Nimi: Visto
Kirjoittaja: maikki
Ikäraja: k-11 veren takia
Paritus: Ei ole.
Genre: one-shot, draama, triplaraapale
Summary: Ginnyn muistelmia.
Disclaimer: En omista hahmoja, kaikki kuuluu Rowlingille, ainoastaan juonen pätkän ja tapahtumapaikan.
A/N: Osallistuu
Murre-haasteeseen Muonion murteella ja ensimmäinen HP-ficini muutamaan vuoteen.
VistoJoskus mie haluaisin ottaa sen kaiken takasin. Sen kaiken mitä mie tein ja tehä kaikki sitte uuelleen täysin toisela tavala. Mutta ei sole mahollista, mie tiiän sen kyllä, mutta ainaha sitä saa toivoa. Mie värisen vieläki, ku mie vain ajattelenki sitä yhtä asiaa. Hyi, se oli vistoa!
Mutta ei me voitu tietää, että siinä kävis niin. Molthiin pikku kläppejä, jotka vain leikki tietämäthään tulella. Se ei todellakhaan ollu mikhään tarkotus. Ja oikeasti kaikki on minun syytä, solin mie, joka sai sen vasaran käshiinsä.
Solin mie, joka sillä ensimäisen naulan löi ja sitte tiputti sen veljensä päähän. Verta pulppusi ja se peitti kokohnaan veljen kasvot. Mie tiputtauin puusta alas, juoksin äitin luokse huutaen koko ajan silmät kiinni. Hyvä, etten juossu puuhun pahki.
Mie sopersin siinä jothain ja sain äitin lähtehmään perhään, vaikka mie tiesin, että sen jälkheen mie saisin selkäsaunan ja kunnollisen sellasen. Miehän sen olin aiheuttanu, koska olin koko juttua ees ehottanu. Tosin veli oli varastanu sen vasaran ja naulat, mutta silti syy oli täysin minun. Ei kenenkhään muun.
Se näytti muuten paljon pahemmalta, kuin sillon ku mie olin jättäny sen ja lähteny hakehmaan apua. Verta oli tullu paljon ja osa siitä oli ehtiny kuivua veljen kasvoja pitkin. Mie meinasin oksentaa, koska se oli aivan liian vistoa mulle.
Kaikista pelottavinta kuitenki oli se, ettei veli sanonu sanhaakhaan. Istu vain paikallansa ja katto ilmeettömänä, ku äiti ryntäs se luokse. Mie tunsin syyllisyyttä ja seurasin sitte surullisena perässä, ku äiti autto veljen pysthyyn ja lähti kuljethaan sitä takasin kotia.
Illalla mie sain huuot, kuten mie olin arvannukki ja viikoks kotiarestia. Veljen pää korjathiin, mutta se sai siitä jonku pysyvämmän vamman, koska se oli sitte koko loppuelämänsä ihan pöhkö. Emmie sitä varsinaisesti koskhaan katunu, mutta pikkasen viisaampi isoveli olis ollu kyllä mukava asia, vaikka olihan niitäki tietenki.
Mutta sainpa sitte iteleni majan puuhun.
A/N2: Mielipiteet, kommentit ja kaikki sen tapaiset ovat aina tervetulleita.