Title: Tulikärpäsiksi verhoutuen
Author: Gwynn
Rating: S
Fandom: Harry Potter
Pairing: Bill/Luna
Genre: fluff
Disclaimer: Kaikki Rowlingin omaisuudeksi tunnistettava kuuluu hänelle. Kukaan ei maksa mulle mistään.
Summary: Jokainen kerta oli ollut viimeinen – Luna tiesi Billin rakastavan toista, eikä Luna halunnut varastaaA/N: Mietin kauan, että kallistuuko tää enemmän angstin vai fluffin puolelle. Ja koska yleensä kirjotan enemmän angstia ja tää ei vaan jotenki sopinut niiden synkähköjen tekstien joukkoon, niin tungin tän sitten tänne. Jos joku on kuitenkin eri mieltä niin saa vapaasti hihkasta :> ja joo, omistan tän
jennumiulle koska se on ihku.
Tulikärpäsiksi verhoutuenJokainen kerta oli ollut viimeinen – Luna tiesi Billin rakastavan toista, eikä Luna halunnut varastaa (ei miestä, ei hänen rakkauttaankaan), mutta silti he löysivät toisensa aina uudestaan (
helmiäistiukuja silmissä kyyneliksi verhoutuen, naurunhelähdyksiä tulikärpästen lailla ja he tiesivät, että se oli väärin).
Valkoinen mekko päällään Luna tanssi tanssi tanssi, Bill katseli tyttöä hymy puoliksi raadelluilla kasvoillaan ja molempien mielestä toinen oli kauneinta maailmassa; Bill näki vaaleat hiukset, utuiset silmät ja hymykuopat, Lunan mielestä Bill oli kaunis mieleltään, eikä ulkonäöllä ollut tytölle niinkään väliä (
vaikka Luna punastuikin aina, kun Bill katsoi häntä, hymyili hänelle tai pörrötti punaisia hiuksiaan).
Ikkuna oli jätetty auki, tuuli kieputti verhoja ja paljasti tähtitaivaan, tehden kaikesta hetkellisesti kirkasta mutta peittyen pian uudelleen, jättäen kaksi eksynyttä taas kehnon kattolampun valaisemaan huoneeseen -
”Tänään on kadonnut kaksitoista henkilöä. Kadonneiden nimet -”Luna kääntää punaista radiota kovemmalle ja siitä kuuluva musiikki peittää alleen valkoisesta kuuluvan puheen jota kumpikaan ei halua kuulla, mutta se ei ole enää heidän päätettävissään; Billin taikasauvasta oli vahingossa lennähtänyt kipinöitä valkoista radiota kohti, ja nyt kumpikaan heistä ei saanut sitä sammuksiin tai hiljemmalle (
ulkopuoliset eivät koskaan jättäisi heitä rauhaan, he eivät olisi koskaan yksin ja hetkellinen onnentunne vaihtui syyllisyyteen ja perhoset, jotka ennen lentelivät vatsassa, söivät nyt heidän sydämiään).
Kun Luna sekosi askelissaan ja kaatui, Billin vasemman käden nimettömässä oleva sormus tuntui puristavan sormen hajalle ja mies tunsi syyllisyyden nostavan rumaa päätään (
ei tänään, ehkä huomenna hän olisi oikeasti Lunan) -
Lattialla istuva Luna tuijotti eteensä mitään kunnolla näkemättä ja hyräili musiikin tahtiin; Bill istahti hänen viereensä ja painoi huulensa tytön otsalle. Kumpikin tiesi, että sen pitäisi loppua. Ja silti molemmat tiesivät, ettei kumpikaan koskaan sanoisi hyvästejä.
Yksi, kaksi, kolme kertaa he hairahtivat toisiinsa uudelleen.