Nimi: Uupumus
Kirjoittaja: riemuidiootti
Ikäraja: enintään K-11
pilvet ovat hataria valkoisia kuvioita. niiden reunat ovat joko rikkonaisia manner-atolleja tai kuohkeita ja samettisia, vastapestyn lakanan taitteita. joka ikinen niistä näyttää joltakin sisäisten malliemme määräämältä eläimeltä, maisemalta, koneelta, olennolta. yleensä eri ihmiset näkevät pilven erilaisena, lampaani on lohikäärmeesi. on onnekasta tavata ihminen, jonka kanssa näkee pilvet samanlaisena. sellainen toivon, että olet minulle.
vastapesty nurmi voi näyttää kutsuvalta, mutta todellisuus pistelee ja on märkä, värjää vihreäksi vaalean pellavamekkoni ja minua harmittaa. tunnen kosteuden hipsuttavan alaselkääni, mutta pysyn paikoillani seisovassa ilmassa. kuumankostea vartaloni tuntuu vajoavan maakerrosten läpi, aina äiti maan tulikuumaan ytimeen asti ja sitten syöksyvän takaisin ylös, vartaloni ottaen osumaa jokaisesta kivenlohkareen reunasta, ponnahtaen takaisin kirkkauteen ja lämpöön, takaisin tälle usein asuttamalleni pellonpientareelle.
nappaan taas käsiini tajunnanvirtavihkoni ja selailen sitä, kuin etsisin kivenmurua sen kellertävien sivujen välistä. tuntuu vain etteivät omat, jo kirjaillut ajatukseni voi millään auttaa minua. ei sillä, että oikeasti tarvitsisin apua, vartaloni ei ole sairas, kotitalossani on eristys, minulla on ydinperhe ja emalinen wc-pönttö. kaikki on länsimaisella mittapuulla hyvin, erinomaisesti.
en ole kuitenkaan tätä hetkeä ennen poistunut kotoa yli viikkoon. muutenkin olen asunut huoneessani, eläen porkkanoilla ja ulostaen melkein pelkkää tekstiä, josta melkein puolet sinusta. tämänhetkisen maailmani ulkopuolella, parinkymmenen metrin päässä kadulla, koirien kielet itkevät hikeä, kun niitä talutetaan armottoman auringon alla. on siis keltainen ja vihreä kesäpäivä esikaupungissa. jossain pellon porttien ulkopuolella asfaltti savuaa lasten paljaiden jalkojen alla ja kanssasuomalaiseni imevät itseensä karsinogeenejä ”kun nyt kerran on lämmintä ja aurinko paistaa täällä kylmässä pohjolassakin”.
tämä päivä oli siis suuri poikkeus, pakotin itseni nousemaan sängystä, pesemään hampaani fenkolitahnalla ja oikeasti, pukemaan jotain päälle. vaikeinta oli astua ulos ensimmäistä kertaa. se itsesääli ja itseinho, ”täällä on näin kaunista ja sinä olet vain haissut omassa kymmenen neliön mukavuuslokerossasi ja kitissyt vihon sivuille kuin sellaiset fantasiaelokuva-nörtit joita kohtaan tunnet sääliä”. no, minä, näin siinä on päässyt käymään.
luulin pitkään että hyisen ja pimeän talven jälkeen aurinko herättäisi minut, niin kuin viime kesänäkin. itsesäälikseni voin kertoa ettei näin käynyt. kynttilöillä, jimi hendrixillä, teellä, viholla ja kynällä varustetut yksinäiset ja sosiaalisesti eristäytyneet talvi-illat vaihtuivat viikoiksi ja kuukausiksi ja - kun lukio päästi minut otteestaan - lopulta kokonaisiksi vuorokausiksi. päivällä nukun pitkään seurauksena valvotusta illasta ja käyn ehkä suihkussa, pesen ehkä hampaani, haron hiukseni läpi sormilla, laitan teeveden kiehumaan ja kuorin porkkanan biojäteastiaan. kun olen suoriutunut keittiöstä, avaan sälekaihtimet kiusatakseni itseäni alitajuisesti; lämpöinen aurinko kurkkii vihreiden koivujen takaa ja on jo saanut muutamat ulos juoksemaan, leikkimään tai vaan oleilemaan. löhöän koko pitkän päivän neljän seinän sisällä, liikkumatta melkein ollenkaan – lihakseni ovat surkastuneet - enkä saa illalla unta, koska olen täynnä käyttämätöntä energiaa. valvon siis myöhään ja noidankehä on valmis.
en tiedä miksi on vaikeaa pukea päälle, olla välittämättä sääristään jos ei oikeasti jaksa niitä ajella, kavuta vaikka pyörän selkään ja mennä yksinkin johonkin puistoon, kirjoittamaan tai lukemaan. toisaalta, olisiko siitä mitään apua? saisin ehkä päivitettyä blogiani, ”olin hei yksin ulkona puistossa lukemassa kuin syvällinen taiteilijasielu vain voi”. kuinka ug – täyspaskaista kohotusta. jossain jumalselkientakaisessa tilanteessa erakoiduin, kun minulla ei ollut enää energiaa nähdä ketään. eikä varsinkaan sinua. pelkkä vilkaisu kaikkeen siihen täydelliseen mitä olet saa minut voimaan pahoin. tiedän että jos tutustuisin sinuun paremmin, tajuaisin sinunkin (kuten kymmenien muiden miesten, poikien aiemmin) olevan vain ihminen, virheillä ja puutteilla varustettu amatsoni – aivan kuten minäkin. sama kaava voisi toistua ja voisin kyllästyä sinun ihmisyyteesi. miksi siis mieleni päättää olla kiero ja pitää minut maalailemiensa kuvien vankina? sick bastard.
sanotaan, että jos ihminen ei jaksa tehdä tiettyjä asioita, on se kehon merkki kertoa tarvitsevansa lepoa. kehollani tuntuu olevan paritonnisen jättiläisen ego, koska se on kyykyttänyt minua jo monia talvia ja nyt putkessa viime syksystä tähän päivään.
tähän päivään… tähän hetkeen.
jokaista minulle merkittävää ihmistä vastaa aina joku biisi, melodia. minun tai jonkun muun luoma. hyräilen sinun omaasi, joka kuulostaa kapeilta kasvoiltasi, pitkiltä hiuksiltasi, tappavan kauniilta mustalaissilmiltäsi. näytät zappalta, olet hirmuisen kaunis… revin märkää nurmea maasta. se viiltää sormiani, mutta vesi valuu viiltoihin enkä tunne sitä. hyräilen biisin yhtä ja samaa kohtaa, joka saa minut hytisemään. jotenkin tämä tärinä ja lämpö ravistavat väkivaltaisesti rasvatut kelmut silmiltäni. vedän hätäisesti ilmaa keuhkoihini painaen sen nielun kautta, kummallinen kauhunhenkäisy ja kouristus jalkojen välissä. jalat heittävät linkkua ja menevät ristiin, ponnahdan ylös niin että niskaan sattuu - herään ja muistan, mitä olin joskus suunnitellut tälle vuodelle ja kesälle. olen kyllä keväämmällä toteuttanut rasti ruutuun – juttuja kavereiden kanssa, kiivennyt palloiluhallin katolle ja tuijottanut mykkänä maahan, uinut alasti tuntemattomissa ja pimeissä järvissä hyytävällä huhtikuulla tuntematta kylmää. nyt kun koko kesäkuu on mennyt toisella junalla ohi satunnaisia kiireapulaisen hommia vanhainkodissa tehdessä ja kotona maatuessa kiinni vihkoihin ja lattiaan, on tullut aikani hypätä siihen muutamaa kymmentä minuuttia myöhempään junaan ja kuroa kesää kiinni. sielunsisariani olen nähnyt. nuo kaksi ovat niitä jotka änkevät ovesta sisään kun verhot ovat kiinni, avaavat ne verhot ja syöttävät minulle muutakin kun porkkanaa. he pitävät seuraa vaikka väkisin ja ulkoiluttavat kuin vammaista veljeä, väsyen samalla itse. kahteen viikkoon olen ollut ilman heitäkin, mikä on ymmärrettävää - viimeksi kun näimme, oli persoonani samoissa lukemissa tiskirätin kanssa. muttei ole enää, tässä hetkessä verenkierto alkaa linjata varpaisiini ja sormiini pitkästä aikaa.
nousen ylös nurmelta, huimaa. lämpöinen tuuli kuljettaa vartaloaan omaani myöten, suljen silmäni ja alan tanssia nurmen rypistyessä paljaiden jalkojeni alla. hyräilen. ensin sinun lauluasi, sitten sielunsisarteni lauluja, viimeisenä sielunveljeni laulua. huomaan pääni hyrräävän ylikierroksilla, pyörryksissä tästä kaikesta. alan kelailla päässäni sielunsiskojeni kanssa suunnittelemaani matkaa tanskaan, junia, hyviä liftipaikkoja ja yömajoja. muistan tililläni lojuvat säästetyt palkkarahat ja monet yölliset keskustelut tulevasta reissusta. luulevatkohan tytöt, etten ole enää elävien kirjoissa, etten ole tulossa ? äkkiä pääni pistää väliin: ”hei typy, sun aistit toimii taas, sä kuulet mua taas!” niinpä, pakko soittaa tytöille… enää kolme päivää heinäkuuhun ja matkamme alkuun.
avaan suuni ja päästän ilmoille mahtavan riemuhuudon, joka muuttuu kiljunnaksi, röyhtäisen, huutonauran itselleni pyöriessäni lujaa vauhtia ympäri kokoajan kiihtyvällä tempolla.
”imekää paskaa, rakastan teitä, mä oon taas elossa vittu sentään !”
-------------------------------
ensimmäinen tänne julkaisemani ikinä, mitä ootte mieltä?
ja tiedän, että pelkillä pienillä kirjaimilla kirjoittaminen voi haitata lukemista, mutta toivon että mun kirjalliset virheet ei tapa kenenkään sielua
kaikenlaista palautetta otetaan vastaan !
