Nimi: Savulla syövytetty
Kirjoittaja: Vanamo
Oikolukija: foxy ♥
Lajityyppi: angsti, synkistely.. mitä muutakaan? (;
Ikärajasuositus: K-11
Varoitus: tulkinnanvarainen raiskaus, päihteitä, vanhoja miehiä ja nuori tyttö
A/N: Mä en ole kirjoittanut ikuisuuksiin mitään julkaisukelpoista, eikä tämän raapustuksen julkaisu pahemmin auta asiaa; Tämä on kirjoitettu ikuisuus sitten ja laatu on jotain niin ihanaa. Foxy (jolle tämän ommaankin♥) palautti tämän tekstinpätkän kuitenkin mieleeni ja no, tässä sitä ollaan.
Savulla syövytetty
Ilta avautuu edessäni hiljaisena. Tuuli kieppuu kevyesti puiden latvoissa ja hyväilee kuusenneulasia hiljaisilla kuiskauksillaan. Ikijäätyneet lumikinokset tienvierustoilla heijastelevat kuun kalvakkaa valoa kivisten kerrostalojen seinistä ja luovat himmeitä valokeiloja kosteaan asvalttiin. Katulamput värisevät, välillä keltainen valo katoaa kokonaan ja toisinaan se taas välkkyy kuin sen sisällä olisi tusina kärpäsiä hippasilla.
En haluaisi astella yksikseni kävelytien laitaa yömyöhällä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa. En tahdo yöpyä vieraiden seinien sisäpuolella, en ainakaan tässä olotilassa. En minä maistanut kuin hörpyn sitä ja toisen tätä, se oli kuitenkin tarpeeksi. En luota itseeni.
Askeleeni ovat hoippuvia, vasen jalkani kaartaa turhaksi katuojan puolelle ja oikea kynkkää alistuneena perässä.
Ilma on kylmä, eikä minulla ole kunnon vaatteita. Jalkojani nuolevat repeilleet farkut ja ylävartaloani peittää college, jota en tunnista omakseni. Viileys nipistelee poskipäitäni ja takoo sinertävää väriään käsieni kuorrutteeksi.
Matka tuntuu kestävän ikuisuuden. Kun pysähdyn silloin tällöin suoristamaan askeleitani ja vilkaisen pienesti olkani yli, näen Miretten talon yhä kivenheiton päässä. Pään kääntäminen saa maiseman vilisemään silmissäni. Vielä kaksi kilometriä vihreälle kotiovelle.
Seuraan tien muotoja, mutka saa steppaukseni yhä lähemmäs tienreunan rajaa. En halua vajota ojan tasolle, olen jo häpäissyt itseäni kylliksi yhdeltä illalta.
Kuljen korkealle kohoavien mustakattoisten talojen ohi. Jok'ikisessä on vedetty harmaat sälekaihtimet tiukasti ikkunan eteen, estämään yön mörköjä tunkeutumasta sisään herttaisiin uniin. Pihoja piirittävien lauta-aitojen porttien salvat on kierretty säppiin, lähestymisyritys tehdään mahdottomaksi. Ohikulkija pakotetaan jatkamaan taivaltaan.
Yön alhaalla riippuvan hiljaisuuden rikkoo matala köhinä. Kurkkunauru ja tupakkayskä repivät rakoja paksuun äänettömyyteen. Korvani yrittävät paikantaa melunlähdettä, mutta tuntuu kuin käkätys ympäröisi minua joka puolelta.
Askeleeni hidastuvat kuin automaattisesti, tömistykseni onnistuu keventymään valssia muistuttavaksi askellukseksi. On kuitenkin liian myöhäistä tekeytyä näkymättömäksi tai naamioitua enkeliksi, minut on nähty.
Leveäharteisten hahmojen siluetit piirtyvät poikkikatua rajaavaan tiiliseinään. Ne kohoavat pitkinä ja tummina rosoista pintaa vasten. Ja minä olen aivan liian lähellä varjotarhaa, välimatkaa synkkiin hahmoihin on vain muutaman kymmentä hassua metriä. Enkä minä huomannut aiemmin. Jostain syystä se vain naurattaa minua. Ilman muutamaa huikkaa Martinia toimisin täysin eri lailla.
Selvin päin olisin viettänyt rattoisan illan sipsikuppi sylissäni keikkuen television äärellä ja olisin nyt omassa satumaassani untuvatäkkien keskellä lämpimässä. Tällä kertaa kokeilunhalu voitti. Aina ei voi olla ulkopuolinen, se käy sietämättömäksi. Vaikka kun asiaa ajattelee tarkemmin, todella pohtii omaa asemaansa, hahmottaa karun kaavan. Ulkopuolisena on kuitenkin vapaa, silloin on valtaa. Ei paljoa, eikä se kohdistu keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta silloin saa päättää itse omasta elämästään, valita omien virheidensä kautta väärät risteykset ja kahlata taas takaisin, omasta tahdostaan. Sisäpiirin jäsenenä on loppujen lopuksi vielä enemmän ulkopuolinen, sillä silloin tajuaa, että vaikka saa kulkea VIP-lappu kaulassaan, on silti aivan yhtä pihalla asioista kuin ennenkin. Sisäpiirit ovat teeskentelyä. Niissä saa vain kulkea jonkun muun talutusnuorassa. Ja tänä iltana minä annoin pujottaa kaulaani piikkipannan.
Puristan kylmät käteni tiukasti nyrkkiin ja painan ne kylkiäni vasten. Tunnen kylkiluideni kiivaan kohoilun, pelko puskee tietään ulos. Päässäni kuitenkin vain surisee epämääräisesti, aivoni ovat liiaksi turrat, jotta ne reagoisivat lähestyvään vaaraan. Vain hyvin pieni osa minusta kykenee tajuamaan tilanteen jokseenkin realistisesti.
Yön paikoilleen liimaamat pikkukivet rouhivat asvalttia kenkieni alla kun lähestyn risteystä. Talot huokailevat kun en lähde pakoon. Miesjoukko nauraa, kun pysähdyn aivan heidän nenänsä juureen.
"Katsopas vaan, mitä meidän pikkulikka." Miehen suu on kätkeytynyt harmaan parran sekaan. Ääni on takavireinen, juoniva. Olen kangistunut paikalleni, lukkiutunut mieleeni. En tee mitään. Mutta niin ei ole tarkoitettukaan, tämä on edeltä kirjoitettua. Minusta on tehty marionetti.
Toinen mies ottaa muutaman askeleen eteenpäin, niin että hän on toverinsa ja minun välissä. Hänen kasvojansa jakaa punainen, röpelöisenä kohoava arpi ja toista silmää peittää likainen laastari. Mies heilauttaa kättään minun suuntaansa ja mörähtää jotain, en saa sanoista selvää. Kuulen korvissani, kuinka veri kohisee suonissani.
Iso koura kiertyy käsivarteni ympärille ja vetäisee minut syvemmälle poikkikujalle. Miehet ympäröivät minua joka puolelta, heitä on ainakin viisi. He ottavat vinoja askelia suuntaani ja puhaltavat päälleni viskihuuruja. En saa mitään tolkkua aivojeni toiminnasta, en kai vieläkään osaa pelätä. Enää on edes turha miettiä juoksemista, minut on saarrettu. En pääse pakoon.
Varjot kohoavat tiiliseinään entistäkin suurempina. Minä olen vain pieni hyttynen härkien keskellä. Suljen silmäni ja yritän herätä. Tämä ei voi olla totta.
Havahdun, kun tunnen karhean kämmenen poskellani. Säpsähdän automaattisesti, mutta ristiselälleni lukkiutunut käsivarsi estää minua perääntymästä sormenmittaa enempää.
Miehen kädessä palaa paksu sikari. Hän puhaltaa ulos pitkiä savuhenkäyksiä, kiehkurat kehystävät kasvoni. Savu kirvelee silmiäni, mutta mies pakottaa minut katsomaan itseensä. Sitten hän painaa isot, märät huulensa omilleni. Minua ällöttää, kuvottaa ja etoo. Yritän saada aivoni toimimaan rivakasti, tekemään järkeviä päätöksiä, mutta ajatukseni liikkuvat kuin tahmassa. Pelko kutittelee pelkästään vatsanpohjaani ja kantapäitäni, muuten olen neutraali.
Kun mies vihdoin vetäytyy irti huuliltani, hän palauttaa katseeni omaansa tarttumalla kovakouraisesti leukaani.
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne sitten alkuunkaan", hän kuiskaa möreästi, tuskin edes liikauttaa suutaan.
"Nyt minä voin ainoastaan pahoitella etukäteen." Sanat työntyvät jähmeän ilman läpi, tunkeutuvat liian syvälle lukkiutuneisiin korviini. Kohinan seasta minä ymmärrän sanojen merkityksen.
Lävitseni ailahtelee negatiivisten tunteiden väriskaala. Kauhua, pelkoa, surua. Mikään niistä ei osaa jäädä paikalleen, pystyn ainoastaan tuijottamaan miehen laimeisiin silmiin uhmakkaasti. Päässäni pyörii entistä enemmän, tunnen voimakkaan alkoholin maun kielelläni ja vodkan jättämän kirvelyn nielussani.
"Sinun huulesi maistuvat sikarilta", kuiskaan miehelle hiljaa, epäsoinnukkaat sanani halkovat pimeyttä. Mies örähtää, työnnymme yhä syvemmälle, kauemmas päätiestä.
Viinahuurut kiertyvät ympärilleni tiukaksi peitteeksi, sikarin savu syövyttää vaatteeni. Minä katoan.