Kirjoittaja: Lady Boast-A-Lot
Ikäraja: S
Genre: Drama, musta huumori, yleinen sekoilu
Yhteenveto: Suomalainen Ida haaveilee upeasta vaihto-oppilasvuodesta Lontoossa mutta asiat alkavat mennä enemmän kuin pahasti pieleen
A/N: Tämä on ensimmäinen osa (jos tulen koskaan kirjoittamaan enempää) tästä päiväkirjamuotoon kirjoitetusta tarinastani, jota kirjoitin joskus kauan sitten. Ajattelin ihan vain huvikseni herättää tämän takaisin henkiin. Varoitan siis, jos teksti on vähän tankeroa, kirjoitin tämän silloin kun en ollut vielä niin hyvä kirjoittaja.
Puuttuva pala osa 1
5.1.2010; Suurta päivää edeltävä pieni päivä
No niin, huomenna minä sitten lähden Lontooseen vaihto-oppilaaksi! Jännää! Olen ainoa ykkös-luokkalainen meidän lukiossa, joka lähtee puoleksi vuodeksi vaihtoon! Minulla sattui niin hyvä tuuri. Tänään siis oli meneillään fanaattinen (en tiedä onko se oikea sana tässä yhteydessä) pakkaaminen.
Äiti on aivan hermona. Viimeksi hän hermoili näin paljon… no, ei milloinkaan. Saattoihan hän hermoilla silloin, kun isä jätti meidät, mutta minä olin tasan kaksi kuukautta vanha, joten muistikuvat ovat vähän enemmän kuin hämäriä.
Mutta ensi yö on siis viimeinen omassa sängyssäni. Viimeisen kerran puoleen vuoteen. Tai siis vii-teen kuukauteen. Palaan takaisin koti-Suomeen kesäkuun alussa, vietettyäni viisi kuukautta LONTOOSSA!
Mutta nyt Olga ja Mervi koputtelevat ovelle, joten minun on avattava se heille!
Kello on nyt puoli kymmenen illalla, Olga ja Mervi (mukanaan myös Jere, Oili ja Tiina) ovat jo lähteneet. Istun olohuoneessa kädet täristen. Äiti tuijottaa punaista tukkapehkoani pahasti ja huokailee: ”Sinun pitäisi tehdä jotain noille hiuksillesi”. Niin, niinhän minun pitäisi…
Käteni tärisevät. Kirjoittaminen alkaa olla vaikeaa. Pitäisi varmaan luovuttaa. Päivitän tilanteen vielä huomenaamulla ennen kuin lähden lentokentälle. Adios!
6.1.2010; Suuri päivä ja pieni istuin
Nnyt t´n aamaau js yrtän kirjitaa mutts kääfdet tärisveät kamalaskjg. <kirjoota myhemin kun on dsijkaa.
Kaikki meni hyvin, vaikka käsieni kamalan tärinän ja äitini lievän hysterian takia lentokentällä kaikki ei mennyt ihan putkeen. Pääsin kuitenkin British Airwaysiini ja istahdin paikalleni jonkinlai-sen selittämättömän hurmion vallassa.
Hurmio loppui siinä vaiheessa, kun tajusin istuvani keskimmäisessä penkissä ja jouduin keskelle kahden enemmän kuin lievästi ylipainoisen aikuisen perheriitaa. Eli toisin sanoen olin puristuksissa heidän välissään ja kirosin British Airwaysin pienet istuimet. Olin kuin nakki sämpylöiden välissä. Lihavien, kokoviljasämpylöiden. Tunsin itseni kevytmakkaraksi.
Muutaman tunnin lennon jälkeen nousin kyljet ja olkapäät kankeana ja ryntäsin koneesta niin nopeasti kuin ikinä pääsin.
Joten nyt istun Heathrow’n lentokentällä ja ihmettelen, että mihin matkalaukkuni ovat kadonneet. Kello on jo paljon. Pitäisi ehkä mennä kysymään jostain, tai jotain.
Menin kysymään asiakaspalvelustani ja he selvittivät, että matkalaukkuni oli vahingossa lähtenyt Papua-Uusi-Guineaan. Mainiota. Istun taas lentokentällä suuren v**utuksen vallatessa mieleni.
Kello onkin jo 12 yöllä, joten vaihdan päivämäärän oikeammaksi.
7.1.2010; Kun kaikki menee vielä pahemmin pieleen
No niin. Voi kuinka silmäluomeni tuntuvat raskaalta. Taidan lepuuttaa silmiäni vähän aikaa.
Voi Luoja. Voi Luoja. Nyt on ilta, ja kamalasti on ehtinyt tapahtua! Päiväni meni suunnilleen näin:
Heräsin kello kuusi aamulla. Olin nukkunut kuusi tuntia, eikä oloni ollut kohonnut yhtään. Tiesin, että jonkun olisi pitänyt tulla minua vastaan. Sepä minua hermostuttikin. Onneksi minulla oli isän-täperheeni osoite.
Isäntäperheeseeni kuului kolme ihmistä; isä Peter McPhil, äiti Helen McPhil ja 8-vuotias poika Peter Jr. He asuivat osoitteessa 50A Upper Philip’s Street. Olin jutellut heidän kanssa aikaisemmin sähköpostin välityksellä, ja he vaikuttivat oikein mukavilta ja rauhallisilta ihmisiltä. En siis tajunnut, miksi he eivät olleet minua vastassa.
Tallustelin siis ainoan matkatavarani, pulloilleen ahdetun käsilaukun, kanssa Heathrow’n pihalle ja aloitin elämäni ensimmäisen taksimetsästyksen. Se ei ollutkaan kovin helppoa. Seisoin tiensivussa ja yritin huitoa jokaista ohimenevää taksia pysähtymään. Outoa kyllä, kaikki muut onnistuivat saamaan taksin. Puolisen tuntia turhaan huidottuani olin jo luovuttamassa, kun brittiläinen musta taksi pysähtyi kuin pysähtyikin viereeni.
Tuijotin taksia ihmeissäni. Auton ikkuna aukesi ja minua katseli nainen, jolla oli kiharat tummat hiukset, paljon mustaa kajaalia, tummansininen lippis päässä ja tupakka suussa.
”Tuutko kyytiin vai et?” tämä kysyi.
”Öö”, sanoin selvällä suomenkielellä. Nainen pudisteli päätään.
”Puhutko sinä englantia?” nainen sanoi hitaasti ja selvästi artikuloiden.
”Totta kai”, vastasin typertyneenä. Nainen hymyili.
”No kyytiin sitten!” hän käski. En voinut kieltäytyä. Minua väsytti, ärsytti ja pelotti.
Minulla meni vähän aikaa aprikoidessani auton oven kanssa. Sen saranat olivat eri puolella, kuin normaaleissa autoissa. Kuulin naisen tuhahtelevan nauraen. Pääsin kuin pääsinkin lopulta autoon ja istahdin tyytyväisenä itseeni takapenkille.
”Minne ajetaan?” nainen kysyi.
”Upper Philip’s Streetille”.
Nainen nyökkäsi ja taksi lähti liikkeelle. Ajaessamme kohti kaupunkia, nainen vilkuili minua muutaman kerran takapeilistä.
”Missä sun matkatavarat on?” nainen lopulta kysyi ja heitti tupakan tumpin ulos avonaisesta ikkunasta.
”Papua-Uusi-Guineassa”, vastasin.
”Oletko sä Papua-Uusi-Guineasta?”
”En. Minä olen Suomesta”, kerroin.
Toivoin, ettei nainen kysyisi, että onko Papua-Uusi-Guinea lähelläkin Suomea. Onneksi hän ei kysynyt. En olisi kestänyt sitä. Mutta onneksi hän oli britti ja sivistynyt ja tiesi suunnilleen, kuinka eri suunnissa Suomi ja Papua-Uusi-Guinea ovat.
”No, outo tyttö Suomesta, minä olen Ann ja minä olen oppaanasi. Tuossa”, Taksikuski Ann osoitti oikealle, ”on Lontoon paras baari ja tuossa”, Taksikuski Ann osoitti vasemmalle, ”on Lontoon paras pikkuruokakauppa”.
Ajoimme hetken.
”Ja tässä on Upper Philip’s Street”.
Taksi pysähtyi.
”Kymmenen puntaa”, Taksikuski Ann sanoi.
Voi hitto. Oliko minulla yhtäkään puntaa? Ei. Minulla oli vain euroja.
Voi hitto – ilme varmaan paistoi kasvoiltani, koska Ann katsoi minua pitkään.
”Et voi olla tosissasi!” hän huudahti tuskastuneena.
”Otatko euroja?” yritin.
”En!” Ann huudahti ja sytytti uuden tupakan. ”Mikä on nimesi?”
”Ida”, sanoin. Ann otti pienen vihkon esiin ja kirjoitti siihen nimeni.
”Ida”, hän toisti. ”Minä kyllä muistan sinut. Punaiset hiukset, tuollaiset syvänsiniset silmät ja suomalainen valkoinen iho. Tapaamme vielä, ja silloin sinä saat maksaa velkasi. Ala mennä, ennen kuin muutan mieleni!”
Hyppäsin äkkiä taksista ja ennen kuin suljin oven, huikkasin:
”Hyvää päivänjatkoa”.
Taksikuski Ann oli vienyt minut sopivasti 50A Upper Philip’s Streetin oven eteen, vaikka en edes ollut antanut hänelle koko osoitetta. En valittanut.
Astelin varovasti ovelle ja pimputin ovikelloa.
Kukaan ei tullut.
Pimputin uudestaan.
Ei ketään.
Pimputin itsepintaisesti vielä muutaman kerran, ennen kuin joku tuli avaamaan.
Mies, joka tuli avaamaan, oli väsyneen ja jotenkin surullisen näköinen. Miehen hiukset olivat kasvaneet ulos mallistaan ja miehellä oli siivoton, lyhyt sänkiparta. Miehellä oli päällään tummansininen aamutakki, valkoinen T-paita ja kalsarit, ja jalassaan valkoiset sukat. Mies ei ollut mitenkään ruma, mutta ainakaan siinä kunnossa ei komeakaan. Kaiken kaikkiaan hän näytti surkealta.
”Oletteko te Peter McPhil?” varmistin. Minun oli pakko olla oikeassa osoitteessa.
Mies nojasi koko painollaan ovenkarmia vasten. Tämän silmät lupsahtelivat kiinni välillä.
”Onko hän rikas? Onnellinen? Terve? En välitä. Hänellä menee varmasti paremmin kuin minulla. Olisinpa hän. Hän kuulostaa vähemmän surkealta kuin minä”, mies ulvahteli.
Tuijotin tätä. Voi Luoja…
”Eli sinä et ole Peter McPhil?”
Mies pudisti pienesti päätään ja näytti siltä, että purskahtaisi kohta itkuun.
”Oletko sinä jonkinlainen varas?” mies kysyi.
Tuijotin tätä hetken. Pudistin päätäni. Mies avasi silti oven apposen auki.
”No, nyt sinulla on hyvä mahdollisuus ryhtyä sellaiseksi. Ota mitä haluat. Minä en välitä”, mies parahti.
”Ei, minä vain”… aloitin ja tajusin sitten, että minun olisi ihan turha selitellä mitään niin oudolle tyypille. ”Tuota, asuuko tällä kadulla yhtään McPhiliä?”
”McPhil kuulostaa rikkaalta, ja onnelliselta”, mies mietti ja oli taas murtumispisteessä. Sitten hän kokosi itsensä ja sanoi: ”Ei, tällä eikä läheisillä kaduilla asu yhtään McPhiliä”.
Hermostunut pala nousi kurkkuuni.
”Ahaa, no, minä olen vaihto-oppilas Suomesta ja minun piti mennä yhteen perheeseen, mutta minä tästä”…
”Sinä voit jäädä tännekin”, mies sanoi. ”Tai siis, minua ei kiinnosta. Oikeasti. Tule jos haluat”.
Just joo. En todellakaan jäisi yöksi vieraan miehen luokse. En ikinä. Sehän olisi hullua. Täysin hul-lua. Ei nyt kukaan järkevä tyttö mene vieraan miehen luokse yöksi.
Silti, suuni päätyi jotenkin sanomaan:
”No, kaipa minä voisin”.
Tyhmä. Tyhmä. Tyhmä.
Mies käveli takaisin asuntoonsa ja seurasin häntä laukkujeni kanssa perässä.
Miksi minä tein sen, sitä en tiedä.
Mies istui surkeana olohuoneen sohvalla ja katsoi televisiosta Coronation Streetiä. Miehen käsi nousi laiskasti osoittamaan oikealla olevaa käytävää.
”Toinen huone vasemmalla puolella on vierashuone. Ensimmäinen huone oikealla puolella on kylpyhuone”, hän mutisi hiljaisella, heikolla äänellä ja laski sitten kätensä.
Hän ei sanonut enää mitään.
Vierashuone oli ihan kiva. Huone ei ollut kovin iso, joten parisänky oli sen keskipisteenä. Huo-neessa oli yksi ikkuna, jossa oli keltaiset verhot. Seinät olivat vaaleankeltaiset. Huoneessa oli myös pieni kirjahylly puoliksi täynnä kirjoja, sekä pieni yöpöytä ja yölamppu ja toimistopöytä ja –tuoli.
Ai niin, kaikki oli paksun pölyn peitossa. Olen ollut kesätöissä siivoojana, mutta en ole koskaan nähnyt niin paljon pölyä, kuin tässä huoneessa nyt, missä kirjoitan.
Päätin lähteä koluamaan lähikatuja löytääkseni oikean perheen. Nappasin käsilaukkuni mukaan, eihän minulla muuta ole, kun ne hiton matkalaukut lähtivät vahingossa sinne kirottuun Papua-Uusi-Guineaan.
Mies oli olohuoneessa edelleen.
”Minä lähden”… aloitin. Mies ei edes liikahtanut, joten jätin lauseen kesken ja painuin ulos ovesta sanaakaan sanomatta.
Ravasin Upper Philip’s Streetin, Lower Philip’s Streetin ja Philip’s Streetin läpi löytämättä yhtäkään nimikilpeä, missä lukisi edes Mc ja sitten törmäsin (voi kyllä, kirjaimellisesti) partioivaan poliisiin.
”Jaahas, huomenta”, poliisi sanoi.
Mies oli pitkä ja laiha, tällä oli punertavat ginger – hiukset ja pulisongit, sekä haaleat sinivihreät silmät ja korkeat poskipäät. Kyllä, hän oli komea.
”Huomenta? Mitä?” suustani pääsi. Poliisi katsoi minua.
”Niin, kello on yhdeksän aamulla”, poliisi sanoi pieni huvittunut hymy huulillaan.
”Voi paska”, mutisin suomeksi. ”Koko hiton päivä aikaa”…
”Turisti?”
”Vaihto-oppilas”.
Poliisi nyökkäsi.
”No, vaihto-oppilas, minun nimeni on Gilbert ja minä partioin näillä kaduilla. Oletko sinä eksyksissä?”
”En, tai siis… Asuuko täällä lähellä ketään McPhiliä?”
Gilbert mietti hetken katsellen taivaalle.
”Hmm, ei, ei asu. Oletko varma ettet ole eksynyt?”
Nyökkäsin.
”Kyllä. Minun pitää mennä nyt”, sanoin ja käännyin.
Kun kävelin takaisin kohti oman masentuneen mielipuoleni asuntoa, kuulin Gilbertin laulavan:
”Hold the line, love is always on a time”…
Kävelin hieman nopeammin pois paikalta ja jätin Gilbertin laulelemaan yksinään kaduille.
Pimputin oman masentuneen mielipuoleni ovikelloa muutaman kerran, ennen kuin tämä tuli avaamaan. En nähnyt oven raosta muuta kuin avaimen, jonka mies ojensi minulle.
”Minä en jaksa avata ovea”, mies urahti, ja kun otin avaimen, hän sulki oven mitään sanomatta.
Seisoin vähän aikaa hölmistyneenä ovella, ennen kuin älysin avata oven avaimella. Pistin avaimen laukkuuni ja kävelin sisään. Mies ei istunut enää television ääressä, vaan istui huoneen nurkassa ja pimputteli surumielisesti pianoa.
Mietin taas ohikiitävän hetken, että mitä hittoa minä tein siellä.
”Just”, mutisin suomeksi.
Vein käsilaukun vierashuoneeseen ja kävelin sitten keittiöön. Olohuone ja keittiö olivat suunnilleen yhtenäistä huonetta, mutta niitä erotti matala, valkoinen väliseinä.
Keittiö oli suunnilleen koskemattoman näköinen. Avasin jääkaapin, enkä ollut edes kovin yllättynyt huomatessani sen olevan täysin tyhjä (lukuun ottamatta vanhaa juustopalaa, josta kasvoi levää, ja tahmeaa ketsuppipulloa). Suljin jääkaapin oven ja avasin lähimmän ruokakaapin oven. Löysin näkkileipiä, joita hamstrasin syliini ja hipsin takaisin vierashuoneeseen.
Siellä minä sitten istuin pölyn keskellä, kuuntelin iPodistani angstista musiikkia ja avasin jopa ikkunan saadakseni hieman happea.
Niin, nyt on siis ilta. Kuuntelen edelleen angstimusiikkia. Näkkileivät loppuivat jo. Kello on kymmenen, joten voin ihan hyvin ruveta nukkumaan. Huomenna keksin jonkin suunnitelman.
Muistin vasta nyt, että minullahan on Helen McPhilin numero! Soitan hänelle huomenna ja selvitän tilanteen.
Ja nyt minun pitää vielä viimeisen kerran käydä keittiössä…
Tulin juuri keittiöstä, kävin hakemassa itselleni kalaveitsen, jolla voin puolustautua, jos mies päättää kömpiä viereeni yöllä. Mies oli taas siirtynyt pianon luota television luokse ja katsoi parhaillaan superraakaa rikosohjelmaa. Hän ei sanonut mitään, kun menin ohi.
Kokoan tähän vielä listan oudoista tyypeistä, jotka olen päivän aikana tavannut:
• Taksikuski Ann; hauska, renttumainen ja sosiaalinen taksikuskinainen
• Masentunut mielipuoli mies; masentunut, välinpitämätön ja outo mies
• Kaduilla partioiva poliisi Gilbert; haaveileva, tykkää laulella yksinään
Nyt rupean nukkumaan, kalaveitsi tyynyn alla.
8.1.2010; Minäkin meinaan masentua
Hitto…
Heräsin kahdeksalta ja pyörin tunnin sängyssä kiroten kaiken mahdollisen.
Lopulta nousin ja etsin kännykästäni Helen McPhilin numeron. Käteni tärisi, kun nostin puhelimen korvalleni.
Tuuttaus.
Tuuttaus.
Tuuttaus.
Tuuttaus.
Uskoni alkoi hiipua pikkuhiljaa. Olin vajoamassa syvälle painajaiseen.
Tuuttaus.
Tuuttaus.
Tuuttaus.
”Haloo”.
Huokaisin helpotuksesta. Ja sitten vasta aloin miettiä, että mitä pitäisi sanoa.
”Huomenta, minä, Ida Määttä, täällä”.
Helen McPhil oli hieman liian pitkään hiljaa.
”Aah, sinä”, hän sanoi vihdoin. ”Miten voit?”
”Miten voin?!” toistin ennen kuin ehdin hillitä itseni. ”Ihan hyvin, paitsi että olen Lontoossa, vieraan miehen luona ja te olette kadonneet”.
”Noh, meillä on hieman… ongelmia. Olemme Kanadassa”.
Meinasin tiputtaa kännykän.
”Kanadassa?!” toistin. ”Miksi?”
”Niin kuin sanoin, meillä on hieman ongelmia. Perheasioita. Oletko sinä jonkun luona?”
”Olen, minä”…
”Voitko sinä asua siellä ainakin… kuukauden?”
”No”…
”Hienoa. Minun pitää mennä. Hei hei”.
”Hei, odota!”
Tuut. Tuut. Tuut.
En ollut vajoamassa painajaiseen, minä olin jo siellä, tosi syvällä.
[Jatkuu...?]
