Ficin nimi: Heroiinini
Kirjoittaja: Lumisydän
Tyylilaji/Genre: Fluffy, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus: Draco/Hermione
Summary: Nousimme ylös käsi kädessä. En halunnut enää koskaan päästää irti hänestä, hän oli minulle kuin huumetta. Hän oli oma, henkilökohtainen heroiinini. Hänen silmiensä loiste sai minut vajoamaan transsiin, hänen kätensä saivat minut janoamaan hänen kosketustaan.
Varoitukset: Hampaat sulattava fluffy
A/N: Tämän tekstin täytyy olla noin kaksi vuotta vanha, joten armoa, jookoskookos?
”Odota!”
Juoksin nauraen häntä karkuun. Hän juoksi perässäni, kompastellen kiviin ja puiden juuriin. Hänkin nauroi, nauroi kaunista nauruaan.
”Draco!”
Hän huusi minun nimeäni, mutta minä en pysähtynyt. Halusin näyttää hänelle salaisen paikkani, halusin viedä hänet sinne, minne en koskaan ollut ketään vienyt.
”Odota! Odota nyt vähän!”
Minä käännyin katsomaan häntä ja vihdoinkin pysähdyin. Hän puuskutti pysähtyessään eteeni. Minä kohotin hänen kasvonsa katsomaan omiani. Hymyilimme toisillemme, hänen poskensa punoittivat. Suutelimme puiden katveessa, pidin häntä lähelläni. Tuuli tanssitti koivujen oksia, haapojen lehtiä, kuusten neulasia. Hänen hiuksiinsa tipahti tuomenkukan valkea terälehti. Hän katsoi minua kauniilla silmillään, syvällä sisälläni läikähti.
”Minne me oikein menemme?” hän kysyi minulta hymyillen. Minä painoin sormeni hänen huulilleen, tartuin hänen käteensä ja lähdin kuljettamaan häntä metsän poikki kohti niittyä. Hän ei vastustellut lainkaan, eikä sanonut enää sanaakaan.
Minä astuin tottuneesti pienten piilokivien ja -juurien yli, kiersin suuremmat. Hän kompasteli yhä vain, tottumattomana kulkemaan sitä tietä. En ollut koskaan ennen tuonut häntä näin syvälle metsään, en ollut tuonut ketään. Puristin hänen kättään kovemmin, hän puristi takaisin. Hymyilin puusta lentoon lehahtaneelle västäräkille.
Tulimme niityn laidalle, minä pysähdyin. Hän pysähtyi viereeni, eikä päästänyt irti kädestäni. Katselimme niittyä. Vielä sen yli meidän olisi käveltävä, jotta pääsisimme minun salaiseen paikkaani. Näin parin koivun välistä erottuvan tuomen, jonka taakse tähtäsin. Kiersin hänen taakseen ja osoitin hänen olkansa yli tuomea. Hän kääntyi katsomaan minua hymyillen kaunista hymyään. Minä otin muutaman askeleen eteenpäin, hän ei päästänyt kättäni irti.
Niityllä ampiaiset pörräsivät ympärillämme, meistä kuitenkaan välittämättä, kukkia ne vain himoitsivat. Heinänkorret heiluivat hienoisessa kesätuulessa, joka leikitteli meidän hiuksissammekin. Hän piti kädestäni kiinni heilauttaessaan hiuksiaan pois silmiltään. Käännyin olkani yli katsomaan häntä. Aurinko paistoi hänen hiuksiinsa ja ne kiilsivät kauniimmin kuin koskaan. Tuuli heitteli hänen hiuksiaan kauniisti hänen kasvojensa ympärillä. Hänen silmänsäkin nauroivat. Hän näytti kauniimmalta kuin koskaan ennen.
Hänen kätensä oli pehmeä omassani. Olisin halunnut kaapata hänet syliini ja rutistaa häntä voimieni takaa. Kuitenkin tiesin, että se saattaisi rikkoa hänen hauraat luunsa, enkä voinut tehdä sitä. Olisin halunnut olla häntä niin lähellä, kuin vain mahdollista. Olisin halunnut painaa kasvoni hänen silkkisiin hiuksiinsa ja hengittää hänen suloista tuoksuaan keuhkojeni täydeltä.
Lähdin taas juoksemaan, hänen kätensä omassani. Hän kompuroi taas, mutta pysytteli urheasti perässäni. Minä en olisi halunnut jättää hänen kätensä lämpöä, mutta päästin silti irti. Katsoin taakseni ja näin hänen kaatuvan nauraen pitkään heinikkoon. Käännyin takaisin hänen luokseen.
Luulin, että häneen sattui. Hän kuitenkin vain nauroi ja veti minut vierelleen heinikkoon. Kieriskelimme nauraen ja raajat toisiinsa sotkeutuen, välittämättä siitä, mitä maassa saattoi olla. Hänen huulensa painautuivat lempeinä omilleni, hänen kielensä piirsi huulieni ääriviivat. Painoin käteni hellästi hänen persikkaiholleen, silitin hänen poskeaan.
Nousimme ylös käsi kädessä. En halunnut enää koskaan päästää irti hänestä, hän oli minulle kuin huumetta. Hän oli oma, henkilökohtainen heroiinini. Hänen silmiensä loiste sai minut vajoamaan transsiin, hänen kätensä saivat minut janoamaan hänen kosketustaan.
Tuomen takana oli suuri kivi, joka oli ajan saatossa peittynyt sammaleeseen. Laskin irti hänen kädestään kavutessani kiven päälle istumaan. Hän jäi katsomaan minua kiven juurelle. Minä ojensin käteni takaisin hänelle, kun olin saanut itseni tarpeeksi tukevasti paikalleni. Hän hymyili minulle suloisesti käteen tarttuessaan. Vedin hänet vierelleni istumaan. Kun hän istuin turvallisesti vierelläni, kiersin käteni hänen olkiensa ympärille ja hän nojasi päätään olkapäähäni. Aurinko siivilöityi tuomen oksien välistä kullaten hänen hiuksensa. Hän huokaisi syvään, kuitenkin hymyillen. Suukotin hänen hiuksiaan.
”Minä rakastan sinua.”
-- Fin --
