain pyytää minua olemaan hiljaa, ei tässä sen kummemmasta voi olla kyse. Sitä paitsi, minä juon teidän vallankumouksellenne.”
Enjolras pudisti päätään ja sanoi pelottavan kylmästi:
”Ei. Sinä et nyt ymmärrä. Ovi on tuollapäin. Mene pois.”
”Minä istun nätisti tuonne nurkkaan, etkä sinä tule kuulemaan inahdustakaan. Enkä minä ikinä kenenkään puheen päälle ole mölynnyt. Täytän tällä vain hiljaisuutta pääni sisällä. Jos –”
”Häivy.” Tämä ääni ei antanut epäilyksiä sille, miksi tämä nuorukaista kuunneltiin niin hartaasti. Se oli puhdasta auktoriteettia.
Siitä huolimatta Enjolras oli toisinaan kakaramainen. Rikas paskiainen joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi. Hän ei ollut realistinen, missään mielessä. Hän ei toisinaan ymmärtänyt lainkaan, että hänen absoluuttiset ja utopistiset haaveensa olivat kaukana tältä vuosisadalta. Grantairea melkein itketti, kun hän ajatteli Enjolras-paran haaveita siitä kuinka vallankumous poistaisi kaiken kurjuuden, kuinka ihmiskunta tulisi olemaan hyvä ja onnellinen, eikä kukaan enää haluaisi pahaa toiselle. Hitot. Minkäänlainen reklamaatio tälle lajille ei tulisi koskaan poistamaan sitä tosiasiaa, että jokaisessa metsässä on se huonompi puu, jossa kasvaa muutama mätä omena, jotka haluavat hyötyä muiden kustannuksella. Pahuus ei ole katoava. Niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, se on tehnyt virheitä, jättänyt velkansa maksamatta, murhannut veljensä ja itkettänyt muita. Niin älykäs kuin Enjolras olikin, hän uskoi mahdottomaan. Grantairesta se oli ihmeellistä ja hän uskoi Enjolras’iin. Muulla ei oikeastaan ollut väliä; ihmiselämä on niin lyhyt, ettei eilinen ehdi nähdä huomista, ja niin kaikki, mutta ei oikeastaan mikään muutu. Oleellisinta on tämä hetki.
Niin kuin juuri nyt.
Grantaire mittaili tätä maan päälle syntynyttä jumalolentoa katseellaan. Enjolras’ssa ei ollut virheitä. Täydellisyys oli hänen ainut vikansa. Edes nyt hän ei vaivautunut katsomaan Grantairea silmiin; hän vain odotti kylmän rauhallinen ilme kasvoillaan, katse naulittuna jonnekin toisen olan yli. Vaikka he toisinaan väittelivät asiasta jos toisesta, ja vielä useammin Grantaire oli tällöin juopunut, eivät he ikinä varsinaisesti tapelleet. Tunteita ei ollut mukana, eikä menty välttämättä henkilökohtaisuuksiin. Mitä nyt Enjolras yleensä veti Grantairen alkoholisoitumiskortin esiin siinä vaiheessa, kun hän oli saanut tarpeekseen. Tämä valtti todisti hänen mielestään aukottomasti sen, että Grantaire oli kuitenkin aina väärässä, kelvoton ja muutamaa muuta asiaa. Tästä huolimatta, tai nimenomaan myös siitäkin syystä Grantaire provosoi Enjolras’ta vaihtamaan hänen kanssaan ne muutamat närkästyneet lausahdukset. Suoraan sanottuna hän haki tällä vain toisen huomiota. Sillä kun hän ei ollut vallankumousaatteellinen kuin Combeferre, tai uljas kuin Courfeyrac, sen enempää kuin hän ei ollut Feuilly tai Mariuskaan, ketään Aapisen ystävistä omine hyvine puolineen, keitä Enjolras piti kovasti arvossa, ei Grantaire nähnyt käsissään juurikaan kortteja pelattavaksi. Hän ei ymmärtänyt lainkaan itseään. Hän sai syliinsä melkein tytön kuin tytön, mutta ei muistanut heistä yhtäkään sen jälkeen, kun hän lähes sammuneena kuulee turtuneiden uniensa läpi kuulee Enjolrasin keskeyttävän kesken lauseen, huokaavan ja sanovan: ”Bossuet, Joly, voisitteko viedä Grantairen nukkumaan ja katsokaa ettei hän tukehdu omaan oksennukseensa? Hän kuorsaa niin kovaa, etten kuule edes omia ajatuksiani. Hänestä ei ole hyötyä täällä, hän vain vetäisi alas punaisia lippujamme tuolilta lattialle pullojensa sekaan pudotessaan. –Mihin jäinkään? Aivan; olen kyllästynyt istuskeluumme täällä. Juoruamme jo kuin lumppuakat. Olemme puhuneet nyt tarpeeksi ja nyt valmistautukaamme ja odottakaamme oikeaa hetkeä. On toiminnan aika -”
Grantairen Enjolrasin ylpeyttä uhmaava, jo luvattoman kauan kestänyt julkea katse oli muuttunut haaveilevaksi. Se risteili toisen yllä kireistä leukaperistä omia reittejään ryhdikkäälle rinnalle, jonka sisällä sykki sydän Ranskalle ja tulevaisuudelle. Ystävien paikka hänellä oli luultavasti mielessä tai selkärangassa, vaikka sielläkin oli varmaan täyttä. Ehkä he olivat hänen suonissaan ja näin vähän kaikkialla ja siellä minne mahtuivat. Vaikka nuorukainen ei osannut rakastaa toista ihmistä, hän rehtinä ja avoimena luonteena välitti lujasti ystävistään.
Grantaire pysähdytti katseensa Enjolras’n silmiin ja hätkähti; ne katsoivat suoraan häneen. Miehen kasvoilla oli kummastunut ilme, ja jos hän olisi osannut, varmaankin huvittunut. Naurua tai hymyä nähtiin harvoin hänen ilmankin niin kauniin vakavilla kasvoillaan. Ei liioin Enjolras kuin Grantairekaan kuullut jo pitkään vallinnutta hiljaisuutta muiden huoneessa olevien miesten kesken, ketkä osasivat sekä kummastuneisuuden, että jalon huvittuneisuuden taidon. Viimeiseksi mainittu heräsi Jolyn tirskahdukseen ja Courfeyracin kuiskaukseen Jehanille; Grantaire laski punastuneena katseensa. Sitten hän nosti rohkeana leukansa, veti hampaillaan korkin irti kädessään kuristamansa pullon kaulasta ja sylkäisi sen Jolyn nurkkaa kohti. Enjolras’n kasvot olivat taas muuttuneet tyynen välinpitämättömiksi, hän käänsi toiselle selkänsä ja käveli paikalleen ikkunan luo jääden katsomaan ulos. Hän oli odottanut enemmän kuin tarpeeksi ja oletti nyt tahtonsa tapahtuvan. Kukaan ei sanonut mitään. Noin kahdesta syystä: kenenkään ei tehnyt mieli, eikä kukaan nähnyt oikein syytäkään vastustaa Enjolras'ta. Sitä paitsi, Grantaire oli aalto ja Enjolras oli rannikko. Grantaire lipui aina takaisin, oli toinen ollut hänelle kuinka tyly tahansa. Mitä kauemmas hänet ajoi, sen suuremmalla voimalla hän palasi.
Grantaire oli väsynyt. Hän koki tämän olleen nyt tässä. Tilanteesta ei saatavissa enää mitään irti, eikä hänen aikomuksenansakaan ollut viedä sitä mihinkään suuntaan. Hän vain… hän ei itsekkään tiennyt lainkaan mitä oli ajatellut.
”Hyvä on. Minä menen”, joskus toiste hän olisi ehkä halunnut leikkiä marttyyria ja todeta vielä, että ’olenkin aina tiennyt, ettei minua kaivata tänne’, mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella. Hän halusi vain pois.
”Eläköön tasavalta”, hän kuitenkin sai sanotuksi tylsästi sarkasmin sävyttämällä äänellään ja käveli ovelle.
Anna heidän olettaa, että kaikki on tietoista. Että olet tavallinen umpihumalainen typerä itsesi ja oma herrasi. Tilanteen tasalla ja mikään ei merkitse sinulle mitään. Matkalla hän nappasi toisen pullon kainaloonsa Bahorelin edestä.
Mitä hänen
päässään oikein liikkuu?Kun Grantairen käsi kosketti oven kahvaa, Enjolras pysäytti hänet hiljaisella, mutta varmalla ja kantavalla äänellä, tunteettomasti lausuen:
”Grantaire.”
Kutsuttu pysähtyi kylmiin väreisiin selässään, mutta ei kääntynyt. Hän ei halunnut eikä jaksanut kohdata Enjolras’n katsetta, oli se sitten inhoa, sääliä tai sietämistä.
”Tule takaisin, kun olet selvin päin.”
Child