Author: minä
Beta: jag
Disclaimer: handut irti, meikän on.
Rating: k-11
Pairing: no, jaa. en tiedä.
Genre: one-shot, sekava, random. en oikeen tiedä onko tää slashia vai hettiä, saatte mieltää ihan miten haluatte.
Summary: Eikä nekään tule ikinä olemaan mitään muuta, kuin sitä mitä ne on.
Warnings: kiroilu, sekavuus. eipä varmaan muuta. alkoholia kulutetaan jonkin verran, mutta nää on aikuisia. kai.
A/N: joo. varmaan randomein teksti, minkä olen ikinä kirjoittanut, mutta jostain syystä pidän kovasti. aattelin ekaksi kirjoitella ihan raapaleita, mutta sitten siitä tulikin tuollainen. kappaleilla on mittaa järjestyksessä ekasta viimeseen 170, 160, 100, 190, 190, 100 sanaa.
Eikä viikollakaan olisi enää merkitystä
Keskiviikko kävelee Helsingin katuja, kävelee ympäriinsä, harhailee, palaa takaisin, mutta ikinä ei saavuta.
Saavuta mitä? Ei sitä tiedetä, pään sisällä on tyhjää ja pimeää. Joulukuussa on jo kylmä, mutta ei Keskiviikko huomaa, ei kiinnosta. Mikään ei kiinnosta, ei enää, ei ikinä, paitsi se saavuttamaton. Aina on seinä, ja se on ylitsepääsemätön. Ja sen toisella puolella on kaikki kaunis, viekas ja haluttava.
Niin helvetillisen haluttava, ettei Keskiviikko kestä.
Kurkussa polttaa, kun Keskiviikko kumoaa lasin toisensa jälkeen, ja nielaisee ja nielaisee ja nielaisee, huomaten, ettei ole enää mitään jäljellä.
”Toinen samanlainen.”
Ja se juovuttaa ja helpottaa, antaa elämälle tarkoituksen ja on se vitun pelastava rengas. Ja Keskiviikko istuu siinä tiskillä sanomatta mitään. Ei sano mitään, on vaan ja istuu ihan hiljaa. Sitten se juoksee ulos, juoksee läpi koko vitun maailman. Niin varmaan. Puolessa välissä se pysähtyy, muut tuijottaa.
Keskiviikko kääntyy, jättää kaiken taakseen siksi yöksi, juoksee. Kaisaniemessä se istuu penkille, viereen istuu mies. Kätellään, Keskiviikko menettää jotain, mutta saa vastineeksi onnellisen illan. Täydellisen yön, joka kestää koko ikuisuuden.
Eikä ketään edes kiinnosta.
-
Perjantai rakastaa maailmaa.
Rakastaa kaikkia, mutta se kyllästyttää. Ei se osaa tehdä mitään muuta, kuin rakastaa kaikkia. Perjantai on se, jota kaikki haluaa, mutta jonka kaikki huomaamattaan talloo jalkojensa alle, pakottaa tekemään kaiken samalla tavalla. Ikinä ei saa olla yksin, ikinä ei saa olla rauhassa.
Perjantai on kaunis, viekas ja haluttava, ja tahtoo jonkun, joka ei halua sitä. Tahtoo olla joku muu, ei enää samanlainen.
Takaisin päin, sinne Perjantai haluaisi palata, mutta aina on seinä. Seinä on Perjantain ja kaiken tavanomaisen välissä. Kaiken muille tavanomaisen. Mutta Perjantai ei ikinä saavuta. Ja sekös ärsyttää, ärsyttää niin helvetisti, että kaikki tupakat loppuvat. Perjantai istuu hiljaa paikallaan seinää vasten ja heittää tyhjän askin roskikseen.
Pitihän Perjantain lopettaakin, aina sen on pitänyt, jokaisen illan jälkeen, kun kaikki kärjistyy ja kaikesta tulee sekavaa. Missään ei ole enää järkeä.
Aamulla on, kun jokainen askel kuulostaa ukkosenjyrinältä.
Kujan ohi juoksee pitkä mies. Raskaasti se juoksee, ihan kuin ei enää jaksaisi mitään. Olisi valmis luovuttamaan, mutta silti jatkaa.
-
Torstai on kaikki, eikä kukaan. Torstai on epätoivon huippu, ja onnellisuuden alku. Torstai on kaikkien eikä kenenkään, siitä ei pidä kukaan. Tai sitten pitää.
Torstai on keskipiste. Siinä vaiheessa joko luovutetaan ja tyydytään omaan kohtaloon, tai painetaan eteenpäin hirveällä raivolla välittämättä vaikutuksista. Torstai on se, johon kaikki pysähtyy, Torstai on este. Seinä.
Seinä joka jakaa kaiken, todellisuuden ja kuvitelman, ihan vitun kaiken.
Ylitsepääsemätön, mutta kuitenkin niin helppo murtaa. Oikeaan kohtaan kun osuu, niin uppoaa. Vauhdilla. Jos vaan osaa, ja jaksaa.
Kukaan ei ikinä osaa, ja kaikki luovuttavat. Ainakin jossain vaiheessa. Ja siinä vaiheessa ollaan epätoivoisia, murtuneita, ja niin vitun sekaisin.
-
Vintillä on pilkkopimeää, ja niinhän siellä kuuluukin olla.
Mutta ei Keskiviikon vintillä, ei pään sisällä, ei Keskiviikon. Se haluaa sen aikaisemman valoisan ja pölyttömän, mutta tunteista tyhjän ja rasitteista vapaan mielen ja pyrkii siihen.
Mutta ei Keskiviikko pääse.
Aina on se villi ja haluttava, aina on se seinä, ja aina on se vitun arkinen ja tympeä, eikä siitä pääse yli eikä ympäri.
Mutta ei Keskiviikko halua olla sekaisin. Keskiviikko tahtoo olla viehättävä ja houkutteleva, sellainen josta kaikki viehättävät ja houkuttelevat pitävät.
Mutta Keskiviikko on tylsä. Kukaan ei pidä, kaikkia raivostuttaa kaikki. Odotetaan vaan, kun päivä vaihtuu toiseen, ja arki on enää vaan jokin tuntematon käsite.
Viehättävänä ja houkuttelevana ei viikollakaan olisi enää mitään merkitystä, ja kaikki olisi kuin unta. Perjantain unta, paitsi että Perjantaille se ei ole uni, vaan todellisuus. Tämä on tosiasia, sellainen, jonka jopa Keskiviikko tietää, vaikkei enää kiinnostaisikaan.
Keskiviikko istuu taas tiskille. Samalla vanhalle, arkiselle tiskille. Ottaa yhden. Toisen. Kolmannen. Eikä se lopu siihen. Arkinen on tässä vaiheessa jo maailman rumin kirosana, ja Keskiviikko katsoo paheksuvasti itseään peilistä baarin vessassa.
Keskiviikko alkaa jo näyttää viehättävältä ja houkuttelevalta. Nyt olisi hyvä aika lopettaa.
Ei Keskiviikko lopeta, ei vitussa.
-
Kivilattia on kylmää marmoria, ilma on kylmä, aurinko on kylmä. Niin kylmä, että se melkein näyttää siniseltä. Ja niin näyttää Perjantaikin.
Vieressä istuu se pitkä mies. Poika. Ei Perjantai tiedä. Näyttää tylsältä, mutta se on kaikkea mitä Perjantai haluaa. Perjantai ei halua valoja, ei juovuttavaa tunnetta, ei tanssilattioita, ei krapulaisia aamuja, ei se halua enää yhtään vittu mitään, paitsi arkea.
Arkea ja rauhaa. Omaa rauhaa.
Ei se mies edes näytä kovin erikoiselta. Se on huomaamaton, mutta jos sitä kauan tuijottaa, alkaa ärsyttää. Kuinka se räpäyttää silmiään liian usein, kuinka sen olemus on jotenkin epämääräisen oloinen muutenkin. Kuinka se.
Lista on loputon.
Mies katsoo Perjantaita. Ottaa takin pois päältään, antaa sen Perjantaille. Sitten se vuorostaan hytisee, eikä Perjantai tunne oloaan mukavaksi. Ei se tunne oloaan juuri miksikään tämän kanssa.
Mies on Keskiviikko, Perjantai tajuaa. Kaikki siitä puhuu, mutta kukaan ei pidä. Siitä valitetaan, kuinka se on tylsä, arkinen.
Keskiviikko on aivan liian pitkä, näyttää hassulta. Ei Perjantai pääse Linnanmäelle tämän kanssa. Perjantai nousee ylös, huokaisee syvään.
Antaa takin Keskiviikolle, suukottaa kevyesti poskelle, heilauttaa kättään ja juoksee kotiin. Pois kaikesta, kaikilta, kaikelta. Itseltään.
-
Jälleen kerran on onnistunut tunne. Sellainen, että vatsanpohjassa kihelmöi onnellisuus ja tekee mieli nauraa, ja kaikki on ihanaa.
Mutta Torstaissa on pienen pieni särö.
Seinässä on särö.
Ja kun säröön kohdistaa paineen, se leviää, leviää, leviää ja lopulta hajoaa kasaan. Pieninä sirpaleina Torstai katsoo itsensä tipahtelevan maahan. Perjantain syy.
Mutta eihän niin tietenkään käy. Torstai pitää itsensä koossa, totta kai pitää. Miksei pitäisi?
Pakko. Ei Torstai saa muuttua mihinkään.
Pakottava tarve samanaikaisesti luovuttaa ja jatkaa. Mutta Torstai on aina Torstai. Ei se tule ikinä olemaan Keskiviikko tai Perjantai.
Eikä nekään tule ikinä olemaan mitään muuta, kuin sitä mitä ne on.
