Title: Enneuni
Author: Salla
Genre: fluff, kai, angst, AU (Lily ei ole valvojaoppilas eikä muutenkaan paras tyttö jne vaan normaali koululainen)
Raiting: S
Pairing: Lily/James
Warnings: kiroilua, syömishäiriö, Lily on todella OoC
Challenges: OTP10 ja FanFic100 sanalla#018: Musta.
Disclaimer:Kaikki paikat ja hahmot kuuluvat ihanalle J. K. Rowlingille, tai siis kaikki paitsi Amy, joka on oma hahmoni. En saa tästä minkäänlaista rahallista tai muutakaan korvausta, kunhan omaksi ilokseni ja teidän päänne menoksi sepittelen ilkeitä ja kummallisia satuja.
Summary: Lily angstaa. Sitten hän näkee unta. Ja sitten hän angstaa vielä vähän lisää. Vai angstaako?
A/N: Eli tota joo... Tuli inspiraatio angstaavasta Lilystä, koska en ole sellaista oikeastaan aikaisemmin lukenut. Tai ainakaan en muista lukeneeni. Joten tässäpä teille, en ehkä ite tykkää tästä niin kovin paljon, mutta on tämä ihan hyvä.
Maanantai. Lily vihasi maanantaita. Hän vihasi liemitunteja tyrmissä, hän vihasi sitä kun Potter teki itsestään pellen. Hän vihasi kaikkea ja kaikkia ja tänään hän vihasi kaikkein eniten parasta ystäväänsä Amya, sillä tämä oli liittoutunut Lilyn pahimpien vihollisten, kelmien, kanssa.
Kelmit olivat kaiken pahan alku ja juuri. James Potter, se nimenomainen kelmi, jota Lily vihasi eniten koko maailmassa, oli yrittänyt saada Lilyn treffeille joka päivä kuuden vuoden ajan - ensimmäistä luokkaa ei laskettu, sillä silloin kaikki oli ollut vain pilaa, toisin kuin nykyään. Lily oli ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta vastannut ystävällisesti ettei ollut kiinnostunut, mutta sen jälkeen oli alkanut alamäki. Lily oli masentunut, hän oli laihtunut todella paljon syömishäiriön vuoksi ja alkanut meikata vahvemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Amy oli aina välillä varovasti ehdotellut, että Lily menisi pyytämään matami Pomfreyltä apua, mutta vastaukseksi tyttö oli vain antanut pitkän ryöpyn kirosanoja, mikä ei ollut ennen ollut lainkaan hänen tapaistaan.
Kuukausi sitten, seitsemännen kouluvuoden puolessa välissä, Amy oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa kelmien kanssa, ja viikonloppuna ennen tarinamme maanantaita Lily oli kuullut parhaalta ystävältään totuuden: Amy seurusteli Remus Lupinin, ihmissuden ja kaikkein siedettävimmän kelmin kanssa. Sen jälkeen tähän hetkeen asti, noin kaksitoista tuntia ja kolmekymmentä seitsemän minuuttia, Lily oli nähnyt edessään mustaa. Vain mustaa. Se ei ollut väistynyt edes kymmeneksi sekunniksi, siksi ajaksi kun aurinko oli pilkottanut muuten pilviseltä taivaalta - tai oikeastaan suuren salin lumotusta katosta.
Lily oli tuona maanantaina harvinaisen masentuneen näköinen: hän oli lakannut kyntensäkin mustiksi, ja vetänyt punaisiin hiuksiin ohuita mustia raitoja - ei huolta, se olivat helposti pois lähteviä. Hänellä oli kädessään musta korpinsulkakynä ja hän oli meikannut silmänsä entistäkin tummemmiksi niin, että ensiluokkalaiset kavahtivat hänet nähdessään.
Ja sinä maanantaina tapahtui muutakin erikoista. Lily Evans nimittäin nukahti taikuudenhistorian tunnille.
Se ei itsessään vielä ollut mitenkään ihmeellistä, kaikkihan siellä nukkuivat, tai ainakin yrittivät nukkua. Mutta se, että hän näki unta, oli ihmeellistä. Ja minkälaista unta! Lily oli kaunis, hän oli normaalin kokoinen eikä mikään luikku, hän oli meikannut kevyesti, niin että hänen kasvonsa olivat raikkaat. Hänen vihreät silmänsä loistivat ja hän hymyili ja nauroi. Ja kaikkein isoin juttu: hän piti kädestä James Potteria. He näyttivät hyvältä yhdessä, nyt Lilykin sen huomasi. Lilystä se tuntui todella hyvältä. Jamesin käsi hänen omassaan oli pehmeä ja lämmin, vaikka sitä kuvittelisi että huispaajan kädet ovat aivan karheat. He kävelivät yhdessä järven rantaa pitkin, ja Lilyllä oli tavallisesta mustasta poiketen yllään vaalea kesämekko ja hiukset liehuivat vapaina tuulessa. Sitten he pysähtyivät pyökin juurelle, ja James nosti kätensä Lilyn poskelle ja suuteli tätä. Voi luoja, Lily ajatteli unessaan, se tuntui ihanalta. Jamesin huulet olivat niin pehmeät ja liikkuivat juuri oikein hänen huuliaan vasten. Se oli... oikein. Ei Lily sille muutakaan sanaa keksinyt.
Äkkiä Lily hätkähti hereille ja tajusi, että muut luokassa pakkasivat tavaroitaan ja lähtivät välitunnille. Kukaan ei ollut viitsinyt herättää häntä. Lily ei kuitenkaan ajatellut sitä nyt vaan säntäsi ulos luokasta saaden lähes kaikki tavaransa mukaan ja suuntasi lähimpään tyttöjen vessaan. Hänen oli tehtävä jotakin itselleen.
Hän putsasi ja kuurasi tummat meikkinsä pois ja kaivoi ripsivärin laukustaan sivelläkseen sitä vain kevyesti. Eikä lainkaan kajaalia. Seuraavana lähtivät mustat kynsilakat ja hiusten raidat. Muutaman minuutin kuluttua Lily oli mielestään kauniimpi kuin muisti pitkään aikaan olleensa. Se vaikutti hänen mielialaansa yltiöpositiivisesti, ja hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin kun astui ulos vessasta.
Kun hän astui suureen saliin lounaalle sinä päivänä, tuntui kuin kaikki olisvat katsoneet häntä. No, eihän se kuitenkaan niin ollut, vaan vain ne rohkelikot, jotka tunsivat Lilyn - tai olivat ennen tunteneet - katselivat häntä, hämmentyneinä mutta silti jotenkin helpottuneina, sillä Lily ei ollut enää peljottava vaan suorastaan jumalaisen kaunis. Sairaalloisen laiha hän oli edelleen, mutta sekin tuntui olevan vain pikku seikka, kun näki miten Lily kasasi lautaselleen ruokaa. Syödessään hän irvisteli jatkuvasti ja yökkäili, mutta söi kuitenkin lautasensa tyhjäksi. Pöydän toisella puolella istuva Amy tunsi olevansa todella ylpeä ystävästään, mutta mietti silti ankarasti, mitä tälle oli tapahtunut. Hän toivoi, että tämä uusi Lily antaisi hänelle anteeksi.
Yökittyään vielä muutaman kerran Lily keräsi tavaransasa ja katosi salista vain palatakseen muutaman minuutin kuluttua takaisin ilman tavaroitaan ja posket hehkuvan punaisina. Kun James katsoi Lilyä, hän oli varma että hänen edessään oli joku jumalatar, mutta esti kuitenkin viime tipassa leukaansa putoamasta suoraan lautaselle perunamuusin joukkoon. Jamesin katseesta rohkaistuneena Lily kipitti varsin varmoin askelin Kelmien luo ja halasi Jamesia takaapäin. Tätä seurasi kova kolina, kun kaikkien kelmien sekä Amyn haarukat putosivat pöydälle heidän katsoessa Lilyä kuin tärähtänyttä.
Lily ei häiriintynyt toisten tuijotuksesta - toisin kuin olisi aiemmin tehnyt - vaan hymyili aurinkoisesti Jamesille päästäessään irti tästä.
"James, tulisitko käymään vähän tuolla?" hän kuiskasi niin että vain muutama heidän lähellään oleva kuuli. Mitään sanomatta James nousi ylös ja tarttui Lilyn kädestä kiinni, kun tyttö johdatti hänet pitkien katseiden saattelemana ulos suuresta salista ja kohti Rohkelikkotornin tyhjää oleskeluhuonetta.
Oleskeluhuoneen sohvalle istuttuaan Lily viimein selitti Jamesille unestaan, kuinka hän oli siten ymmärtänyt todellisuuden, kuinka hän häpesi itseään sen johdosta että oli käyttäytynyt viime vuodet siten kun oli käyttäytynyt. James kuunteli tarkasti, ja lämpö hänen sisällään kasvoi jokaisen sanan myötä. Lilyn huomaamatta hän jopa nipisti itseään käsivarresta kokeillaksenn oliko kaikki vain todella hyvää unta. Ei, se tapahtui aivan oikeasti, ja kun Lily punastuen pääsi unessaan siihen kohtaan jossa he suutelivat, Jamesin oli melkein puristettava itsensä kiinni sohvaan jottei olisi syöksynyt Lilyn päälle ja suudellut tätä.
Lilyn kertomuksen päästessä loppuun eli siihen kuinka Lily oli pessyt meikkinsä ja luvannut itselleen parantua syömishäiriöstä he istuivat molemmat hiiren hiljaa vierekkäin sohvalla ja James otti Lilyn kädestä kiinni. Käsi oli niin laiha ja hauras että Jamesia pelotti että hän rikkoisi sen. Hän silitti varovasti kämmenselkää ja hymyili jotenkin surumielisesti.
"Mitä se kaikki tarkoittaa?" James kuiskasi ja tunsi kuinka Lily säpsähti hiljaisuuden rikkoutuessa. "Mitä sinä nyt aiot?"
"Mitäkö minä aion?" Lily kysyi ja James nosti katseensa Lilyn kädestä nähdäkseen tämän kasvot vain tuuman päässä omistaan. "Aion kokeilla oliko uneni oikeassa."
"Missä asiassa?"
"Tässä", Lily henkäisi väristen jännityksestä ja painoi huulensa Jamesin huulia vasten.
Kaikki jäljelle jäänyt musta väistyi ja tilalle tuli valkoista.
