♥ Under the Mistletoe ♥
Author: Tiara
Rating: Sallittu
Fandom: Glee
Pairing: Rachel/Finn, Santana/Brittany, Kurt/Blaine, Will/Sue
Disclaimer: En omista hahmoja
Genre: Fluffy
Summary: Will päättää kohottaa koulun joulumieltä ripustamalla mistelin koulun kattoon. Miten käy, kun muutama oppilaskaksikko ilmaantuu sen alle yhtäaikaa? Entä saako Will itse suudelmaa?
*
Oli enää kaksi päivää joululomaan ja Will kävelikin tyytyväisenä pitkin koulun käytävää. Hän odotti innolla pääsevänsä vetämään henkeä ja rauhoittumaan kotiinsa, sillä kulunut vuosi oli ollut melko raskas. Hänen vaimonsa oli aiheuttanut melkoista draamaa, samoin ihastuminen Emmaan, eikä Suekaan ollut tehnyt hänen elämästään kuoronjohtajana helppoa.
Kävellessään eteenpäin, hän kuitenkin huomasi, että oppilaiden joulumieli oli jossain aivan muualla. Willin mieleen muistui taannoinen esitys, kun kuoro kierteli ympäri koulua laulamassa joululauluja, mutta oppilaat olivat kaikkea muuta, kuin innoissaan esityksestä. Sue puolestaan teki kaikkensa pilatakseen joulun, juonittelemalla kaikki opettajien ostamat lahjat itselleen.
Huomatessaan Karofskyn haastamassa riitaa rillipäisen kemian kerholaisen kanssa, Will huokaisi turhautuneena. Missä oli kaikkien joulumieli?
Will päätti kokeilla toista taktiikkaa. Hän huomasi vaaleahiuksisen tytön, joka kantoi sylissään raskaan näköistä kirjapinoa. Tyttö kiiruhti täyttä vauhtia pitkin käytävää kohti Williä ja opettaja päätti näyttää hyvää esimerkkiä kunnon joulumielestä.
"Hyvää joulua!"
Will toivotti leveästi hymyillen lähes tuntemattomalle oppilaalle, joka loi hämmentyneen katseen opettajaan.
"Väistä!"
Vaaleaverikkö vastasi ja kiilasi itsensä Willin ohi, kirjojen kallistuessa pahaenteisesti hänen sylissään. Will huokaisi päätään pudistaen ja vilkaisi tytön perään. Mikä ihme tämän koulun oppilaita vaivasi?
Opettaja jatkoi matkaansa ja istahti käytävällä olevalle penkille turhautuneena. Hän itse sai joulumielensä siitä, kun kävi esiintymässä kerran vuodessa sairaille lapsille. Se teki hänet iloiseksi. Hänen mielestään joululaulut toivat oikean joulun tunnelman ja sellaista tämä koulukin kaipasi. Mutta kaikilla paitsi Glee-kuorolaisilla näytti olevan jotain musiikkia vastaan.
Samassa Will havahtui mietteistään, kun punahiuksinen Emma ilmestyi tyhjästä luokasta kookkaan valmentaja Beisten kanssa. Kaksikko näytti keskustelevan.
"En yhtään tiedä, mitä antaisin Carlille joululahjaksi. Sen täytyy olla jotain romanttista", Emma tuntui pälättävän Beistelle, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
"Kyllä sinä jotain keksit. Kunhan Sue ei vain rosvoaisi sitäkin lahjaa", valmentaja murahti. Pian kaksikko oli kadonnut käytävän päähän, eikä kumpikaan ollut huomannut Williä.
Äkkiä mustasukkaisuus ja harmi valtasivat Willin. Hän saattoi kuvitella Emman ja tämän täydellisen hammaslääkäripoikaystävän jouluaattona lämpimän takan eteen glögimukit käsissään ja valmiina suutelemaan mistelinoksan....
Will ei kuitenkaan ajatellut loppuun. Sillä hän oli keksinyt idean!
Tämä koulu kaipasi ihmisten välistä lämpöä. Mistelinoksa jos mikä olisi oikea keino välittää sitä. Will nousi penkiltä innoissaan ja mietti sopivaa paikkaa, missä misteli olisi tarpeeksi näkyvillä. Hän näki jo mielessään, miten oppilaat joutuisivat sen alle ja heidän täytyisi halata tai suudella. Ehkäpä se olisi oiva alku tulevaan ystävyyteen tai parisuhteeseen. Ja mikä parhainta, hän saattaisi itse osua yhtäaikaa Emman kanssa mistelin alle.
*
Rachel & Finn
Rachel ja Finn olivat melko silmiinpistävä näky koulun käytävällä. Ehkä lähinnä Rachelin kirkkaanpunaisen villapaidan ansiosta, jossa oli valkea poron kuva, mutta myös sen vuoksi, että kaksikko keskusteli kiivaasti.
He laskeutuivat juuri portaat alas käytävälle, josta pääsee aulaan.
"En ymmärrä, miksi et voi kuunnella minun joululahjaani loppuun?"
Rachel mutisi pettyneenä. Hän oli yrittänyt eilen antaa Finnille joululahjaksi laulun, jonka hän oli aikonut esittää auditoriossa. Ikävä kyllä Finn ei ollut riemastunut lahjasta, koska hän oli vihainen Rachelille. Rachelilla nimittäin oli ollut säätöä Puckin kanssa Finnin selän takana. Tyttö oli tehnyt niin kostoksi Finnille, joka oli valehdellut, että Rachel olisi ollut Finnin ensimmäinen, vaikka oikeasti se olikin Santana.
Rachel oli kuitenkin valmis unohtamaan kaiken, mutta Finn ei.
"Meidän on parempi pitää vähän etäisyyttä. En voi luottaa sinuun enää", poika sanoi huokaisten ja vältteli Rachelin katsetta. Häntä selvästi pienikokoisempi tyttö kuitenkin käveli vieressä päättäväisesti.
"Mutta Finn, en halua ketään muuta kuin sinut. Puck ei merkinnyt mitään..."
Finn ei kuitenkaan halunnut kuulla enempää, vaan tarrasi tytön käsistä kiinni ja pysäytti hänet.
He seisoivat autiolla käytävällä, lähellä ovea. Rachel katsoi Finnin silmiin surkeana. Miksi poika ei ymmärtänyt mitään?
"Ole kiltti ja lopeta. En nyt jaksa tätä yhtään... joulukin on tulossa ja..."
Mutta Rachel laittoi sormensa Finnin huulille.
"Nimenomaan, joulu on tulossa! Olisi kurjaa viettää se ilman sinua!"
Hän tiuskaisi ja mutristi suutaan surkeasti. Finn kuitenkin vain pudisti päätään ja teki tilaa parille oppilaalle, jotka kiiruhtivat kaksikon ohitse aulaan.
"En voi viettää jouluani ihmisen kanssa, joka on loukannut minua noin pahasti", Finn kuiskasi. Kyyneleet kohosivat Rachelin silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne urheasti ja rykäisi.
"Minulla ei ole joulua ilman sinua."
"Rachel, kiltti...."
Mutta Finnin vastustelut olivat turhia. Rachel vilkaisi ympärilleen ja samassa huomasi sen. Mistelinoksa roikkui suoraan oviaukolla!
Tytön kasvoille ilmestyi ovela virne. Nyt hänen täytyisi vain saada Finn mistelin alle ja suudella häntä niin kiihkeästi, että poika haluaisi palata yhteen.
"Kuule, Finn. Minä tiedän, että sinulla on vielä tunteita minua kohtaan", Rachel aloitti keimailevasti ja lähti hitaasti kohti misteliä. Finn ei kuitenkaan seurannut vaan jäi paikoilleen kädet puuskassa.
"Mitä sitten? Sehän on ihan normaalia eron jälkeen..."
"Niin totta kai on. Hei kellohan on noin paljon, myöhästymme tunnilta!"
Rachel keksi ja kiskoi Finniä kohti ovea, mutta poika irrottautui hänen otteestaan ja näytti rannekelloaan Rachelille.
"Se on vasta puoli. Meillä on vielä viisitoista minuuttia aikaa..."
"Aijaa, oho", Rachel vastasi ja mulkaisi misteliä, kun Finn ei nähnyt. Miten vaikeaa poika oli saada sen alle?
"Minä taidan nyt lähteä etsimään Samin ja keskustelemaan pelikuvioista. Nähdään", Finn mutisi, kun tilanne alkoi käydä liian kiusalliseksi. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti aivan päinvastaiseen suuntaan.
"Ei sinne!"
Rachelilta pääsi, ennen kuin hän oli ehtinyt miettiä loppuun. Finn kääntyi katsomaan tyttöä kysyvästi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Rachel kirosi mielessään suurta suutaan ja äkkipikaisuuttaan.
"Sam ei ole siellä. Hän on aulassa", Rachel keksi nopeasti ja osoitti sormellaan ovea, jonka yläpuolella komeili misteli. Finn ei kuitenkaan huomannut misteliä, vaan asteli Rachelin luokse.
"Onko?"
"Joo, luulisin..."
"Hyvä on", Finn nyökkäsi ja lähti kohti ovea, leveästi hymyilevä Rachel vierellään, mutta taas hän pysähtyi.
Rachel pyöräytti silmiään raivoissaan ja hengitti syvään, ettei häneltä pääsisi enää sammakoita suusta.
"Ai niin... taisin unohtaa matikankirjani kaappiin..."
Finn mutisi ja kääntyi, mutta Rachel tarrasi hänestä kiinni ja hymyili teennäisesti, samalla kun töni häntä eteenpäin.
"Ei anneta Samin odottaa!"
"Niin... no ehkä olet oikeassa", sanoi Finn, joka näytti melko hämmentyneeltä Rachelin käytöksestä.
Juuri kun poika oli tarttumassa ovenkahvaan, esti Rachel sen ja tarttui pojan kädestä kiinni.
"Mitä ihmettä?
"Katso ylös", Rachel kuiskasi voitonriemuisena. Finn kohotti katseensa ylös ja näki mistelin, joka oli sidottu paikoilleen punaisella nauhalla.
Pojan ruskeat silmät laajenivat järkytyksestä.
"Sinä tiesit tästä!"
Hän huudahti Rachelille syyttävästi sormi ojossa, mutta tyttö vain naurahti.
"Älä viitsi olla niin dramaattinen, Finn. Nythän on joulu ja sitäpaitsi, kun olet saanut suudelman minulta, huomaat, ettei meidän kannata olla erossa", tyttö lirkutti.
"Ei tule kuulonkaan!"
"Yksi suudelma vain..."
Mutta Finn pudisteli päätään kauhuissaan. Silti hän loi nopean katseen Rachelin punaisiin huuliin.
"Minä tiedän, että sinä haluat..."
Rachel sanoi viettelevästi.
"Me voimme halata, mutta suudella en aio."
Finn tokaisi päätään pudistellen, jolloin Rachelin hymy hyytyi.
Hänen olisi tehnyt mieli haukkua poika pelkuriksi, mutta silti hän hillitsi itsensä ja tyytyi nyökkäämään huokaisten.
"No hyvä on sitten. Mutta et tiedä mitä menetät."
"Miksi sinun pitää tehdä tahallasi kaikki aina vaikeaksi?"
Finn valitti ja kurottautui sitten kohti Rachelia kädet ojolla, valmiina halaukseen. Pojan kasvoilla oli vastentahtoinen ja kiusaantunut ilme.
"Missä on joulumieli?"
Rachel vastasi ja antoi sitten pojan kietoa kätensä ympärilleen halaukseksi. Hän oli pettynyt siitä, ettei Finn halunnut suudella, mutta halauskin tuntui hyvältä. Todella hyvältä.
Finn oli lämmin ja hänen ruudullinen kauluspaitansa tuoksui pesuaineelta. Rachel olisi voinut halata häntä siinä ikuisuuden.
Poika kuitenkin näytti saaneen tarpeeksi halauksesta, sillä hän rykäisi. Brunette kohotti katseensa Finnin ruskeisiin silmiin ja hymyili vaisusti.
"Eihän se ollut vaikeaa?"
"No ei", Finn myönsi, mutta piti yhä kätensä tytön ympärillä.
Lopulta Rachel ei enää kestänyt enempää, vaan hän loi ahnaan katseen pojan huuliin, nousi varpailleen ja yritti suudella Finniä. Poika kuitenkin huomasi hänen aikeensa ajoissa ja perääntyi.
"Ei, Rachel. Parempi, että lähden", hän puuskahti päätään pudistellen ja astui ovesta, jättäen Rachelin surkeana yksin mistelin alle.
Rachel nieleskeli kyyneleitään katsoessaan Finnin perään.
"Senkin idiootti! Kiitos, kun teit joulustani ikimuistoisen. Tiedoksesi vain, että minä saan tasokkaampaakin seuraa mistelin alle, sen kun vain lähdet sillä mitä nyt yhdestä suu..."
Mutta hänen lauseensa keskeytyi. Finn oli saapunut ovesta takaisin kesken tytön lauseen ja painanut huulensa tämän huulille.
Rachel seisoi paikoillaan hämmentyneenä ja antoi Finnin suudella itseään. Hänen sydämensä heitti kuperkeikan ja perhoset täyttivät vatsan.
Lopulta Finn irrottautui Rachelista ja loi hieman nolostuneen katseen tytön ruskeisiin silmiin.
"Jos haluan olla jonkun kanssa mistelin alla, niin vain sinun, riippumatta siitä, olemmeko yhdessä vai emme", poika sanoi hymyillen, hipaisi Rachelin poskea ja lähti.
Rachel jäi seisomaan paikoilleen hämmentyneenä, leveä ja onnellinen hymy kasvoillaan.
*
Santana & Brittany
Tuon samaisen mistelin alle olivat sattuneet myös Brittany ja Santana. Kaksikko oli kävellyt käytävällä koulupäivän päätteeksi kohti aulaa, jonka kautta he lähtisivät leipomaan piparkakkuja Brittanyn luokse.
"Taisin pudottaa rannekoruni", Santana puuskahti, tyttöjen saavuttua juuri mistelin alle. Kumpikaan ei vielä huomannut katosta roikkuvaa vihreää kasvia, sillä heidän katseensa oli suuntaunut lattiaan.
"Senkö, jonka minä annoin sinulle viime ystävänpäivänä?"
Brittany kysyi tutkaillessaan ympärilleen.
"Juuri sen! Se on lempikoruni", Santana puuskahti ja yritti hädissään etsiä itselleen kallisarvoista korua, mutta tuloksetta.
"Pyydä Joulupukilta uusi", Brittany ehdotti ja hymyili herttaisesti parhaalle ystävälleen. Santana pyöräytti näkyvästi silmiään ja pudisti päätään. Hänen mielestään Brittany oli täysin kahjo uskoessaan vielä joulupukkiin, mutta hänellä ei ollut sydäntä murskata kaverinsa haavemaailmaa.
"Olen ollut liian tuhma. Joulupukki ei tuo minulle mitään", tyttö mutisi ja jatkoi, "sitäpaitsi se koru oli saatu sinulta eikä mikään Joulupukin tuoma uusi hely korvaisi sitä."
"Joulupukki rakastaa jopa sinuakin", Brittany kuiskasi ja kosketti sitten hellästi Santanan selkää. Kosketus sai tytön värähtämään ja hän kohotti katseensa lattiasta blondiin.
"Sanoit äsken todella kauniisti korustani, se jos mikä todistaa, että olet kiltti."
Santana yritti taas kerätä kärsivällisyytensä, ettei hän alkaisi laukomaan Brittanylle totuuksia Joulupukista. Tyttö heilautti pitkät tummat hiuksensa olkansa taakse ja huokaisi syvään. Hän oli paha ja kiero, eikä siitä päässyt mihinkään. Mutta tuntui hyvältä, että edes Brittany piti häntä kilttinä. Se mitä mieltä Brittany oli Santanasta, tuntui kaikista tärkeimmältä. Muiden mielipiteillä ei ollut väliä.
"Mihin ihmeeseen se hemmetin koru katosi? Joudumme jumittamaan täällä koululla koko päivän", Santana vaihtoi puheenaihetta tahallaan ja käänsi katseensa takaisin lattiaan.
Hän tunsi olonsa hieman hermostuneeksi, niin kuin aina Brittanyn lähellä. Mutta se oli suuri salaisuus.
"Katso!"
Huudahti Brittany, joka osoitti kattoon. Santana käänsi katseensa ystäväänsä, eikä mahtanut mitään ilkeälle naurahdukselle.
"Senkin höpsö, ei se koru ole voinut kattoon lentää..."
"Ei, vaan katso!"
Brittany sanoi, jolloin Santana nosti katseensa kattoon ja huomasi mistelin. Siellä se roikkui punainen nauha ja valkeat marjat koristeenaan.
"Kaikkea sitä. Tuo on vain opettajien typerä keksintö saada koulun ihanat pariskunnat pussailemaan toisiaan. Todella lapsellista suudella jonkun mistelin alla", tyttö tuhahti ja yritti taas etsiä korua. Hän kyykistyi lattialle, mutta korua ei näkynyt missään.
Häntä alkoi ärsyttää. Luultavasti Sam ja Quinn olivat jo vaihtaneet pitkän ja ällöttävän suudelman sen alla ja kohta olisi Brittanyn ja Artien vuoro. Ärsytys alkoi kasvaa. Mitä ihmettä Brittany edes näki Artiessa? Voisihan toki Santanakin raahata Puckin tai Finnin mistelin alle ja esittää rakastunutta ja olla nauttivinaan superällöttävästä ja romanttisesta joulusta, mutta se oli niin typerää, ettei Santanaa kiinnostanut moinen.
"Onko pakko olla pariskunta, että voi suudella sen alla?"
"No pariskunnat sitä tekee tai ihastuneet ihmiset. Miksi et mene hakemaan Artieta sen alle?"
Santana tiuskaisi tylymmin, kuin tarkoitti. Samassa hän huomasi jotain kiiltävää läheisen penkin alla ja kurottautui sitä kohti.
"Löysinpäs!"
Tyttö sanoi ja katsoi kädellään komeilevaa hopeista rannekorua, jossa roikkui sydän.
"Minä ja Artie voimme suudella muutenkin. Mutta mietin, että ehkä eräs toinen kaipaisi suudelmaa, koska hän ei seurustele..."
"Kuka?"
Mutta Brittany ei vastannut, vaan ojensi Santanalle kätensä. Tyttö tarttui siihen ja nousi lattialta. Hän loi nopean katseen misteliin ja käänsi sitten katseensa Brittanyn silmiin. Tyttö otti korun Santanan kädestä ja kiinnitti sen tämän ranteen ympärille.
"Älä enää kadota sitä."
"En", Santana lupasi.
"Hyvä ja nyt voisin antaa sinulle suudelman mistelin alla."
Brittanyn sanat saivat Santanan suun aukeamaan. Mitä ihmettä tyttö sekoili? Olivathan he säätäneet kaikkea, mutta että suudelma koko koulun edessä mistelin alla?
"Täällä ei ole ketään", kuiskasi Brittany, joka aivan kuin luki Santanan ajatukset.
"Mitä sitten? Sinähän olet Artien kanssa ja ei sinun tarvitse sääliä minua. Minä saisin suudelman mistelin alla jos haluaisin, mutta minä en halua. Enkä minä tarvitse mitään rakkautta vain siksi, että on joulu."
"Kaikki tarvitsevat rakkautta jouluna", Brittany väitti vastaan. Sitten hän kietoi kätensä Santanan niskan taakse ja painoi huulensa tämän huulia vasten.
Santanasta tuntui hyvältä ja hän sulki silmänsä.
Hänen herkkä puolensa pääsi esiin vain Brittanyn kanssa, eikä kukaan poika ollut onnistunut kaivamaan sitä esiin, eikä onnistuisi ikinä. Vielä jonakin päivänä hän paljastaisi tunteensa Brittanylle, mutta ei vielä.
Lopulta Brittany irrottautui ja hän hymyili Santanalle.
"Kiitos", Santana sanoi ja hymyili myös.
"Mistä?"
"Siitä, että annoit minunkin kokea rakkautta jouluna, vaikka olenkin ilkeä."
"Et sinä ole ilkeä, vaan minun oma rakas ystäväni Santana", Brittany naurahti ja kosketti hellästi sormellaan ystävänsä huulia.
"Te quiero", Santana kuiskasi ja tarttui ystäväänsä kädestä. He suuntasivat ovesta ulos ja Santana tunsi joulumielen valtaavan hänen sydämensä, mikä oli kokonaan Brittanyn ansiota.
*
Kurt & Blaine
"Tuolla on matematiikan luokka ja tuosta ovesta pääsee aulaan, missä Mercedes odottaa", Kurt selitti innoissaan Blainelle. Pojat olivat tulleet käymään Kurtin vanhassa koulussa, sillä poika oli ostanut Mercedekselle joululahjan, jonka hän halusi antaa tytölle ja tulla samalla tervehtimään ystäviään. Ikävä kyllä kello oli jo paljon, joten Kurt epäili, että vain Mercedes olisi aulassa, jossa he olivat sopineet tapaavansa, kun kummankin koulupäivä olisi päättynyt.
Blaine katseli kiinnostuneena ympärilleen kävellessään eteenpäin.
"Pitääköhän Mercedes tästä lahjasta varmasti?"
Kurt mietti ääneen ja kohotti kädessään olevaa kultaisen paperin peittämää lahjapakettia, jossa komeili punainen nauha.
"Kyllä ja olet kysynyt tuon saman kysymyksen yli kymmenen kertaa", Blaine naurahti. He lähestyivät ovea, eikä kumpikaan huomannut, että sen yläpuolella roikkui misteli.
Kurt ei ehtinyt vastaamaan, sillä ovesta astui sisään suurikokoinen Karofsky, jonka kasvoille kohosi uhkaava ilme, kun hän huomasi Kurtin.
"Minä kun ehdin toivoa, että tämä koulu olisi homovapaa edes jouluna", hän naurahti ilkeästi.
Kurt huokaisi ja pudisti päätään. Jotkut eivät ikinä oppineet.
"Toivottavasti joulupukki tuo sinulle suuremmat aivot, koska pääsi on täynnä sahanpurua", Blaine tuhahti häijysti.
Kurt ei voinut muuta kuin ihailla pojan rohkeutta. Hän uskalsi aina sanoa vastaan.
"Pidä poikaystäväsi kurissa", Karofsky sanoi raivoissaan Kurtille ja tönäisi Blainen rajusti seinää vasten kävellessään poikien ohi. Sitten hän katosi kulman taakse.
"Voi ei! Sattuiko sinuun?"
Kurt säikähti, kun Blaine ähkäisi ja nousi lattialta kyynärpäätään pidellen.
"Ei tässä mitään, taidan selvitä mustelmalla. Mutta en todellakaan ymmärrä tuota tyyppiä."
"En minäkään. Onneksi pääsin hänestä eroon", Kurt sanoi huokaisten ja laski kätensä ystävänsä olkapäälle.
"Olen niin pahoillani. Oletko varmasti kunnossa?"
Blaine tarttui Kurtia käsistä ja johdatti tämän lähemmäs ovea. Pojan kasvoilla oli huoleton ja lempeä hymy.
"Se ei ollut sinun syytäsi, eikä minulla ole hätää."
Hymy oli niin makea, että se tarttui myös Kurtin kasvoille. Hän ei voinut olla antamatta katseensa unohtua Blainen silmiin, jotka tuikkivat kirkkaammin, kuin joulutähdet.
"Mutta yhdestä asiasta minä olen huolissani", Blaine naurahti ja Kurtin kasvoille kohosi huoli.
"Entä jos sinulle tulee niin kova ikävä ystäviäsi, että haluat tänne kouluun takaisin?"
Kurt katsoi Blainea helpottuneena ja pudisti päätään.
"Vaikka minulla on täältä monta hyvää muistoa, niin kiitos Karofskyn, minulla on myös monta huonoa. En todellakaan muistele lämmöllä hänen tönimisiään tai sitä suudelmaa..."
Yhtäkkiä Kurtia puistatti. Karofsky oli pilannut erään tärkeän asian hänen elämässään, nimittäin ensisuudelman. Hän oli aina haaveillut ensisuudelmastaan, eikä hänen haaveisiinsa kuulunut sellainen Karofskyn kanssa. Tapaus harmitti Kurtia vieläkin.
Blainen katse oli kuitenkin suuntaunut kattoon.
"Ehkä on aika antaa sinulle yksi hyvä muisto tästä koulusta, jos vain haluat", poika kuiskasi.
Kurt kohotti katseensa ylös ja huomasi mistelin. Hän nielaisi hermostuneesti ja laski sitten katseensa Blaineen, joka hymyili.
Hymy antoi Kurtille rohkeutta ja hän tiesi, että tätä hän oli halunnut jo jonkin aikaa.
"H-Haluaisin", Kurt sopersi ja antoi sinisten silmiensä katseen siirtyä Blainen huuliin, jotka näyttivät todella haluttavilta.
"Tule tänne", Blaine sanoi, vetäisi Kurtin lähelleen ja suuteli häntä pitkään ja varovasti. Kurt vastasi suudelmaan ja tunsi lämmön leviävän sisälleen. Hän olisi voinut seisoa siinä mistelin alla vaikka ikuisuuden. Tuntui, kuin maailmassa olisivat vain he kaksi. Kurt ja Blaine.
Lopulta Kurt rentoutui ja nosti kätensä Blainen niskan ympärille. Hän tunsi pojan kaulalla olevan pehmeän kaulahuivin, mutta se ei vetänyt vertoja Blainen huulten pehmeydelle. Lopulta pojat irtautuivat toisistaan, eikä kumpikaan tiennyt mitä sanoa.
"Tuo on ehdottomasti parhain muisto tästä koulusta", Kurt lopulta rikkoi hiljaisuuden ja hymyili ujosti. Myös Blaine hymyili iloisesti, avasi oven ja viittoi Kurtia seuraamaan. Kurt käveli Blainen perässä sisään ovesta ja toivoi, ettei Mercedes tai Blaine huomaisi hänen punastumistaan.
*
Will & Sue
Will hyräili tyytyväisenä itsekseen, sillä työpäivä oli saapunut päätökseensä. Hän oli juuri saanut viimeisetkin kokeet tarkistettua ja suuntasi nyt käytävälle hyväntuulisena. Kotona hän istahtaisi sohvalle tv:n ääreen ja pitäisi rennon illan.
Saavuttuaan aulaan, hän muisti mistelin. Ikävä kyllä hän ei ollut sattunut yhtäaikaa Emman kanssa sen alle, mutta toivottavasti se oli tuottanut iloa joillekin toisille. Will vilkaisi ovelle, jonka takana hän tiesi mistelin olevan ja päätti käydä vilkaisemassa sitä. Avattuaan oven, hän kuitenkin huomasi, että oviaukossa oli ihminen, jonka tapaamisen hän olisi voinut sinä iltana jättää väliin.
Sue Sylvester seisoi tikkailla sakset kädessään ja yritti leikata misteliä poikki.
"Mitä ihmettä sinä teet?"
Will huudahti hädissään ja kiiruhti tikkaiden päähän.
"Ai hei, Will. Pelastan koulun iljettävältä misteliltä, joka yhdistää oppilaat ja täyttää paikan imelillä suudelmilla", Sue tokaisi.
"Olisihan se pitänyt arvata, että sinä tulet pilaamaan tämänkin asian", Will mutisi tympääntyneenä. Hän tuijotti Sueta kädet puuskassa ja katsoi ärtyneenä, kun tämä laskeutui tikkailta alas.
Sue katsoi ensin vielä toistaiseksi katossa olevaa misteliä ja sitten Williä.
"Minä kuulin oppilaiden keskustelevan mistelistä ja epäilin, että sen takana olisit sinä. Tunnen suurta riemua voidessani pilata aikaansannoksesi taas, joten sano hyvästi mistelillesi. Minulla on vähän kiire", Sue totesi häijy hymy huulillaan ja yritti kiivetä tikkaille, mutta Will vetäisi hänet alas.
"Älä viitsi. Tämä koulu kaipaa iloa ja misteli tuo sitä. Eikö sinua ole koskaan suudeltu mistelin alla?"
Mies naurahti, vaikka arvelikin tietävänsä vastauksen.
"Että minäkö vaihtaisin bakteereja jonkun ällöttävän kasvin alla? Ei kiitos", Sue naurahti halveksivasti ja loi inhoavan katseen misteliin.
"Kukaan ei halua suudella sinua, myönnä se", Will sanoi härnäten ja sai Suen kasvot vääristymään uhkaavasti.
"Varo sanojasi, Will."
"Taisin osua arkaan paikkaan", mies virnisti tyytyväisenä, jolloin Sue osoitti opettajaa sormellaan vihaisena.
"Ensinnäkin, minä vihaan suutelemista ja toiseksi, minä vihaan joulua. Kolmanneksi, minä vihaan sinua, joten ala painua siitä", nainen tiuskaisi, mutta Will vain nauroi.
Hän oikoi hieman kravaattiaan ja pudisti päätään verkkatakkiin sonnustautuneelle naiselle, joka toi mieleen Grinchin, siinä misteliä mulkoillessaan.
Samassa Will sai idean. Suen oli aika maistaa omaa lääkettään.
"Taidat olla oikeassa."
"Olenko?"
Sue kysyi yllättyneenä, eikä huomannut, miten Will käveli lähemmäs häntä, virne huulillaan.
"Olet. Huuleni ovat rohtuneet tuon inhottavan mistelin takia", mies mutisi ja osoitti huuliaan. Totuus kuitenkin oli, ettei hän ollut suudellut kertaakaan mistelin alla.
"En minä huomaa, että huulesi olisivat rohtuneet", Sue totesi kulmiaan kohottaen, katse Willin huulissa.
"Katso tarkemmin. Näätkö?"
Will sanoi ja osoitti huuliaan, jolloin Sue kohottautui lähemmäs.
Kun nainen oli tarpeeksi lähellä, Will moiskautti suukon tämän huulille ja purskahti nauruun.
"Onnistuinpas!"
"Mitä ihmettä sinä teit senkin idiootti? Hyi", Sue huudahti inhoten ja alkoi oitis pyyhkiä huuliaan takkinsa hihaan. Silti hän näytti erittäin hämmentyneeltä.
"Minä arvasin, että toivot salaa suudelmaa mistelin alla, joten päätin antaa sellaisen", Will vinoili voitonriemuisena ja nautti Suen vihaisesta ilmeestä. Samassa nainen kohotti kädessään olevat saksensa ja Will perääntyi.
"Sue... se oli vain leikkiä..."
Sue kuitenkin lähestyi Williä häijy ilme kasvoillaan.
"Sitä saa mitä tilaa."
"Sue..."
Will yritti, mutta katsoi sitten parhaaksi pinkaista juoksuun.
"Minä kostan tämän, Will! Odota kun saan sinut kiinni!"
Sue karjaisi ja lähti miehen perään. Juostessaan naista karkuun, Will arvasi, että Suen ärsyttämisellä oli aina oma hintansa.
Mutta ainakin misteli säästyi.
