Kirjoittaja: Ryminä
Ikäraja: K-11
Paritus: Severi/Santeri
Genre: slash, angst
Varoitukset: Ahdistavahan tämä on ja aihe rankka.
Disclaimer: Pojat on miun!
Summary: Kertoo, millaista voi olla elää jonkun kanssa, joka on saanut kuolemantuomion.
A/N: Aihe on itselle hyvin henkilökohtainen ja raskas, raskas on tosin varmasti kaikille. Tämä on samalla eräänlainen syntymäpäivälahja omalle äidilleni, ja hän on saanut tämän lukea kaikkian muita ennen <3
Osallistun tällä
Laiva on lastattu -haasteeseen kirjaimella S. Koko tekstissä on 642 sanaa, poislukien otsikko, ja niistä 263 on s-alkuisia. Oon siis laskenut tähän määrään kaikki sanat, eli samaa sanaa voi esiintyä useammin kuin kerran ja tässä on myös muita kuin substantiiveja
Palautetta toivon tietysti:)
Surullisin siivin synkkyyteenSeveri sulki ulko-oven saapuessaan kotiin. Sinertävät ikkunaverhot olivat suljetut ja ilma vaikutti savuiselta. Hän tiesi, että Santeri saattoi silloin tällöin polttaa sisällä, vaikka tämä tiesikin sen suututtavan kumppaninsa. Sitä paitsi Severillä oli astma, joten savu sai hänen hengityksensä salpautumaan helposti.
”Taasko sä olet polttanut sisällä?” Severi huusi suoristellen sandaalinsa somaksi kaksikoksi kenkätelineen eteen. ”Santeri?”
Santeri ei vastannut, joten Severi sipsutteli sukkasiltaan olohuoneeseen ja löysi toisen miehen simahtaneena sohvalta. Sohvapöydän kulmalla oli muutama sätkä suklaapaperin sisällä, jonka sisältö oli jo syöty. Severi avasi pari ikkunaa saadakseen ilman jälleen raikastumaan, ja ettei hän itse saisi astmakohtausta. Hän inhosi, kun Santeri suistui joka päivä syvemmälle synkkyyteen ja omaan surkeuteensa.
”Sen syövän syytäkö on, että sä taas siinä synkistelet?” hän sihahti pettyneenä saaden Santerin säpsähtämään hereille. ”Täällä on niin savuista, että silmiä pitää siristellä”, Severi valitti.
”Älä suurentele”, Santeri sanoi ja suoristautui sohvalla nousematta ylös.
”Sä vaan surkuttelet itseäsi, vaikka sun pitäisi olla sisukas”, Severi sanoi suunnaten keittiöön ostoskassinsa kanssa. Santeri oli silminnähden kutistunut, ja syöpähoidot olivat vieneet tämän hiukset sekä kulmakarva, jopa silmäripset. Sytostaatit saivat aikaan sen, että sormenkynsien sileät pinnat olivat nykyään kuin sieniset. Kynnet halkeilivat ja saattoivat välillä lähteä kokonaankin. Santeri salaili selkeästi itsessään tapahtuvia muutoksia, kuin ne olisivat satuttaneet myös Severiä. Sairaus söi miestä sisältäpäin.
Nytkin tämä näytti siltä, ettei olisi syönyt Severin työpäivän aikana mitään. Silmät olivat sumeat, ja Severi saattoi kuvitella, kuinka miehen korvissa suhisi tämän joutuessa seisomaan.
”Miksi mä olisin sisukas, kun kuolen kuitenkin, saatana?” Santeri sylkäisi. Severi vihasi sitä, kun Santeri näytti antaneen periksi. Hän ei saattanut käsittää, miten kuolemantuomion saanut mies pystyi elämään kuin olisi jo valmiiksi kuollut. Severi olisi halunnut osallistua enemmän Santerin senhetkiseen elämään, vaikka se olikin sekaisin, kuin tämän hitaaseen riutumiseen kohti syvyyttä. Sääliäkö tämä kaipasi? Sitä tämä ei tulisi Severiltä saamaan.
”Siisti suusi, niin syödään. Teen salaattia”, Severi ilmoitti yrittäen saada ääneensä selkeää päättäväisyyttä.
”Mitä salaattia?” Santeri havahtui.
”Ostin satsumia, jotain siipiä ja sellaisia siemeniä, mitä näin kerran ruokaohjelmassa”, hän luetteli ostoskassinsa sisältöä.
”Sille on syynsä, että mä teen useammin meidän syömiset. Ei siivistä saa lihaa salaattia varten, ja noi ’siemenet’ ei ole syötäviä vaan idätettäviä”, Santeri sanoi saapuessaan myös keittiöön ja silitti Severin selkää kevyesti. ”Suoraan sanottuna surkeaa.”
”Kai näistä silti syötävää saa?” Severi huokasi omaa saamattomuuttaan.
”Syödään niitä siipiä ja sulatetaan pakkasesta katkarapuja salaatin sekaan”, Santeri ehdotti. Severin oli siis kannattanutkin tunaroida kaupassa, ainakin hän oli saanut Santerin heräämään horroksestaan pieneksi hetkeksi.
*
”Sitten kun—” Santeri aloitti heidän syleillessä toisiaan sohvalla viltin ja tyynyjen seassa, mutta Severi keskeytti.
”Älä taas aloita”, hän sihahti, ja molemmat syventyivät ajatuksiinsa. Severi ei jaksanut sitä, että Santeri halusi puhua kuolemasta, tai sai siitä puhua, mutta kieltämättä se sabotoi heidän vähät yhteiset hetkensä.
”Eikö vähän suukoteltaisi sunnuntain kunniaksi? Huomenna oon kuitenkin pitkään töissä”, Severi supatti ja siveli toisen ylähuulen kaarta sormellaan.
”Kuka sairasta suutelisi?” Santeri sanoi monotonisesti ja siirtyi etäämmälle kuin olisi voinut tartuttaa hänet olemalla liian lähellä.
”Puhuitko sä jo isäsi kanssa?” Severi kysyi päättäen sivuuttaa kokonaan toisen kommentin. Hän oli suostutellut Santeria juttelemaan isälleen jo pitkään, mutta tämä sysäsi asiaa aina myöhemmäksi.
”Miksi pitäisi?” Santeri kysyi ja vetäytyi sykkyrään. ”En kerro sille mitään ennen kuin se hyväksyy sut. Se sanoi, ettei se halua tietää mun elämästäni niin kauan, kun en elä sen tahdon mukaisesti, joten miksi se haluaisi tietää mun kuolemastani?”
”Mutta se on sun isä”, Severi yritti vielä, mutta se tuntui turhalta. Santeri eristäytyi sukulaisistaan ja samalla koko maailmasta. Hän ei ollut varma johtuiko eristäytyminen enää edes siitä, ettei Santerin isä hyväksynyt poikansa seksuaalista suuntautumista, vai siitä, että Santeri halusi välttää kaikki kohtaamiset, jotka saattaisivat saada hänet tuntemaan itsensä vieläkin surkeammaksi. Kuitenkaan Santeri ei tuntunut tajuavan, että hän itse saastutti elämänsä säälittelemällä itseään. Syöpä oli todellakin salakavala sairaus. Mies oli enää surkea, säälittävä ja välinpitämätön varjo entisestä itsestään. Joskus Severin oli vaikea sietää sitä, hän ei ollut aikoinaan rakastunut sellaiseen Santeriin. Kuitenkin hän toivoi, ettei olisi helpottunut, kun Santeria ei enää olisi.
