A/N: Kiitos kommenteista mervii, Kahlesalpa, Kaira ja Neiti Syksy! Oli tosi kiva lukea palautetta
Lily taitaa tosiaan olla tässä vähän erilainen kuin perus-kelmifikkien Lily, mutta omat headcanonini ovat muuttuneet vuosien varrella sen verran, että tiukkapipo-Lily tuntuu ei-realistiselta ja ikävältä hahmolta, niinpä tässä fikissä tavoitteena on kirjoittaa enemmän realistinen 16 vee Lily joka on välillä hieman huithaipeli, vähän vähemmän tiukkapipo, vähän enemmän huumorintajuinen ja yleensäkin monipuolisempi hahmo, toivottavasti onnistun!
Tämän ensimmäisen varsinaisen osan kirjoittaminen oli tosi vaikeaa, yritin saada monenlaisia asioita esiteltyä uppoutumatta niihin liikaa ja kirjoittamatta 20 sivun mittaista ensimmäistä lukua, mutta nyt jäi sellainen olo että moni asia tuli esiteltyä vähän liian nopeastikin. No, harjoitus tekee mestarin!
- desmond
**
Ensimmäinen osaSyyskuu 1976Marlene McKinnon oli kuusitoistavuotias – pitkä, vahva, viikinkimäinen blondi, ja auttamatta tapojensa orja. Ensimmäisestä kouluvuodesta lähtien Marlene oli aina valinnut Tylypahkan pikajunassa istumapaikakseen koko junan viimeisen osaston, eikä epäröinyt puolustaa istumapaikkaansa niiltä onnettomilta sieluilta, jotka olivat sinne jo erehtyneet istumaan. Raahatessaan matka-arkkuaan kohti viimeistä vaunuosastoa Lily oli näkevinään pari kauhistuneen näköistä ensiluokkalaista, jotka pujahtivat posket punaisina läheiseen vaunuosastoon.
”Onko sinun aina pakko kiusata ekaluokkalaisia, Marley?” Lily huokaisi ja rojahti istumaan puiselle penkille. Hänen käsivarsiaan särki.
Marlene kohotti katseensa kirjastaan ja virnisti. ”Autan vain lapsiparkoja oppimaan paikkansa maailmassa.”
”Ja se ei ole tässä junavaunussa”, Lily mumisi. ”Millaista oli Pariisissa?”
”Tosi mielenkiintoista, me kierrettiin varmaan viisitoista eri museota.” Marlenen siniset silmät säteilivät. ”Tiesitkö, että velhotkin piileskelivät aikoinaan katakombeissa, ihan niin kuin listityt?”
”Kristityt”, Lily korjasi hajamielisesti.
”Ai. Listityt olisi paljon osuvampi nimi, niitä kuoli niin paljon vainuissa.”
”Vainoissa, ei vainuissa.”
”Ai.”
”Mutta hyvä yritys.” Lily taputti ystäväänsä rohkaisevasti olalle. ”En ole koskaan käynyt Ranskassa. Olisi kiva nähdä rakkauden kaupunki joskus.”
”Rakkauden kaupunki tosiaan”, Marlene pärskähti. ”Isoveljeni Michael rakastui siellä yhteen ranskalaiseen tyttöön. Myöhemmin selvisi, että se tyttö oli melkein kolmekymmentä ja kaiken lisäksi naimisissa. Michael meinasi kuolla häpeästä. Miten sinun lomasi meni?”
”Ei mitenkään mainitsemisen arvoisesti.” Se oli totta – entisen parhaan ystävän välttely, sisällä piilottelu, siskon kanssa nahisteleminen ja siskon uudelle poikaystävälle naureskelu eivät olleet varsinaisesti uutiskynnyksen ylittäviä tapahtumia. Lily oli juuri aikeissa kertoa Marlenelle edellisiltana saamastaan kirjeestä ja Mary MacDonaldin päätöksestä, kun Remus Lupin pisti päänsä oviaukosta sisään ja ilmoitti, että Lilyn oli paras laittaa liikettä niveliin tai he myöhästyisivät valvojaoppilaiden kokouksesta.
”Pitäkää hauskaa, mielistelijät!” Marlene huusi heidän peräänsä ja uppoutui saman tien takaisin kirjaansa.
Lily nousi ylös ja hymyili paljonpuhuvasti Remukselle. ”Hän kiersi vapaaehtoisesti viisitoista museota kesällä, ja minä olen muka mielistelijä.”
”Meitä on moneen junaan”, Remus totesi diplomaattisesti. He lähtivät kävelemään kohti valvojaoppilaiden vaunua.
”Ja tämä juna on liian pitkä. Miksi valvojaoppilaiden vaunun pitää olla aivan toisessa päässä?”
”Pikemminkin voisi kysyä, miksi te haluatte aina istua tässä päässä”, Remus virnisti.
”Syytä Marlenea”, Lily huokaisi. ”Hänellä menee feng shuit sekaisin jos hän joutuu vaihtamaan vaunua.”
”Feng – mitkä?”
”Anna olla. Miten kesä meni?”
”Hyvin”, Remus hymyili ja kertoi viettäneensä suurimman osan kesästään ystäviensä kanssa. Lily pidätti irvistyksen – Remuksen parhaiden ystävien ajatteleminen aiheutti hänelle yleensä yhtä aikaa hammassäryn, migreenin ja ennenaikaisen kihdin, tai ainakin vastaavat tuntemukset. Nyt kun hän ajatteli asiaa, kesä oli ollut sillä rintamalla hiljainen. Edelliskesänä James Potter oli muistuttanut olemassaolostaan kirjeen muodossa vähintään joka toinen viikko…
”Mitä?” Lily säpsähti. Remus katsoi häntä odottavasti.
”Kysyin, että miten sinun lomasi meni.”
”On mennyt paremminkin.” Lily hymyili ja kohautti olkapäitään osoittaakseen, että ei sillä niin väliä. ”Mitä veikkaat, kenet Dumbledore on valinnut johtajaoppilaiksi?”
”En veikkaa, vaan tiedän. Alice Andrews Rohkelikosta ja Frank Longbottom Puuskupuhista.”
Lily pärskähti. ”Kaverisi ovat varmaan riemuissaan.”
”Mitä?”
”Eivätkös Alice ja Frank alkaneet seurustella viime vuonna? He ovat niin rakastuneita toisiinsa, ettei heillä riitä aikaa vahtia teidän kepposianne.”
”Sirius taisi sanoa jotain samansuuntaista”, Remus myönsi hymyillen. ”Muistatko Harperin ja Boydin kolmosluokalla? He olivat toivottomia – ”
” – hyödyttömimmät johtajaoppilaat ikinä – ”
” – unohtivat järjestää Tylyaho-viikonloput –”
” – ja se oli vielä ennen kuin Harperille selvisi, että Boyd petti häntä sen lohikäärmeenkasvattajan kanssa.” Lily ravisti päätään. ”Miksi ihmeessä Dumbledore valitsee aina pareja johtajaoppilaiksi? Luulisi, että hän olisi jo oppinut jotakin.”
”Ehkä Dumbledore uskoo nuoreen rakkauteen.”
”Hyvä että edes joku”, Lily mumisi puoliääneen. Petunian uuden poikaystävän tavattuaan hän oli menettänyt uskonsa rakkauteen – tai pikemminkin tullut siihen tulokseen, että rakkaus oli paitsi sokea, myös kuuro, mykkä, lievästi dementoitunut ja epätoivoinen, eikä sinänsä siis varsinaisesti etsimisen arvoinen. ”No, kai meidän täytyy ruveta käymään sokkotreffeillä, jos Dumbledoren kriteerinä johtajaoppilaille on parisuhde.”
Hän puolittain odotti Remuksen sanovan jotakin James Potterista. Remus kuitenkin totesi vain, että jättäisi miehenmetsästyksen Lilylle – hänellä ei kuitenkaan ollut toivoakaan päästä johtajaoppilaaksi, Dumbledore ei koskaan valitsisi johtajapojaksi jotakuta, joka ei pystynyt edes pitämään omia parhaita ystäviään kurissa.
Valvojaoppilaiden vaunu oli vielä puoliksi tyhjillään. Lilyn ja Remuksen lisäksi paikalla oli vain kourallinen hermostuneennäköisiä viitosluokkalaisia, kolme mykkänä nurkassa murjottavaa luihuista sekä pari kuudesluokkalaista puuskupuhia, Aidan Pope ja Seitsemän Nimen Penelope (jolla oli jästiäitinsä puolelta aristokraattista verta ja seitsemän hankalaa sukunimeä, joita kukaan ei jaksanut edes yrittää muistaa). Aidan tervehti iloisesti Lilyä ja Remusta, kun taas Penelope keskittyi tarkkailemaan tympääntyneenä kynsiään. Miljoonannen kerran Lily huomasi miettivänsä, millä perusteella Penelope oli valittu Puuskupuhiin – jos hänellä oli yhtään puuskupuhille sopivaa luonteenpiirrettä, oli ne haudattu erittäin syvälle.
”Moi Aidan, miten kesä meni?”
”Loistavasti!” Aidan suorastaan säteili viimeistäkin pisamaa myöten. ”Olin katsomassa huispausottelua, Englanti vastaan Irlanti. Se oli brutaalia, se oli taidetta, se oli – ”
Aidan uppoutui pitkään ja ylisanoilla täytettyyn selostukseen siitä, mitä kaikkea Englannin ja Irlannin välinen huispausottelu oli ollut. Lily putosi kärryiltä yhdeksännen adjektiivin kohdalla (hän piti huispauksesta siinä missä kuka tahansa muukin itseään kunnioittava noita ja oli varustettu hyvällä sanavarastolla, mutta jopa hänellä oli vaikeuksia ymmärtää, millä tavalla
fuusiomainen kuvasi huispausottelua). Aidanin into oli kuitenkin tarttuvaa, joten hän hymyili ja nyökkäili kohteliaasti. Jossakin vaiheessa hän havahtui siihen, että valvojaoppilaiden vaunu oli huomattavasti täydempi kuin aiemmin – itse asiassa kaikki valvojaoppilaat näyttivät olevan paikalla. Vain Alice ja Frank puuttuivat.
Lily vilkaisi kelloa ja rypisti otsaansa. Alice ja Frank olivat myöhässä – reilusti.
”Hyvä alku johtajaoppilasvuodelle”, mumisi Aidan, joka tajusi menettäneensä yleisönsä.
”Mikä ihme heillä kestää?” Seitsemän Nimen Penelope kivahti. ”Tämä on vapaaehtoistyötä! Minulla on parempaakin tekemistä!”
”Dumbledore on ääliö kun valitsee pareja johtajaoppilaiksi”, Luihuisen Annabeth Yaxley naljaisi. ”Mistä vetoa, että he ovat juuttuneet luutakomeroon?”
”Ikävä kertoa, mutta hävisit vedon”, Alice Andrews tokaisi harppoessaan sisälle junavaunuun Frank Longbottom kannoillaan. ”Anteeksi, että olemme myöhässä. Pari tokaluokkalaista päätti noudattaa Potterin ja Blackin ohjeita oppikirjan luvusta
Kuinka saada jälki-istuntoa ennen kuin lukuvuosi on edes alkanut.”Lilyn vieressä seisova Remus liikahti syyllisen oloisesti.
”Käytävällä oli tappelu”, Frank Longbottom selvensi.
”Tappelu?”
”Kuka se oli?”
”Mitä tapahtui?”
”Oliko se kaksintaistelu?”
”Kakkosluokkalaiset? Eiväthän ne osaa edes taikoa!”
”Ovatko kaikki kunnossa?”
”Mistä vetoa, että se oli joku idiootti kuraverinen…”
”Hiljaa!” Alice vaiensi kysymysten tulvan. ”Tämä ei ole juorukerho, vaan valvojaoppilaiden kokous ja se alkaa nyt. Tiedoksi niille jotka eivät tunne minua, olen Alice Andrews ja tämän vuoden johtajatyttö. Tässä on Frank Longbottom…”
Lilyn ajatukset lähtivät onnellisesti harhailemaan loppukokouksen ajaksi.
Kokouksen päättymiseen mennessä koko juna tuntui jo kuulleen tappelusta. Kävellessään Remuksen perässä kohti omaa osastoaan junan toisessa päässä Lily kuuli useammasta osastosta spekulointia siitä, keitä osapuolet olivat ja mistä tappelussa oli kyse. Yksi seitsemäsluokkalainen korpinkynsi epäili kovaan ääneen, että kyseessä oli kolmiodraama kahden luihuisen ja yhden puuskupuhin välillä (”Esiteini-ikäisillä on niin voimakkaat tunteet eikä mitään välineitä käsitellä niitä rakentavasti”) Toisessa vaunussa väitettiin, että tapahtunut oli ollut epäonnistunut murhayritys.
”Kaksitoistavuotiaiden kesken?” Lily ravisti päätään. ”Tuolla logiikalla tulee vielä vaikeuksia V.I.P.-kokeissa.”
”Olen aika varma, että ainakin toinen osapuolista oli rohkelikko”, Remus sanoi hiljaisella äänellä. ”Näitkö miten vihainen Alice oli?”
”Kaksitoistavuotias rohkelikko joka aloittaa tappelun junassa.” Lily huokaisi. ”Onko meillä joku uuden sukupolven James Potter vai?”
Lily oli hädin tuskin ehtinyt mainita nimen, kun aito ja alkuperäinen James Potter pisti päänsä esiin läheisestä junaosastosta. Jamesin musta tukka sojotti tapansa mukaan jokaiseen ilmansuuntaan, silmälasit olivat vinossa ja toisella poskella oli nokea. Lily päätti saman tien, että mitä ikinä kyseisessä junaosastossa olikaan meneillään – räjähdyksiä, kiellettyjä taikajuomakokeiluja – hän ei halunnut tietää. Remus huolehtikoon ystävistään ja ystäviensä katastrofeista.
James vilkaisi Lilyä, kohotti kulmiaan ja kääntyi sitten saman tien virnistäen Remuksen puoleen. ”Liikettä niveliin, Kuutamo, etkö ole jo ikävystynyt tarpeeksi?”
Remus loi Lilyyn anteeksipyytävän katseen silmänurkastaan. ”Tämä taitaa olla minun pysäkkini.”
”Onnea matkaan”, Lily mumisi. Hän hymyili Remukselle ja kääntyi sitten jatkamaan matkaa kohti omaa junavaunuaan. Nopeasti, nopeasti… jos hän liukenisi paikalta oikein äkkiä, Jamesilla ei olisi aikaa sanoa mitään ääliömäistä, mikä saisi hänen verenpaineensa nousemaan. Melkein turvassa…
Hän kompastui käytävällä lojuvaan luudanvarteen ja oli matkalla kohti väkivaltaista kohtaamista lattian kanssa, kun joku nappasi häntä viime tipassa käsivarresta kiinni.
Lily otti seinästä tukea päästäkseen tasapainoon. Hän vilkaisi syrjäsilmällä kättä, joka piteli edelleen kiinni hänen neulepaitansa hihasta. Hänen katseensa seurasi ruskettunutta käsivartta ylöspäin, yli punaisen t-paidanhihan verhoaman olkavarren…
Ja kohtasi James Potterin huvittuneet ruskeat silmät.
Lily puri hammasta. ”Kiitos.”
”Eipä kestä.” James ei ollut vieläkään irrottanut otettaan hänen käsivarrestaan.
Lily sulki silmänsä. Nyt se tapahtuisi. James avaisi suunsa ja sanoisi jotakin – ja kun otti huomioon, että hän ei ollut kuullut Jamesista koko kesänä, se jotakin olisi taatusti jotakin tavallistakin ärsyttävämpää, ja hänen verenpaineensa kohoaisi sekunnin murto-osassa huispaussalkojen tasalle ja hän päätyisi kiljumaan äänensä käheäksi ennen kuin he olisivat edes puolimatkassa kohti Tylypahkaa. Hetkenä minä hyvänsä…
Lily avasi silmänsä. James päästi irti hänen käsivarrestaan ja astui taaksepäin tutkimaton ilme kasvoillaan.
”Nähdään, Evans.”
James Potter kääntyi ympäri ja palasi takaisin junaosastoonsa taakseen katsomatta.
**
”En saa unta.” Marlene nousi istumaan ja heitti peiton syrjään. ”Täällä on liian hiljaista.”
Lily ei sanonut mitään. Hän oli maannut paikallaan viimeiset puoli tuntia ja tuijottanut kattoa siinä toivossa, että jossakin vaiheessa tuttu väsymys valtaisi hänen jäsenensä. Yleensä hän oli junamatkan jälkeen aina valmis nukahtamaan illallispöytään, mutta tänä iltana uni pakoili häntä. Marlene oli oikeassa – makuusalissa oli liian hiljaista, nyt kun heitä oli vain kaksi. Hän vilkaisi sivusilmällä makuusalin nurkassa olevaa kolmatta sänkyä. Aina ennen sen ympärille oli vedetty punaiset verhot, mutta nyt verhot olivat auki ja sänky oli tyhjä. Marylla oli ollut tapana mumista ja maiskuttaa unissaan. Ei ihme, että makuusali tuntui hiljaiselta.
”Tosi outoa, että Mary ei ole enää täällä”, Marlene mutisi. ”Niin monta kertaa kun meinasinkin kirota hänet Timbuktuun asti…”
Mitähän Mary teki nyt? Oliko hän jo muuttanut uuteen kotiinsa? Makasiko hän parhaillaan huoneessaan ja toivoi, että olisi ollut Tylypahkassa? Vai oliko hän onnellinen, koska se kaikki oli nyt historiaa? Mary ei saanut lain mukaan vielä edes käyttää taikuutta… Lily yritti kuvitella, millaista olisi olla alaikäinen noita ja joutua piilottamaan taitonsa, luopua niistä kokonaan. Pelkkä ajatuskin teki kipeää.
”Lily?”
”Mm?”
”Mitä mietit?”
Pienen hetken ajan Lily harkitsi sanovansa sen ääneen, pukevansa sanoiksi sen mustan möykyn, joka oli painanut koko päivän hänen rintalastaansa. Oliko hän itsekäs? Oliko hän kamala ihminen, kun tiesi jättävänsä perheensä vaaraan ja lähti Tylypahkaan siitä huolimatta? Hän halusi uskoa, että Marlene nauraisi hänen peloilleen. Halusi kuvitella, että Marlene nousisi sängystä ja halaisi häntä ja vakuuttaisi, että ei kukaan vahingoittaisi hänen perhettään – vakuuttaisi, ettei yksikään puhdasverisyysintoilija olisi niin itsetuhoinen, että hyökkäisi
Petunian kimppuun. Mutta entä jos Marlene ei ymmärtäisikään?
Lily huokaisi. Oli parempi olla tietämättä varmaksi.
”Tosi outo päivä”, Lily sanoi sen sijaan. ”Kuulitko jo Roderickista?”
Roderick Keyes oli kakkosluokkalainen rohkelikko, joka oli ollut toinen junassa tapahtuneen tappelun osapuolista. Roderick oli hyökännyt ilmeisesti täysin provosoimatta samanikäisen luihuisen päälle, kolauttanut tämän lattiaan ja murtanut tämän nenän. Nyrkillään, ilman taikasauvaa. Professori McGarmiwa oli tutissut kiukusta.
”Ei ihan paras mahdollinen alku vuodelle”, Marlene myönsi.
”No, jotain hyvää sentään.” Lily haukotteli. ”James Potter pysyi minusta kaukana tänään.”
Hiljaisuus. Sitten Marlene kysyi oudolla äänellä:
”Eikö Remus kertonut?”
”Mitä?”
”James Potterilla on tyttöystävä.”
**
A/N2: Jatkuu ensi numerossa