Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Paritus: Sherlock Holmes & John Watson
Fandom: BBC! Sherlock
Varoitukset:
Spoilaa toista tuotantokautta!, itsetuhoisuus
// Beyond lisäsi fandomin lisäksiSummary: "Enemmän kuin hänen kuolemaansa, minä pelkään, että kuolema on hänelle vain yksi, viimeinen, tapa välttyä pitkästymiseltä."
A/N: Suuret kiitokset
Marygoldille tämän ficin kääntämisestä suomen kielelle. Alkuperäinen, englanninkielinen versio löytyy
täältä.
The One Who Never StaysKatselet, kun hän astuu sisään makuuhuoneen ovesta, hänen paljas vartalonsa näyttäytyen sinulle kaikessa kauneudessaan. Aurinko siivilöityy ikkunoiden lävitse maalaten lattiaa keltaisilla laikuillaan, ja saatat miltei aistia kuvitteelisten ruusun terälehtien leijuvan ilmassa häntä ympäröiden. Hän pitelee käsissään kahta kupillista sitä sietämättömän makuista kahvia, jota hänellä on tapana keittää, mutta siemastessasi sitä hädin tuskin maistat sen katkeruutta, sillä oikeasti et ole vielä valveilla, ja ajatuksesi kiertävät edelleen...
*
...hänen rintaasi paunautuneissa sormissaan, hänen huultensa karheudessa huulillasi, hänen kielessään omasi ympärillä. Syleilet häntä, sotilaan käsivartesi pitelevät häntä niin lujasti otteessaan, että tiedät hengittämisen olevan hänelle vaikeaa – mutta hän ei päästä suustaan valituksen sanaakaan, joka rikkoisi suudelmanne. Ja huomaat toivovasti, että ehkä – ehkä, jos vain pidät hänet tarpeeksi tiukasti lähelläsi -, teistä voisi tulla yhtä, eikä sinun enää koskaan tarvitsisi nähdä hänen kääntävän sinulle selkäänsä.
*
Kun katselet ulos ikkunasta ja näet hänen hahmonsa harppovan pitkin jalkakäytävää, et äkkiä voi olla ajattelematta kertomusta, jonka kerran olet lukenut lasten satukirjasta. Siinä oppipoika kysyy mestariltaan, kenen tämä uskoo olevan paras miekkamies maailmassa -
”En tiedä, kuka hän on”, vastaa mestari. ”Mutta tiedän,
mistä hänet löytää.”
”Kertokaa minulle! Kertokaa mistä, olkaa niin kiltti!”
”Haudasta.”
*
”Katso, Sherlock! Tähdenlento!”
”Pitkästyttävää.”
Käännät päätäsi hänen suuntaansa, erottaaksesi häivähdyksen hänen silhuettiaan tummuvaa taivasta vasten. Ja, niin kuin aina, vaikka hädin tuskin edes näet hänen kasvojaan pimeältä, lyö sydämesi yhden ylimääräisen sykäyksen.
*
Niin paljon kuin haluaisitkin olla sitä itsellesi myöntämättä, joka-aamuinen herääminen hänen viereltään, muistot hänen painostaan päälläsi, hänen harmaat silmänsä läikehtien halusta...
Ne särkevät sydämesi.
Mutta samalla juuri ne uneliaat aamut tuntuvat myös kaikkein aidoimmilta, ne ovat lähimpänä sitä, mitä toivoisit niiden olevan. Istuessanne parivuoteen eri laidoilla, kahvia juoden, tekin voisitte olla kuin ketkä hyvänsä vastavihityt rakastavaiset.
*
Jo kuukausia olet kamppaillut itsesi kanssa, kamppaillut saadaksesi viimein lausutuksi ne sanat, jotka olet jo pitkään halunnut sanoa. Mutta sen sijaan, että saisit ne sanotuksi, sinä hukkaat jokaisen tilaisuuden, koska et kykene pakottamaan itseäsi – et hänen hyytävän, tutkimattoman katseensa alla,
joka vaatii kaikkea eikä anna mitään takaisin.
*
Tiedät hyvin, että vielä jonakin päivänä hän päätyy makaamaan jossakin kuolleena. Koska suuressa takaa-ajossa joku aina on toista vahvempi, ovelampi, tai ainoastaan omaa ripauksen toista enemmän onnea. Kun kaikki tanssivat nuoraa pitkin, on jonkun väistämättä tehtävä tilaa – jonkun on pudottava alas. Varmasti ne päättelyn lahjat, joilla hän niin suuresti ylpeilee, ovat kertoneet hänelle edes sen verran.
*
”Tuo tapa, jolla sinä...”
”Edes tämän kerran, Sherlock, tuki suusi.”
Painat hänet alas sängylle ja muistat pitää huolen, että sammutat valot, ennen kuin napitat auki hänen purppuranvärisen puseronsa. Sillä hetkellä se on sinulle vain yksi uusi yö hänen kanssaan – mutta jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohitse, huomaat miettiväsi, olisiko sinun sittenkin kuulunut käyttäytyä eri tavalla. Olisko sinun pitänyt, edes sen yhden kerran, jättää valot palamaan.
*
Voin kuulla, kuinka tunteet tukahduttavat hänen äänensä, ja saatan melkein nähdä kyynelten vierivän hänen kasvojaan pitkin. Olen aivan liian peloissani ymmärtääkseni täysin, mitä hän oikein yrittää minulle kertoa, ja silti jokin osa mielestäni vaikuttaa yhä olevan riittävän toimintakykyinen pystyäkseen ottamaan vastaan hänen ohjeitaan.
”Hyvästi, John.”
”Ei, älä - ”
Hän pudottaa puhelimen.
Hän levittää käsivartensa.
*
Enemmän kuin hänen kuolemaansa, minä pelkään, että kuolema on hänelle vain yksi, viimeinen, tapa välttyä pitkästymiseltä.
*
Hän putoaa.
Putoaa.
Putoaa.
Putoaa.
Ja minä ajattelen sanoja, jotka hän varmasti tiesi – sanoja, jotka silti niin epätoivoisesti halusin hänen saavan kuulla.
