Nimi: Linnun ulos pelasin
Kirjoittaja: Ruskapoika
Oikolukija: kokistonttu EpikFeil
Ikäraja: K11
Paritus: Mira/Ella
Genre: Femme, songfic, drama, jonkinasteinen fluff
Haasteet: Albumi vol.2 (Vesku Loiri - Kaksi lensi yli käenpesän), Naisten kymppi
Vastuuvapaus: Minun on, paitsi Veskulle kiitos kauniista kappaleesta.
Omistus: Odoshille. ♥ Hyvää joulua, kulti.
A/N: Keskitetyt lauseet on kappaleesta, joka muuten ei oo Loirin oma, mutta tällä kertaa oon käyttänyt hänen coveria, koska kirjoitan Inari levystä ja se on sillä. Kuitenkin, kannatan tuon kuuntelemaan, koska se on Veskun versiona aivan jumalainen. ♥ Vaikka kappaleessa lauletaan kesästä, niin tää sijottuu talveen. Miä toivotan ratkiriemukasta joulua kaikille!
Linnun ulos pelasin
Kaksi lensi yli käenpesän minä sekä hän,
jonka häkistänsä ulos pelasin.
Sillä tytöllä oli heleä ääni ja silmät kuin talvipakkasten revontulet; tuikkivat, mystiset ja jäätävän ilman raikastamat. Ne veti multa täysin jalat alta ja pakotti askeleet kulkemaan sen luokse. Puhumaan sille kauniita riimejä, ihastuttamaan sen runouteen. Laulujen sanoihin, kitaran kieliltä tippuviin melodioihin ja laulamaan niiden tahtiin. Sillä oli uskomaton ääni.
Häkkinsä takia se vain ei voinut levittää siipiään, eikä se uskaltanut raottaa edes oveaan. Sen elämää oli rajoitettu pitkään, liian pitkään, ja nyt kun se sai elää sitä vapaasti aikuisuuden tuomalla vapaudella – se ei uskaltanut. Mun aikeet ei ehkä sopineet sen elämäntyyliin, joka sillä silloin oli, mutta mä vedin sen sieltä häkistä lupaa kysymättä. Houkuttelin pienin sanoin ja elein sen astumaan sen ensimmäisen raskauttavan askeleen.
Aluksi se oli varovainen sanoineen ja piirteineen, mutta kertaakaan sen hymy ei sävähtänyt. Se otti kaiken vastaan avoimin rinnoin ja sitä mun täytyy siinä kadehtia. Kuten sen tapaa puhua. Multa meni kylmät väreet pitkin selkärankaa pienillä jaloillaan vain hipoen, kun se kertoi ensimmäisen kerran nimensä; Ella.
Oli siivet vielä maassa, mutta näin sen elävän,
kun sen sivupeilin sulat selasin.
Ellalla oli ärrävika, mikä sai kuulostamaan mun nimen hassulta (Mira – ärrä täristen voimakkaasti), mutta suloisella tavalla. Aluksi se pisti korvaan, mutta pienen jutustelun jälkeen se unohtui; hukkui sanojen sekaan, josta sitä ei enää voinut kaivaa pintaan. Hymyksi kuitenkin huulille aina, kun se sanoi sen ääneen.
Kun me oltiin tupakalla (mä poltti, Ella ei), se lämmitteli pakkasen kylmettämiä sormiaan mun taskuissa ja painoi päätään mun olkaa vasten. Mä huomautin sille, että passiivinen tupakointi on vaarallisempaa kuin itse polttaminen, mutta se vain nauroi. “Ei se mua haittaa”, se vastas päätään pudistaen ja painautui lähemmäs.
Siitä tuli nopeasti läheisyydenkaipuinen, vaikka se ei kuulemma koskaan ollut välittänyt naiskauneudesta sen suuremmin. Silti mä pääsin sen lähelle. Aluksi korvaan kuiskimisella ja sitten hellillä pusuilla huulille – melkein hipaisuilla, ennen kuin se ensimmäisen kerran itse painoi huulet vahvemmin mun omia vasten.
Ella päätti itse, että pidemmällekin saa mennä.
Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii
ja me napojamme tutkittiin ja kosketeltiin.
Ellan sai värisemään, kun sen niskaa vasten tuhisi. Se olisi kehrännyt, jos olisi osannut, kun sen veti selkä vatsaa vasten ja halasi tiukasti. Suukotti sen korvanlehteä ja lupasi olla päästämättä irti, kun se niin halusi kuulla.
Totta kai me tiedettiin, että ei se kestäisi. Mä olin kiertäjäsielu, joka ei jaksanut rauhoittua mihinkään paikkaan niin, että juuret pääsisivät kasvamaan ruukun ulkopuolelle. Sitä paitsi Ella asui mulle liian pohjoisessa. Mä en pitänyt kylmästä, enkä mä pidä vieläkään. Ella taas oli lumilapsi, joka saattoi kävellä pakkasessa monta tuntia vain puhallellen hengityshöyryä ilmaan.
Mutta sen kahden kuukauden aikana mä sain sen heleä-äänisen, nuoren naisen levittämään siipensä ja lentämään. Mä sain opettaa sen lentämään kattojen yllä ja tekemään outoja asioita. Sellaisia, joista se ei ennen ollut tiennyt tai vain kuullut.
Oon teinipoikasi kirjeineen, ne suudelmiin sinetöin.
Sun vuokses outoja vielä teen ja haasteet muut mitätöin
ja töin tuskin töihin edes meen.
Ella sen aloitti. Kirjeiden kirjoittamisen yöpöydille tai minne tahansa paikkaan, josta sen huomaisi. Pieniä lauseita, sanoja ja sitaatteja. Sellaisia, mitkä saivat hymyn nousemaan huulille ja suutelemaan rakastavaisesti, vaikka se ei ollut kuin hetken huumaa.
Tavallaan ne paperit kirjeet viestit kertoivat niitä asioita, mitä me ei osattu sanoa ääneen toisillemme. Me tehtiin outoja asioita julkisesti toisiemme eteen, mutta kaksistaan hetki muuttui. Oltiin hieman varovaisempia ja enemmänkin kuin kuherruskuukautta viettävä pari. Nautittiin siitä vapaudesta, kun toiselle tuli tili ja oli mahdollista ottaa hieman omaa vapaata elämästä. Me sulkeuduttiin omaan pieneen kuplaamme ja opeteltiin kattojen yllä lentämistä.
Voitit rantatyttökilpailun, ja kuvan otti hän,
joka häkistä sut ulos hätisti.
Sainpa satasen mä kuvasta ja muiston elävän:
olet siinä alasti ja nätisti.
Sä olit arka, mutta annoit ottaa itsestäsi sen kuvan. Mä lupasin pitää sen itselläni, vaikka myöhemmin petinkin sen lupauksen. Mä kopioin sen kuvan ja myin tutulleni. Se keräsi alastomien tuntemattomien kuvia. Se oli epätoivoinen teko, mihin mä sorruin rahanpulan pakosta. Muuten mä en Ellan kuvaa olisi jakanut kenenkään kanssa.
Mä istun ikkunasyvennyksessä, nojaan otsaani kylmään ikkunalasiin ja kuuntelen toisista huoneista kuuluvia iloisia ääniä. Joulu. Meidän yhteisestä joulusta on nyt neljä vuotta ja Ella näyttää edelleen siinä kuvassa kauniilta. Pienet rinnat, nännit terhakasti pystyssä ja huulilla se pieni viettelevä hymy, joka sai mut joka kerta suudelmin palvomaan sen jokaista uumaa.
Me ei olla tavattu Ellan kanssa sen jälkeen, kun mä lähdin pohjosesta, mikä on ihan hyvä. Se lensi häkistään, josta mä sen hätistin. Mä opetin käenpojan lentämään, enkä mä halua sitä kahlita uudestaan. Nauttikoon elämästään, kun se kerrankin siihen pystyy.
“Mira, tuu tänne! Nyt on joulu, ei sillon kuulu piiloutua vierashuoneeseen. Äiti katto just pöydän”, systeri huutaa oven takaa, eikä odota mun vastausta. Tömisevät askeleet kertoo, että se lähti jahtaamaan jompaakumpaa kaksivuotiaista kaksosistaan.
Mä vilkaisen vielä kuvaa ja niitä revontulisilmiä. Vilkaisen ulos, laitan kuvan kirjan väliin ja nyökkään. Sieltä sen löytäisi taas ensi jouluna.