Author: Sole
Fandom: Ennen päivänlaskua ei voi
Genre: Angst
Rating: K11
Pairing: Enkeli/Pessi
Warnings: Character death
Disclaimer: Ennen päivänlaskue ei voi kuuluu Johanna Sinisalolle
Summary: Enkeli näkee mytyn maassa, katulampun valokeilan ja pimeän rajamailla.
A/N: Osallistuin tällä ficcikisaan, mutta vaikka palkintoja ei tippunutkaan, ajattelin julkaista tämän niiden suruksi iloksi, jotka tykkäävät Päivänlaskusta. Toistaa itseään ja edellisiä tekstejäni tästä fandomista, tai oikeastaan ne toistavat tätä. Tämä on toiseni Päivänlaskusta.
Kommentoithan?
Kiiltokuvaenkelikin kerran haalistuu
Enkeli työntää kätensä farkuntaskuun, penkoo kauluspaidan povarin läpikotaisin, kääntää nurin takinvuorin. Kauluspaidasta puuttuu puolitoista nappia, yhden on niellyt Enkelin peikonpoika, toisen purrut puoliksi Pessi, kuinkas muutenkaan. Enkelin takki on revennyt kahtia takasaumasta, vaan se sen sijaan ei ole peikon tekosia, takin tikkaus on Ecken vastuulla, Ecken, jota Enkeli ei rakasta, rakastelee Pessin sijasta. Ei se ole Pessi, joka vetää Enkelin housut nilkkoihin silloin, kun alkaa seisoa, ei, vaikka Enkeli tahtoisi sen olevan. Ei se ole Pessi, jonka Enkeli painaa selälleen sängynlaidalle, ei, vaikka juuri Pessiä Enkeli tahtoo koskettaa, tahtoo niin, että Eckeen sattuu yhä uudestaan. Mutta Ecke ei valita. Enkeli etsii avainta, on matkalla kohti kotia. Enkeli tahtoo syliinsä peikonpojan, nukkua pessi kerällä kainalossaan, peikon lämmin hengitys Enkelin kaulakuopassa, käpälä Enkelin kädessä. Enkelin patjaan painuvat ilta illalta vieretysten kaksi varjoa, siipiparin painauma, pikkuruinen peikonpeppu, jota Enkeli saa katsoa, muttei koskea, ei koskaan. Pessi odottaa Enkeliä, on odottanut tuntikausia pikkutunneilla, odotti eilen, odottaisi huomenna, päivänä seuraavana, ensi viikolla, kuten tänäkin iltana. Avain löytyy hihasta, Enkeli huokaisee helpotuksesta. Sillä Enkeli on jättänyt Pessin yksin vuoteeseen.
Enkeli työntää avaimen lukkoon, kääntää kahvasta, työntää avaimen taskuunsa. Enkeli kohottaa katseensa, raottaa ovea rappukäytävään. Enkeli ei näe kasvojaan oven lasissa, ei heijastusta ikkunassa. Katulampun valokeilassa ei seiso ketään, ei enkeliä siivet selässä, vain peikkoon langennut Enkeli, joka ei enää ole enkeli ollenkaan – sano Mikael vaan. Enkeli kääntää katseensa, luikahtaa sisään ovenraosta. Enkeli sulkee oven perässään, etsii käsikopelolla valokatkaisijaa. Ei Enkeli näe pimeässä, ei valot päällä, tahdo nähdä eteensä. Enkeli pudistaa päätään. Ei Pessi Enkeliä valinnut, Enkelihän se peikonpojan kadulta poimi, rakastui päätä pahkaa, mikäli sitä rakkaudeksi saattoi sanoa. Mutta ei Enkeli Pessiä voinut rakastella, vaikka peikko sylissä ottikin mahanpohjasta, Enkeli tunsi särkyvänsä, sydämeen sattui, vaikkei Pessi Enkeliä tahtonut satuttaa. Eckeä vain, Enkelin peikonkorviketta, sitä jonka tietää tahtovan Enkelin, vaikkei Enkeli tahtoisi mennä, vaan menee kuitenkin. Enkeli tietää sen olleen väärin, väärin heille kaikille, heistä jokaiselle. Ei Enkeli Eckestä välitä, vain Ecke Enkelistä, vaikka tietää, että Enkelillä on toinen mies, Eckellä jäljellä sirpaleita sydämestä. Mutta Ecke tahtoo Enkelin, vaikka Enkeli ottaa Ecken vasta, kun ei enää kestä olla Pessin lähellä, maata sängyssä peikko sylissä, kai jokaisena iltana.
Enkelin askelet kaikuvat rappukäytävässä, vaikka Enkeli tuntee lentävänsä, levittää siipensä, ne valheista mustuneet, sateessa ruostuneet. Eivät Enkelin valheet olleet olleet valkeita, ei yhden ainoa. Ei Enkelin siipiä enää voi pyykätä puhtaiksi pesukoneessa, valkaista siipisulkia. Vielä jonakin päivänä Enkeli putoaisi alas taivaalta, silloin, kun siivet eivät enää kantaisi, kanna. Enkeli nousi ylös portaita askel askelmalta, ohitti oven, jonka takana itkeä pillitti Palomita. Enkeli painoi kädet korvilleen. Ei enkeli tahtonut kuulla Palomitan itkua, tukahtunutta huutoa. Palomita ei ollut tiennyt, mitä Mikael oli, se sellainen poika, joka leikki olevansa Enkeli. Palomita ei antaisi anteeksi, ei Enkelille. Ei Enkeli ollut tiennyt Palomitan tahtoneen enemmän, särkevänsä sanoillaan tytön sydämen, sen rikkonaisen. Enkeli ei ollut Palomitaa varten, Palomitasta Enkelin mieheksi, siksi oikeaksi, joka oli osoittatunut peikoksi, Enkelin Pessiksi. Palomita luuli Mikaelia suojelusenkeliksi, vaikkei Enkeli osaa suojella ketään, ei Pessiä itseltään, edes tahdo päästää irti Eckestä. Siivet tuntuvat painavilta Enkelin selässä. Enkeli on vääränlainen enkeli, ei Enkeli osaa olla enkeli ollenkaan. Enkeli antaa Palomitan itkeä, etsii oven, jonka takaa ei kuulukaan peikon porua. Pessi nukkuu peikonunta pää pieluksella, Enkelintuoksuisella. Tai niin Enkeli luulee sen tekevän, hymyilee itsekseen.
Enkeli löytää oven, muttei etsi avainta taskunpohjalta – Enkelin ovi on auki, Enkelillä sydän kurkussa, kädet nyrkissä, kämmenissä punaiset puolikuut. Enkelin sydän takoo kuin viimeistä päivää, pikakelaa päivät, jotka jäävät Enkeliltä elämättä, pysähtyy kokonaan, lopulta. Enkeli tietää, että Pessi on poissa, väsynyt odottamaan Enkeliä, joka palaisi joskus, kuitenkin liian myöhään, myöhässä, Pessi on jo ehtinyt mennä. Ei Enkeli enää tarvitse avainta, Pessi on lähtiessään huolehtinut lukkopuolesta, lattianrajassa lojuu metallinen ketjusilmukka. Enkelin varjo luikahtaa sisään ovenraosta, vaan varjolla ei ole siipiä, ei ole enää siipiä Enkelin selässä. Enkeli puree huultaan, sitä, jonka Ecke on suudellut ruvelle, Enkeli haaveillut peikonpusuista, Pessin kielestä poskellaan, kahdesta tassusta kaulallaan, peikosta, jota tahtoo enemmän kuin on tahtonut koskaan ennen, enemmän kuin mitään, ketään. Enkeli ei riisu kenkiä, ei rikki revittyä takkia, joka on Enkelin väärä valinta, yksi useista, ja kaikki, mitä enää on jäljellä Ecketä Enkelin mielessä. Ei Enkeli Eckeä ajattele, Enkeli ajattelee Pessiä, peikkoa, jota rakastaa, rakastaa tahtomattaan. Enkelin elämä on virhe, jota ei enää voi korjata, virhe, joka Enkelin elämästä tuli Mikaelin kasvattaessa siivet selkäänsä. Enkeli luuli osaavansa lentää, maalasi taivaanrantaan sateenkaaren, vesiväriraitoja, käsitassussa kulkevan peikon ja enkelin vääntynyt sädekehä päänsä päällä.
Enkeli etsii Pessiä, huutaa äänettä. Mitää ei ole jäljellä, vain huuto Enkelin sisällä, kurkkuun tukahtuneita sanoja, joilla Enkeli joskus kertoi Pessille: rakastan. Ei ole Pessiä, joka tahtoisi kuunnella, Pessiä, joka kuulisi Enkelin sydämen jälleen murtuvan, puhaltaisi palaset tuuleet Enkelin keräillessä sankoon sirpaleita luullen oppivansa vielä rakastamaan oikein peikonpoikaa, jota tahtoo koskettaa. Isällisesti, ehkäpä, ei niin kuin käyttää hyväkseen Eckeä. Ehkä Enkeli jo tietää, ettei kaikkea voi korjata, ei enää sydäntä, ei tällä kerralla. Enkeli on särkynyt kerran, kaksi päivässä, illan tullen tahtonut hakannut päätään seinään, nostanut puhelimen pöydältä. Eivät enkelitkään kaikkea kestä, eivät peikonpoikia, jotka vetelevät sylissä sikeitä, väliin vetävät syvää henkeä, haukottelevat pieni suu sepposen selällään. Enkeli on mykkä, ei muista, kuinka puhua, huutaa peikkoa, joka ei ymmärrä puhetta. Enkelin askelet kulkevat keittiöön, muttei keittiössä ole Pessiä, vain kaatunut maitotölkki pöydällä, lattialla valkeita tahroja, maitopartoja. Enkeli työntää päänsä sängyn alle, yskii yksimistään, etsii sohvan takaa, kylpyammeesta, vaikka tietää Pessin pelkäävän suihkuverhoa. Etsivä löytää, vaan ei Enkeli, Enkeli on kadottanut Pessin, peikonpojan, jota yhä rakastaa, rakastaa, vaikkei saisikaan, saanut Pessiltä koskaan, ei kertaakaan. Kai peikko on poissa, poissa ikuisesti. Kaikki katoaa aikanaan, jotkin ennen aikojaan.
Enkeli lysähtää lattiaan, Enkelin siivet eivät enää kanna, sädekehä sammuu yön hämärään, katuvaloihin, jotka piirtävät varjokuvia olohuoneen seinään, Enkelin hahmon, joka itkee, itkee kuin Palomita, jonka kyynelet rikkovat vedenpinnan yhä uudestaan. Palomita seisoo suihkussa, haaveilee hukkumiskuolemista. Mutta ei Palomita uskalla, työnnä päätään pinnan alle, vedä viimeisen kerran henkeä. Palomita pelkää liikaa miestä, joka tahtoi tappaa tytön jo homon kanssa veljeilystä, Enkelin kuulleessaan, mikä Mikael oli miehiään. Enkeli itkee, tärisee kiireestä kantapäähän, kantapäästä siivenkärkeen. Pisarat putoilevat lattiaan, mutta Enkeli ei välitä, tahtoo vain itkeä silmänsä päästä, ettei tarvitsisi enää nähdä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, uusi huominen mukanaan. Enkeli kuivaa kyynelet hihaansa, koskettaa kosteaa poskeaan, itkeä tirauttaa. Sillä vaikka Enkeli tietää, ettei Palomita uskalla, ei Enkeli itke Palomitan puolesta. Palomita ei ole Enkelille kukaan, ei mitään, vain tyttö rappua alempaa, sanoja vailla vankina talossa, jonka ikkunoissa ei ole kaltereita ollenkaan. Enkeli kohottaa katseensa kohti auki riippuvaa ikkunaa, helisevää lasia, jonka tuli paiskaa vasten seinää uudestaan ja uudestaan. Pessi heiluttelee jalkojaan ikkunalaudalla, kerrostalon ikkunasta putoaa peikonpoika. Ei Pessi tiedä, mikä alhaalla odottaa – ilmalento läpi iltahämärän, silmänkantamattomiin mustaa asvalttia, autoja.
Ja silloin Enkeli kuulee auton torven, tööttäyksen kerrostalon sisäpihalta, tietää, että se on menoa. Enkeli kuulee huudon, muttei sanoja, vaikka tietää tasan tarkkaan, mitä Pessi tarkoittaa: jää hyvästi, Enkeli, joka et ole enkeli ollenkaan. Ei Enkeli ansainnut siipiparia selkäänsä, ei lentotaitoa, siipiensä suojaan peikonpoikaa, jota ei osannut oikein rakastaakaan, siipien, joita ei ollut ollut koskaan ollutkaan. Mikaelilla oli kasvot kuin kiiltokuvan enkelillä, vaalea tukka, Enkeli supersankari, joka elää vain Mikaelin haaveissa, piti sylissään silloinkin, kun Mikaelilla oli muita kiireitä. Vaan Enkeli unohti, kuinka pitää kiinni Pessin pienestä käpälästä, kuinka rakastaa yhtä aikaa kahta, joista toista tahtoo vain rakastella peikon puutteessa. Huuto tukahtuu hiljalleen, Pessin valitus hiljenee, eikä Enkeli enää kuule, ei liikennetä kaukana kaupungin kaduilla, avautuvaa autonovea, askeleita pihalla. Enkeli ei tahdo kuulla auton starttaavan, tappajan painavan kaasupoljinta, ajavan pois paikalta peikon maatessa asvaltilla siitä koskaan nousematta. Enkelin sydän särkyy sen viimeisen kerran, siipisulat sulavat varjoon lattiassa, mustaan Enkeliin, joka haalistuu haalistumistaan, kai lopulta katoaa. Enkeli laskee sammuneen sädekehän käsiensä varaan, painaa päänsä vasten lattiaa. Enkeli sulkee silmänsä, huokaa rakkautta, sitä kiellettyä sellaista, josta on tullut painajainen vailla peikkoa.
Enkeli nousee seisomaan, vaikkei tunne jalkojaan, muista enää, millaista on elää siivet selässä, saati sitten elämä ilman siipiä. Enkeli on ollut enkeli vuosikausia, aikaa on kulunut liian kauan, Enkeli kertonut valheita, milloin valkeita, milloin mustia, sellaisia mustanpuhuvia, joilla on pitköt jäljet, kuten sitä tavattiin sanoa. Enkeli oli luullut osaavansa olla se, mikä on tehty Mikaelista, siitä pojasta vaaleatukkaisesta, arkkienkelistä, leikkinyt olevansa oikea enkeli vain, koska ne tahtovat tämän Enkeli olevan, Enkeliksi kutsuvat. Vaan vihdoin on Enkelin leikit leikitty, hetket sirpaleina, hetkensirpaleet haudattu hiekkalaatikkoon, jossa kulkee polku peikon käpälänjälkiä, takaperin kohti eilistä. Ei ole jäljellä hiekkalinnaa, Enkelin aallonrajaan rakentamaa unelmaa, vedenpinnassa kuvajaista heistä kahdesta, peikosta ja Enkelistä käpäläkädessä. Ei heitä ole kahta, ei enää, vain yksi kuollut, toisella yhä jäljellä puolikas elämä, vaikkei sydäntä, sylissään sitä yhtä ainutta, jota rakastaa, vaikka se sattuu, sattuu enemmän kuin mikään koskaan. Pessin kosketus teki kipeää, Pessin tuttu paino Enkelin päällä saa Enkelin haukkomaan henkeään. Enkeli ylittää kynnyksen, jättää lukitsematta oven, jonka takana ei enää peikkoa piilottelisi, ei sellaista, joka vielä osaa hengittää, kiivetä kerälle Enkelin syliin, haukotella suu apposen avoinna, nukahtaa Enkelin peukku poskessaan. Enkeli harppoo raput askelma askelmalta alakertaan, astuu ulos viileään yöilmaan, tuuleen, joka pelmuttaa Enkelin vaaleaa tukkaa.
Enkeli näkee mytyn maassa, katulampun valokeilan ja pimeän rajamailla. Enkeli näkee neljä raajaa, kaksi jalkaa, kaksi kättä, Pessin tapauksessa tosin ovat kai tassuja kaikki neljä. Enkeli juoksee viimeiset askelet, kaatuu maahan mytyn vierelle polvissaan asvaltti-ihottumaa, kurkussaan kuiskaus, jota ei Pessi koskaan kuulla saa. Ei Pessi enää kuule Enkelin itkua, ei nyyhkystä, joka karkaa Enkelin huulilta – suupielet alassuin Enkeli nielee kyyneleistä viimeisiä. Pessi ei osannut itkeä, Enkeli itkee Pessinkin puolesta, yhden menetetyn peikonelämän, sen, joka oli Enkelille liiankin tärkeä. Enkeli silittää Pessin tummaa turkkia, antaa kyynelten valua pitkin poskiaan, unohtaa kuivata. Enkeli muistaa, miltä tuntui Pessin käpälä Enkelin kädessä, millaista oli nukkua peikon vierellä, peikko vierellään sängyssä. Enkeli muistaa, miltä tuntui peikon kieli huulilla, pieni peikonsuudelma, jota enempää ei Enkeli ollut voinut Pessiltä pyytää, vain haaveilla Ecken sylissä, jo menneessään rappukäytävässä. Ja Enkeli muistaa, miltä tuntuu rakastaa, rakastaa, vaikkei Pessi herää, heräisi enää koskaan. Vaan kaukorakkaus on katoavaa sorttia, Enkelin tapauksessa hyvinkin yksipuolista. Enkeli itkee, kunnes kyynelet kuivuvat, kastelee Pessin turkin pisaroilla, jotka ovat Enkelin viimeinen hymy, häivä onnesta, joka ei ollut ollut heitä varten, kuitenkaan. Enää Enkeli ei päästä irti Pessistä, pitää kiinni, kunnes katulamput sammuvat, aurinko maalaa taivaanrantaan sateenkaaria.
Ei Enkelille jäänyt käteen peikkoa ollenkaa, vain ruumis mustalla asvaltilla, kahtia napsahtanut niskaranka, ruosteenpunaisia pisaroita, hauta metsänreunassa.
Enkeli ei enää lennä – Enkeli on ripustanut siipensä Pessin selkään.
