-
Ficin nimi: Tommy
-
Kirjoittaja: Classick
-
Ikäraja: K-11
-
Genre: Angst
-
Varoitukset: Viittaus viiltelyyn, itsemurha
-
Haasteet: -
-
Summary: Tommy sanoi, ettei itkeminen auta.-
A/N: Vihdoin jotain julkaisukelpoista materiaalia! Tietenkin pysytään mukavuusalueella eli angstissa. En oikein tiedä, onko tämä sitä parasta tekstiäni mutta kokeilinkin hiukan erilaista kirjoitus- ja kerrontatyyliä. Siksi kaipaankin kovasti kommenttia!
TOMMY
Tapasin Tommyn junassa yhtenä alkukesän tiistaina. Oltiin molemmat matkalla Helsinkiin, mä kotiin isältä ja se sen isovanhemmilta. Siinä me istuttiin koleilla penkeillä sateen piiskatessa ikkunalasia ja mä rakastuin heti sen vihreisiin silmiin. Mä tiesin jo silloin, että se tulisi pelastamaan mut.
Tommy oli alusta asti kuin sadusta. Sen vaaleat hiukset sojottivat suloisesti puolelta toiselle, vaikka se yritti sukia niitä siistimmäksi aina välillä. Sen silmät oli yhtä puhtaat ja vihreät kuin aamukasteesta kostunut sammal metsässä. Jopa sen nauru oli kuin käheä-äänisen enkelin. Kun mä sitten perillä Helsingissä ujosti kysyin Tommyn numeroa, sillä oli se jo kirjoitettuna pienelle lapulle. Vasta kotona mä huomasin, että sen kääntöpuolella oli pieni valkeanpunainen sydän.
Mä en todellakaan ollut mikään itsevarmuuden ruumiillistuma, joten en kertonut Tommysta kenellekään – ei kukaan olisi uskonut, että
sillä Ellalla olisi poikaystävä. Siksi me tavattiin aina salassa. Puistoissa katulamppujen sytyttyä, rannoilla auringon laskiessa ja metsissä hämärän jälkeen. Mä rakastuin Tommyyn nopeasti ja peruuttamattomasti, vaikken edes tiennyt sen toista nimeä. Silti me tunnettiin toisemme paremmin kuin ketkään muut.
Pitkin kesää me tutustuttiin aina vain paremmin ja paremmin. Mä kerroin sille mun masennuksesta ja siitä, etten aina jaksanut nousta sängystä, kun ulkona satoi tai koulussa olisi kamala päivä. Se kertoi sen äidin kuolemasta ja itsetuhoisista ajatuksista, jotka välillä syöpyivät sen mieleen. Silloin me luvattiin pelastaa toisemme. Myötä ja vastoinkäymisissä. Kesän lopussa mä tiesin, että sen nimi oli Tommy Andreas Vainio.
Ei me kuitenkaan ikuisesti voitu olla salaisuus. Oli keskiviikko, kun äiti löysi mun huoneesta Tommyn hupparin, jonka se oli kerran lainannut mulle. Siitä puhkesi hirveä riitä, joka päättyi siihen, että mä juoksin itkien Tommyn luo. Se lohdutti mua ja lupasi, että joku päivä se tulee meille kylään ja syödään kaikki päivällistä ihan oikeena perheenä. Se oli eka yö jona me nukuttiin yhdessä.
Kesän viimeisenä lauantaina me oltiin Tommyn kanssa rannalla, kun äiti ja Leila sattui paikalle samaan aikaan. Leila juoksi autolta suoraan uimaan monta kokoa liian suurien räpylöidensä kanssa mutta äiti jäi tuijottamaan meitä. Lopulta se tyytyi vilkuttamaan pienesti ja me vilkutettiin Tommyn kanssa takaisin. Sen jälkeen Tommy alkoi käydä meillä säännöllisesti.
Yksi marraskuinen perjantai oli koulussa liikennevalopäivä ja mä ajattelin kerrankin pukeutua teeman mukaan. Laitoin päälle mun punaisen hupparin enkä edes ajatellut, että se olisi niin iso juttu. Viimeisellä tunnilla kaikkien katseet kuitenkin kääntyivät kohti mua.
”Miksi sulla on punainen paita päälläs?”
”Suostuiko joku oikeesti seurustelemaan sun kanssas?”
”Paljonko maksat sille? Et varmaan tarpeeksi.”
”Ihan kuin tolla naamalla sais jonkun.”
Tommy sanoi, ettei itkeminen auta. Silti mulla alkoi taas paha kausi. Mä en käynyt koulussa pitkiin aikoihin, mutta kukaan ei välittänyt. Onneksi mulla oli Tommy. Se oli mun luona joka päivä. Se ymmärsi kun kukaan muu ei. Se toi mulla uusia teriä, kun joku takavarikoi vanhat. Se tiesi, miltä musta tuntui.
Kun mut pakotettiin psykologille, Tommy oli mun kanssa. Kun mulle määrättiin lääkkeitä, se opetti, kuinka ne piilotetaan kielen alle kunnes kukaan ei huomaa, jos ne sylkee pois. Se piti mua kädestä, kun pelotti. Tommy piti mut elossa. Mutta lopulta sekään ei enää riittänyt. Vaikka mun vanhemmat ja terapeutit ja psykologit yritti, mä en mennyt paremmaksi. Joka aamu oli vaikeempi herätä. Lääkärit alkoi puhua musta kolmannessa persoonassa ja käytti vaikeita ja pitkiä nimiä.
Depressio, somaattinen oireryhmä, melankolia. Ihan kuin mä en enää kuulisi tai ymmärtäisi.
Kun kaikki lopulta alkoivat puhua osastolle siirtämisestä ja pakkolääkinnästä, Tommy ehdotti karkaamista. Jos vain lähdettäisiin eikä koskaan palattaisi. Oltaisiin aina yhdessä ja jätettäisiin kaikki muu. Mä tietenkin suostuin ja seuraavana yönä me juostiin Katajanokan läpi ilman kenkiä. Silloin mä tunsin itseni onnellisemmaksi ja kevyemmäksi kuin pitkiin aikoihin. Me pysähdyttiin vasta satamassa ja katseltiin kuinka kylmä vesi huuhtoi valtavia risteilijöitä kuun valossa.
”Hypätäänkö?” Tommy kysyi ja astui aivan reunalle. Silloin meidän ei tarvitsisi enää koskaan nosta pinnalle, se sanoi. Hetken mua pelotti. Sitten se otti mua kädestä ja lupasi ettei koskaan päästäisi irti.
”Se on kaikille parempi. Sun vanhempien ei tarvitse enää huolehtia mistään, sä et tarvitse enää lääkkeitä ja me ollaan ikuisesti vapaita.”
Heilautin jalkani satama-altaan yläpuolella ja mietin, miltä tuntuisi, kun vesi ympäröisi kaiken. Pienen tuulenvireen työntäessä me hypättiin. Vesi ei ollut edes kylmää. Kaikki paha ja kipeä haihtui sen tulviessa keuhkoihin. Mä puristin Tommyn kättä viimeiseen asti. Eikä kenenkään tarvinnut enää huolehtia musta.
