Nimi: Koulukiusatut
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lily/Severus, Tonks/Charlie, Victoire/Teddy
Tyylilaji: Angst, draama
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
Tiivistelmä: Niitä on kaikkialla ympärillämme. Koulukiusattuja.
Kirjoittajan sana: Inspiraatio koulukiusaamisen käsittelyyn ficin muodossa syntyi, kun ystäväni kertoi minulle omista karmeista kokemuksistaan. Surukseni tässä ficissä on jonkin verran totuuspohjaa, sananvaihtoja sekä tilanteita, jotka olen sivusta nähnyt tai kuullut.
Tämä menee Sataseen sanalla 080.Miksi?
Koulukiusatut
Bellatrix painoi nyrkkinsä silmiinsä. Ei saisi itkeä, ei saisi. Olisi heikko, jos itkisi. Mutta ei sitä voinut estää, kuumat kyyneleet purskahtivat vasten Bellatrixin nyrkkejä. Kirosana livahti hänen huuliltaan. Äiti haukkuisi hänet pystyyn, jos saisi kuulla, että hänen vanhin tyttärensä itkisi mokoman jutun takia. Mutta kun se juttu oli niin ikävä, ettei Bellatrixin 12-vuotias mieli voinut käsitellä sitä kuin itkun kautta.
Se ikävä juttu oli tapahtunut päivän viimeisellä tunnilla. Bellatrix oli syventynyt lukemaan Olivia Oudosta, keskiaikaisesta noidasta, joka oli paennut roviolta neljäkymmentäkuusi kertaa lieskankylmennysloitsun avulla (ihailtavaa rohkeutta Bellatrixin mielestä). Sitten yllättäen Bellatrix oli kuullut selkänsä takaa muiden luihuistyttöjen kirskuntaa. Rita Luodiko johti kuoroa, johon liittyi pian myös pari poikaa, Rodolphuskin. Bellatrixia kirskunta ärsytti, mutta luennoimiseen keskittynyt Professori Binns ei edes huomannut asiaa.
"Katso, Bella", Rodolphus sanoi ja Bellatrix kääntyi vastentahtoisesti katsomaan. Rodolphus heilutti kädessään ilmiselvästi Ritan piirtämää kuvaa. Kuva esitti noitaa, jolla oli isot rinnat ja ylpeä ilme. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu Ritan säntillisellä käsialalla "Bellatrix Outo". Kirskunta yltyi, kun joukkio näki mielipahan kuohahtavan Bellatrixin kasvoilla. Hän kuitenkin peitti sen nopeasti ylimielisen naamion taakse.
"Te olette lapsellisia", Bellatrix sähähti ja kääntyi takaisin kirjansa pariin. Tirskunta ei kuitenkaan laantunut.
Tunnin päättymisen jälkeen Bellatrix oli syöksynyt ulos luokasta ensimmäisenä. Katsomatta kehenkään hän oli harpponut Tylypahkan pihamaalle, erään tammen alle. Siellä hän saisi olla aivan rauhassa. Syksy oli jo niin pitkällä, ettei kukaan enää oppituntien loputtua ja pimeän saavuttua astuisi ulos. Bellatrixiä ei viileys haitannut, pääasia oli, ettei kukaan näkisi hänen itkettyneitä silmiään. Mutta näkipä sittenkin.
"Bellatrix?"
Hetken verran Bellatrix ajatteli, ettei laskisi nyrkkejä silmiensä päältä, mutta tunnistettuaan äänen hän kuitenkin teki niin. Hänen punaiset silmänsä kohtasivat punaisen hiuspehkon, Rohkelikon Molly Prewettin.
"Saanko istua viereesi?" Molly kysyi. Bellatrix empi, mutta nyökkäsi sitten. Istukoot. Pääasia, ettei tulija ollut luihuinen.
"Kuulin Ritan piirustuksesta. Tosi ikävä temppu."
"Tietääkö siitä moni?" Bellatrix kysyi hätkähtäen. Voi ei. Hän ei pystyisi enää ikinä menemään takaisin linnaan.
"Tietää. Bertha Jorkins ja Rita pitävät jutun leviämisestä huolen. Mutta älä huoli, asia unohtuu huomiseen mennessä", Molly sanoi. Hänen äänensä oli niin rauhoittava, että Bellatrix olisi melkein voinut uskoa hänen sanojaan, ellei tuntisi luokkalaisiaan paremmin.
"Ei, kyllä tästä puhutaan ikuisuus. Huomenna se piirustus on varmaankin loitsittuna Suuren salin seinään. Minä kuolen."
"Et sinä kuole. Rita on sitä paitsi vain kateellinen sinulle. Hänhän on lauta! Sinulla on kehittyneet rinnat, totta kai se huomataan. Kyllä minunkin luokkalaiseni nauravat minulle, koska olen meistä ainoa, jonka rinnat jo näkyvät kaavun alta. Arthur Weasley kysyi minulta kesäloman jälkeen, että olenko salakuljettanut Tylypahkaan kaksi ylimääräistä päätä", Molly sanoi ja heläytti kirkkaan naurun. Bellatrixkin veti suutaan hymyyn ja kuivasi silmäkulmansa tupakaulaliinaansa. Ehkä Rita tosiaankin oli vain kateellinen.
"Älä välitä Ritasta, ihan totta, hän on yksi narttu", Molly sanoi ja hymyili. Bellatrix hymyili takaisin.
"Niin on. Oikea emänarttu."
XXX
Kuraverinen. Kuraverinen. Kuraverinen.
Severus ei voinut ymmärtää, että oli kutsunut Lilyä sillä nimellä. Kuraverinen. Kuinka Severus, joka oli ikänsä saanut sietää kiusaamista ja nimittelyä, oli voinut alentua niin alhaiseksi, että oli nimittänyt Lilyä niin rumasti. Kuraverinen. Lily oli ainoa ihminen, jota kohtaan Severus tunsi lämpöisiä tunteita, ja nyt yksi sana oli pilannut kaiken. Kuraverinen. Sana soi Severuksen päässä, tunki ulos korvista silmistä hampaista huulilta otsalohkosta. Kuraverinen. Sana oli kipuna Severuksen rintalastan alla ja häpeänä alavatsassa. Kuraverinen.
Ei enää Lilyn lämmintä katsetta. Kuraverinen. Ei Lilyn kosketusta, joka sai Severuksen ihon sähköistymään ja maailman näyttämään värikkäältä. Kuraverinen. Ei Lilyn ystävällisiä sanoja, jotka paransivat haavan kuin haavan. Kuraverinen. Ei Lilyn kuplivaa naurua, joka tarttui Severukseen yhtä herkästi kuin metsinkäisrutto. Kuraverinen. Ei Lilyn huulia Severuksen tarvitsevilla huulilla, ei sydänten lyöntejä vasten toisiaan. Kuraverinen, kuraverinen.
Severus tunsi olevansa maailman epäonnistunen ihminen. Hän ei kelvannut kenellekään, ei mihinkään, ei milloinkaan. (Kuraverinen!) Miten kiusattu saattoi niin helposti muuttua kiusaajaksi?
Kuraverinen, kuraverinen, kuraverinen.
XXX
"Nymphadora se tykkää Charliesta, Charlie se tykkää Nymphadorasta!"
Tuota rallattelua Charlie ja Nymphadora olivat saaneet kestää jo kohta kaksi vuotta, eli siitä lähtien, kun he olivat Tylypahkan aloittaneet. Vaikka he olivat eri tuvissa, Charlie Rohkelikossa ja Nymphadora Puuskupuhissa, oli jo kohta joku pannut merkille, että tuntien ulkopuolella he pitivät tiiviisti yhtä. Heidät oli nähty useasti kirjastossa, kävelyllä, pöllötornissa... missä milloinkin. Juoruilla oli valtaisat siivet.
Kerran viikossa oli taikajuomien kaksoistunti, yhteinen Puuskupuhin ja Rohkelikon toisluokkalaisille. Nymphadora piti tästä kouluviikon aloittavasta hetkestä hyvin paljon. Oli mukavaa istua Charlien vieressä ja kirjoitella hänen pergamenttiinsa tyhjänpäiväisyyksiä, kuten: "Puhpallurat menivät hormiverkostoon, toinen ei mahtunut, HAHAHAH." Opiskeluun kaksikko ei taikajuomatunneilla keskittynyt, mutta tarvikos sitä. V.I.P.-kokeisiin olisi aikaa kolme vuotta, ehtisi sitä ennen paneutua opiskeluun vielä monta kertaa.
Eräänä maanantai-aamuna kävi niin, että Professori Kuhnusarvio oli kovasti kipeänä. Hän tuli päästämään oppilaat sisälle luokkaan ja taikoi liitutaululle listan sivuista, jotka oppilaiden pitäisi lukea kaksoistuntien aikana. Sitten hän painui takaisin lepäämään. Olisihan pitkänlinjan professorin toki pitänyt arvata, ettei lauma oppilaita todellakaan keskittynyt lukemaan uniliemestä kahta tuntia, jos aikuinen ei ollut valvomassa.
"Nymphadora se tykkää Charliesta, Charlie se tykkää Nymphadorasta!"
Rallattelu alkoi taas, kun joku huomasi Charlien kumartuneen kuiskaamaan jotakin Nymphadoralle. Tosiasiassa Charlie oli vain kertonut hänen äitinsä juottaneen vauva-Ginnylle maidon sijaan aina unilientä iltaisin, koska muuten Ginny rääkyi koko yön (raukalla oli vatsavaivoja).
"Ei saa kuiskia seurassa! Kertokaa meillekin! Mekin halutaan kuulla Charlien lemmenluritukset!"
"Höpö-höpö", Charlie sanoi rauhallisesti. Charlie oli aina rauhallinen ja juuri siitä Nymphadora hänessä eniten piti. Mutta ei Nymphadora häneen ihastunut ollut, ei toki. Charlie oli hänen paras ystävänsä, ja hänestä oli huvittavaa, että jotkut jaksoivat aina kiusata heitä siitä, että he muka olisivat ihastuneita toisiinsa. Jos totta puhuttiin, Charlie oli varsin heikkona Leanne Jordaniin, mutta siitä ei tiennyt kukaan muu kuin Nymphadora. Nymphadora ei kyllä lainkaan tajunnut, mitä Charlie näki rääväsuisessa ja piikikkäässä Leannessa.
Siinä paha, missä mainittiin.
"Katsokaa, mitä minun pöydässäni lukee! Nymphadora ja Charlie istuivat tässä viime viikolla! Hahaa, vihdoinkin varma todiste siitä, että seurustelette!" Leannen riipivän kimeä ääni kaikui luokassa ja Charlie ja Nymphadora kääntyivät samanaikaisesti katsomaan noidan pöytää. Siinä oli suuri kaiverrus, jossa luki... voi ei.
NYMPADORA + CHARLIE
Koko luokka ulvoi naurusta. "Minähän sanoin", kuului suusta, jos toisestakin. Nymphadora tunsi olevansa aivan punainen kasvoiltaan. Totta kyllä, hän oli viime tunnilla istunut Charlien kanssa juuri tuon pöydän ääressä, mutta ei heistä kumpikaan ollut todellakaan kaivertanut mitään tuollaista.
"Tuo on sinun käsialaasi, Leanne", Charlie sanoi kylmäkiskoisesti. Luokka hiljeni, tämän he halusivat kuulla.
"Todista", Leanne sanoi pilkallisesti.
"Minä tunnistan kyllä käsialasi. Sitä paitsi minä osaisin kirjoittaa Nymphadoran nimen oikein, epäilemättä myös hän itse."
Nymphadora kumartui katsomaan kaiverrusta uudestaan. Kyllä, hänen nimestään puuttui kuin puuttuikin h-kirjain. Nymphadora ei voinut olla virnistämättä. Koko luokka ulvoi naurusta ja Nymphadorankin oli pakko vetää suutaan hymyyn. Nyt oli Leannen vuoro olla punainen. Charlie kääntyi takaisin taikajuomakirjansa ääreen ja iski Nymphadoralle silmää. Nymphadora iski takaisin. Kerrankin idioottimaisesta nimestä oli ollut jotakin hyötyä.
XXX
Kun Pansy oli aloittanut Tylypahkan, hän oli pelännyt vain yhtä asiaa.
Hän ei pelännyt joutumista Rohkelikkoon, vaikka isä olisi varmasti kuristanut hänet, jos niin olisi käynyt.
Hän ei pelännyt huispausta, vaikka isoäiti oli aikoinaan kuollut pudottuaan luudalta.
Hän ei pelännyt myöskään kummituksia, kuten niin moni muu ensiluokkalainen.
Ei, Pansy pelkäsi pikkuserkkuaan Camillaa.
Mistä moinen pelko sitten johtui? Ehkä siitä, että Pansyn äiti oli ollut ikuisuuden riidoissa Camillan äidin kanssa, ja Pansy oli pienestä pitäen kuullut hirvittäviä juttuja Camillan äidistä. Kun Pansyn äiti oli ollut Tylypahkassa, oli Camillan äiti muun muassa työntänyt hänet järveen. Kahdesti. Ajatella, Pansyn äiti oli joutunut räpiköimään samassa liejussa jättiläiskalmarin kanssa. Hyyyyi.
Camillan kohdalla ei ollut omena kauas puusta pudonnut. Camilla oli vähintäänkin yhtä röyhkeä kuin äitinsä. Jo Pansyn ensimmäisenä Tylypahkan-iltana Camilla oli katsonut häntä niin halveksuvasti, että hänen oli ollut pakko kääntää katseensa pois. Se oli ollut virhe. Äiti oli nimittäin sanonut, että silmiin piti katsoa aina, katseen kääntäminen tai laskeminen alas oli merkki heikkoudesta.
Pansyn ensimmäisinä Tylypahkan-viikkoina Camilla oli pidättäytynyt vain rumissa katseissa. Mutta sitten yhtenä perjantaina, kun Pansy käveli hänen ohitseen oleskeluhuoneessa, oli hän kuiskannut ystävilleen jotakin ja osoittanut Pansya. Kun Pansy oli kääntynyt katsomaan tyttöjoukkiota, olivat kaikki tuijottaneet häntä halveksuen. Pansylle tuli hyvin paha mieli ja hän kirjoitti oitis äidilleen.
Ennen kuin äidin vastauskirje ehti saapua, kuuli Pansy, millä nimellä Camilla häntä kutsui. Camilla tiesi kyllä, että Pansy istui nojatuolissa ja täten varmasti kuuli, mitä kolmannella luokalla olevat luihuiset puhuivat. Ja silti Camilla sanoi sen ruman sanan.
Pansy-mopsi.
Äidin kirje saapui lauantaina. Siinä sanottiin, että piti olla luja, taistella vastaan. Mutta ei Pansy osannut, Camilla oli niin ilkeä, huusi maanantaina Suuressa salissa aamiaisella, että Pansy on ihan mopsin näköinen. Eiväthän sitä toki opettajat kuulleet, Luihuisen tupapöytä vain. Pansy tiesi, että hänen pitäisi kertoa jollekin opettajalle, mutta ei hän uskaltanut. Ei sitten millään.
Seuraavalla viikolla Pansyn tilanne paheni. Aina, kun hän sattui Camillan kanssa vastatusten tai he ohittivat toisensa käytävällä, Camilla huusi hänen peräänsä "hau-hau". Hau-hau hyvin ärsyttävällä, kimeällä ja tahallisen lapsekkaalla äänellä. Pansy näki punaista. Hän kuunteli sananmukaista haukuntaa neljä päivää, mutta perjantaina hän ei enää kestänyt.
"Hau-hau", Camilla sanoi taas, kun Pansy ohitti hänet loitsukäytävässä. Luihuisten kolmannen luokan loitsutunti oli päättynyt, ensiluokkalaisten alkamassa.
"Ammuu", Pansy mylvähti Camillalle hetken mielijohteesta. Camillan suu lervahti auki hämmästyksestä ja hänen silmänsä olivat teeasettien kokoiset.
"Tuo oli hyvä, Pansy", Draco Malfoy sanoi Pansyn selän takaa, "Camilla kieltämättä näyttää vähän lehmältä."
Sen jälkeen Pansy ei kuullut Tylypahkassa kenenkään muun kuin Hagridin Toran suusta "hau-hau".
XXX
Luna oli kadottanut toisen retiisikorvakoruistaan. Tai ei, ei kadottanut, joku oli sen häneltä vienyt ja piilottanut. Se nyt ei ollut mitään uutta, Lunan tavaroita piilotettiin tämän tästä. Toki se oli hyvin ärsyttävää, mutta ei Luna jaksanut siitä välittää. Ihmisillä oli varmasti aina syynsä olla ilkeitä. Sitä Luna ei vain voinut ymmärtää, miksi juuri hän oli toisten turhautumien purkamisen kohteena. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Niin, ei kai mitään, siinä se syy saattoi juuri ollakin. Muiden mielestä Luna oli liian harmiton, näkymätön, tylsä. Hän luki kaiken vapaa-aikansa eikä osallistunut juoruiluun tai muiden haukkumiseen.
Mutta niin tai näin, Luna ei kantanut kaunaa kiusaajiaan kohtaan. Nämä toimivat varmasti vastoin parempaa tietoaan. Oikeastaan Luna sääli kiusaajiaan. Ne kiusasivat varmasti osaksi myös siksi, että niillä oli kurja kotielämä, ne eivät saaneet osakseen tarpeeksi rakkautta, niin kuin Luna. Lunalla oli maailman paras isä, joten Lunalla ei ollut mitään tarvetta olla ilkeä kenellekään.
Mutta sen retiisikorvakorun Luna tahtoisi takaisin nopeasti. Se oli kuulunut aikanaan äidille.
XXX
Kyllä Victoire tiesi, miksi hänelle oltiin kateellisia. Teddyn takia. Victoiren luokan tytöt eivät voineet sietää, että Victoire seurusteli itseään vanhemman, jo Tylypahkasta valmistuneen velhon kanssa, joka kaiken lisäksi oli kuuluisan Remus Lupinin poika.
Mutta ei kateuskaan oikeuttanut sellaiseen käytökseen, mitä Victoiren luokkatoverit harrastivat. Hyvänen aika, he olivat 17-vuotiaita, olisihan heidän pitänyt jo aikoja sitten oppia, miten käyttäytyä! Victoirelle äiti opetti hyvät tavat jo ennen kuin hän edes aloitti Tylypahkan. Victoire tiesi vallan hyvin, että ihmisiä piti tervehtiä, heille piti ojentaa mustepullo, jos he sitä pyysivät ja että heistä ei saanut levittää perättömiä juoruja, piti heistä sitten tai ei.
Victoiren luokan tytöt käyttäytyivät kuin Victoire olisi ilmaa. He eivät puhuneet hänelle eivätkä ikinä pyytäneet häntä mihinkään. Viime viikonloppuna Victoire oli saanut olla Tylyahossa ihan yksin. Hän oli viettänyt monta tuntia Hunajaherttuassa ja ahtanut makeisia suuhunsa. Sitten hän oli mennyt vessaan oksentamaan. Kun hän oli ollut suljetussa kopissa kontillaan pöntön edessä, oli vessaan tullut kaksi muuta tyttöä peilailemaan. He olivat puhuneet niistä näistä, lähinnä omasta erinomaisuudestaan, mutta sitten puhe oli kääntynyt viikko sitten olleisiin rehtori McGarmiwan syntymäpäiväjuhliin.
"Näitkö, miten lyhyt mekko Victoire Weasleylla oli?" kysyi honottava nenä-ääni, jota Victoire ei tunnistanut.
"Joo, todellakin, hän näytti ihan viiden sirpin huoralta", laukoi toinen, huomattavasti tummempi ääni. Naurusta Victoire tunnisti puhujan olevan Marie Antoinette Zabini. Hyvänen aika, kolmannella luokalla oleva pikkupirpana nimitti häntä huoraksi, oliko tämä tottakaan.
Kun tytöt lähtivät, Victoire jäi halaamaan vessanpönttöä. Hän tunsi olonsa äärettömän kurjaksi ja yksinäiseksi. Onneksi pian koittaisi joululoma, ja hän pääsisi Teddyn kainaloon. Mutta mitä jos... mitä jos Teddykaan ei enää huolisi hänestä? Mitä, jos hänen korviinsa olisi kantautunut jotakin kautta niitä ilkeitä juoruja, joita Victoiresta leviteltiin? Ei moinen mahdotonta ollut, esimerkiksi James Potter olisi voinut kirjeessään kertoa Teddylle kaikenlaista.
Kylmä hiki tulvahti Victoiren vartalon läpi. Hänellä ei olisi mitään, jos Teddy hänet jättäisi. Äkkiä Victoire tunsi suurta inhoa itseään kohtaan muistellessaan sitä makeismäärää, jonka oli ahtanut suuhunsa. Komea Teddy ei varmasti tahtoisi seurustella lihavan tytön kanssa. Victoire työnsi sormet kurkkuunsa. Se tuntui ikävältä, mutta niin tuntui Victoiren elämä muutenkin.
XXX
"Älä kaksintaistele, ennen kuin osaat."
Niin oli isä sanonut Albukselle, kun Albus oli noussut ensimmäistä kertaa Tylypahkan pikajunaan. Mutta kuinkas kävikään, ei oltu vielä edes kurpitsajuhlassa, ja Albuksen huuli oli jo verinen ja turvonnut. Siitä oli syyttäminen Scorpius Malfoyta. Hän oli sanonut omaisten päivän jälkeen, että Albuksen pikkusisko Lily näytti ihan läskiltä puhpalluralta. Eihän Albus toki sellaista ollut niellyt, joten miehekkäästi hän oli haastanut Scorpiuksen kaksintaisteluun. Miehekkyys oli loppunut jo heti alkuunsa, koska taikakeinojen sijaan Scorpius oli yksinkertaisesti lyönyt Albusta. Kovaa.
"Voi sinun kanssasi. Turvotus ei kyllä laske aamuun mennessä", Albuksen serkku Rose huokasi huulen nähtyään.
"Hyvä juttu. Menen näyttämään huulta Nevillelle ja hän määrää Malfoylle jälki-istunnon minun pahoinpitelemisestäni", Albus sanoi ja tunsi olonsa heti paremmaksi. Scorpius Hyperion Malfoy oppisi kerralla, ettei Albus Severus Potterin kanssa ollut leikkiminen.
"Onkohan se ihan fiksua? Malfoy kostaa sinulle."
"Kostakoon, sitten menen taas kantelemaan Nevillelle. Sitten hän ottaa aina Luihuiselta tupapisteitä pois, ja lopulta Rohkelikko voittaa tupamestaruuden, ja luihuiset rupeavat inhoamaan Malfoyta, joka vei heidän mahdollisuutensa kahteen peräkkäiseen tupamestaruuteen", Albus sanoi ja irvisti julmasti.
"Sinä et kyllä ole ihan viisas", Rose sanoi, mutta ei voinut olla virnistämättä. Mielikuvitusta Albuksella ainakin oli.
"No hei, ei kiusaamista tarvitse sietää! En minä aio antaa Malfoyn pompotella itseäni. Sinunkaan ei pitäisi antaa Marie Antoinette Zabinin haukkua itseäsi. Jos haluat, kantelen Nevillelle hänestäkin. Joo, sen teen! Lisää tupapisteitä pois Luihuiselta!"
