Title: Ehjäksi taas
Genre: angst
Author: Kaiku
Paring: Severus/Lily Severus/OC (periaatteessa myös Lily/James)
Raiting: S
Summary: Severuksella ei ole helppoa jäädä yksin. Ei myöskään mystisellä myötätunnonantajalla, joka siis ei perustu mihinkään kirjojen hahmoon.
A/N: Ensimmäinen uskallettu postaus finiin, jännää! Minäkertojat vaihtelevat Severuksesta (raapaleet 1,3) omaan mysteerihahmoon (2)
Ehjäksi taas
Katselin, kuinka hitaasti kävelit pois toisen käsipuolessa. Et minun, niin kuin olisi kuulunut. Tunsin voimieni ja koko elämäniloni katoavan, kaikki oli samantekevää, merkityksetöntä. Tunsin polvieni pettävän ja yritin vielä kurottaa perääsi, mutta turhaan. Olisin kaivannut ojennettua kättä tai pelastusvenettä, jotka vetäisivät minut takaisin pintaan. Tai sitten ankkuria, joka pitäisi sinut luonani ikuisesti. Tunsin kyllä käden olallani, näin puolestani itkevät silmät, mutta ne eivät olleet sinun, Lily. Hän ei ollut sinä, Lily. Vain sinulla oli nyt merkitystä, mutta sinä lähdit pois. Yritin unohtaa, minä todella yritin. En halunnut muistaa, koska suloisinkin muisto sinusta oli enää pelkkä irvikuva, josta oli kaikki rakkaus kadonnut.
-
Katselin sinun hitaasti kuolevan. Jokaisella askeleella, jonka Lily otti poispäin sinusta, tulit kalpeammaksi, heikommaksi. Silmistäsi himmeni elämän hehku ja niiden mustuus muuttui vain mustemmaksi. Voi kuinka halusinkaan auttaa sinua, ottaa kädestäsi kiinni ja suudella sinut elämään. En vain kyennyt. Yritin kyllä, jos sallit minun puolustaa itseäni. Olin vierelläsi, olkapäänä jota vasten itkeä, korvina jotka kuuntelisivat ja käsinä, jotka sulkisivat sinut syleilyyn ja siinä samalla koko pahan maailman ulkopuolelle. Lily ei huomannut sinua, sinä et huomannut minua. Minä yritin rakastaa. Miksi annoin sinun pudota?
Nyt olen täällä taas. Ja lupaan, aion rakastaa sinut ehjäksi taas. Haluatko ehjäksi, Severus? Otatko rakkauteni vastaan?
-
Katselen hautaanne, Lily. Sinun ja Jamesin. Lasken hautakiven eteen ruususeppeleen, jonka keskellä on yksi valkea lilja. Se lilja olet sinä, Lily. Nyt on talvi ja tiedän kukkien jäätyvän ja kuihtuvan pian pois, myös sen liljan. Ja niinhän sinäkin teit, tosin et kuihtumalla. Puhkesit kukkaan ja säteilit ja sitten... Kuolit. Sinä et lakastunut, etkä tulekaan lakastumaan. Toisin kuin minä. Tein hidasta kuolemaan kauan, hyvin kauan ja yksin. Minä olen jo kuihtunut. Tosin, enää en ole yksin. Vierelläni on joku, joka kantaa murheeni ja minut sen mukana. Joku, jonka olkaa vasten itkeä, joku, jonka kädet sulkevat minut syleilyyn ja muun maailman ulkopuolelle.
