Ficin nimi: Iltapäivätee
Kirjoittaja: Cuantro
aka Milja
Fandom: Doctor Who
Genre: AU + Draama
Ikäraja: S
// Tinppa lisäsi ikärajan otsikkoon.Päähenkilö: Rose Tyler
Yhteenveto:
’’Silmäni etsivät sitä yhtä kasvoa, jota eivät löytäneet’’Varoitukset: Pieniä spoilereita yhdennestätoista tohtorista ja hänen kumppanista, sekä tavallaan Rosen tulevaisuudesta.
A/N: SPOILERS** En ole taaskaan pitkiin aikoihin kirjoittanut minkäänlaisia ficcejä, ja nyt eilen tuli kamala into kirjoittaa sellainen. Tämä oli siis sen päähänpiston tulos. Minulla ei ollut betaa oikolukemaan, joten pieniä ajatuskatkoja tai kirjoitusvirheitä saattaa löytyä. Tarinanakin, tämä saattaa olla joillekin hieman sekava, joten ajattelin selventää. Rose on periaatteessa samassa tilanteessa, kun silloin kuin tapasi Donnan ensimmäisen kerran – eli seikkailen kahden rinnakkaismaailman välillä. Kymmenes tohtori on muuttunut yhdenneksitoista, eikä Rose ole koskaan tavannut Tohtoria tässä ulkomuodossa. Toivottavasti pidätte ja kommentti otetaan avosylin vastaan! Sori, pieni tönkköys, mutta ei ole tullu kirjoitettua niin pitkään aikaan mitään
Iltapäivätee
Olivatko ne Lontoon valot, jotka häikäisivät silmiäni, vai olivatko ne vain muisto kaikesta entisestä. Joka tapauksessa silmiäni särki. Taivaalla tummat pilvet enteilivät pahaa, mutta silti Lontoo oli yhtä kiireinen kuin oli aina ennen ollut. Syksyn synkkyys muistutti tulevasta talvesta ja heijasti synkät värinsä ihmisten mieliin. Silti Lontoossa ei ollut koskaan pimeää. Jostain tuli aina valoa, ellei ollut kyseessä koko maanlaajuinen sähkökatkos.
Olin saapunut rinnakkaismaailmaan, jossa olin kuollut, mutta silti kävelin näillä samoilla kaduilla, joilla olin ennenkin kävellyt omien jalkojeni kantamina. Olin tuonut itseni sen saman kaupan eteen, jossa olin työskennellyt sinä päivänä, kun minä ja Tohtori olimme ensimmäisen kerran tavanneet. Nyt se oli vain uudistettu
räjähdyksen jäljiltä.
Hieroin kipeitä silmiäni ja suljin ne tiukasti kiinni. Särky hellitti hieman. Huomasin sadepisaroiden putoilevan vaalean tukkani päälle. Otin paljaalta olaltani sinisen kukkalaukkuni, ja kaivoin sieltä sateenvarjoni. Vilkaisin kelloa puhelimestani ja lähdin astelemaan kohti teepuotia, jossa olin aina ennen käynyt syömässä lounaani ja juomassa kello yhdentoista teen. Nyt kello oli viisi. Iltapäiväteen vuoro.
Joku olisi voinut kysyä, minkälaista elämäni oli ilman Tohtoria. Kukaan ei koskaan kysynyt. Ei äiti, ei Mickey tai Pete, eikä kukaan muu. Ehkä luulivat että olin unohtanut hänet, koska en puhunut hänestä enää niin usein kuin ennen. Ei.. Ei, he olivat tavanneet tohtorini. Kukaan, joka oli tavannut Tohtorin, tiesi ettei hän ollut mies jonka pystyi unohtamaan noin vain. Ja.. Ja minä rakastin häntä. Olin rakastanut ensimmäisestä seikkailusta lähtien, vaikka en ollut tiennyt sitä silloin. Minulla on kyllä ollut paljon aikaan kerrata muistojamme useita kertoja ja kaikki olivat alkaneet pikkuhiljaa muuttumaan selvemmäksi. Kaipasin Tohtoria niin kovasti. Kaipasin sitä tunnetta, kun sai olla kokoajan olla varpaillaan ja valmiina juoksemaan. Tunsin itseni vaillinaiseksi ilman niitä seikkailuja. Ja ilman Tohtoriani.
Sade herätti minut jälleen ajatuksistani ja huomasin olevani jo saapunut puodin eteen. Kyltti, Ms Elliot’s tea, säihkyi vanhan kaupan yläpuolella. Avasin lasioven ja kuulin pienen kellon heilahtavan saapumiseni merkiksi. Puoti oli melkein tyhjä. Minun lisäkseni puodissa oli vain kolme muuta henkilöä. Yksi nainen ja kaksi miestä.
Puodin sisustus ei ollut muuttunut edellisestä käynnistäni minnekään, vaikka kassan toisella puolella seisoi Rouva Eliotin sijaan nuori mies. Puoti oli sisustettu samoihin lämpimiin ruskean ja valkoisen sävyihin. Männystä veistetyt tuolit olivat verhoiltu samalla vaniljanvärisellä satiinikankaalla, sekä pöydät olivat aivan samoilla kohdilla. Aivan kuin olisin ollut poissa vain vaivaisen viikon, enkä useampia vuosia.
’’Vihreä tee, kiitos’’, hymyilin ruskeasilmäiselle myyjälle ja ojennan viiden punnan setelin.
Istuin ikkunapöydälle, ja katsoin viereiseen pöytään. Siinä istui punahiuksinen ruskeasilmäinen nainen. Olin nähnyt hänet aiemmin tänään. Hän poseerasi Petrichorin mainoksessa, for the girls who’s tired of waiting. Hymyilin hänelle, mutta en usko häneen huomanneen sitä. Hänen lisäksi pöydässä oli kaksi miestä. Toisella miehistä oli kaulassaan rusetti ja hänen kasvonsa olivat hieman kuutiota muistuttava. Toinen miehistä oli pitempi ja hoikka. Hän nousi ja kulki kohti kassaa.
’’Rory, tilaa sittenkin cappucino!’’ Punahiuksinen nainen huutaa miehelle.
’’Entä muuta?’’ Rory kysyy ja katsoo rusettiin pukeutunutta miestä.
’’Ainoastaan Earl Grey.’’ Mies sanoo ja nojautuu vaivautuneesti tuolinselkänojaan. Aloin tuijottamaan häntä. Hän ei selvästi huomannut minua, mutta jokin miehessä muistutti minua niin selvästi jostakusta, jonka tunsin. En vain saanut mieleeni ketä.
Kun Rory palasi heidän pöytäänsä käänsin katseeni takaisin teeheni ja hörppäsin suuren kulauksen siitä. Vilkaisin seinäkelloa, jonka hauraat mustat viisarit osoittivat viiteen ja kolmeen. Minun täytyisi lähteä kohta. Portti takaisin Mickeyn ja äitini luokse aukenisi kahdenkymmenenminuutin päästä metroasemalla. Huokasin syvään ja join taas teestäni. Vilkaisin jälleen kerran viereiseen pöytään ja join loput teestäni. Nousin ylös ja kiitin kassalla olevaa miestä. Lähdin kulkemaan ovelle päin ja huomasin rusettikaulaisen miehen tuijottavan minua, kuin aavetta. Hymyilin hänelle ahdistuneesti ja lähdin kävelemään kohti metroasemaan.
Astuessani takaisin rinnakkaismaailmaan muistelin vielä tuota miestä.
’’No, minkälainen mies käyttää rusettia nykyään’’, naurahdin kävellessäni kohti asuntoani. Ehkä ensikerralla törmään Tohtoriini.
------------- Jjuu, tuli aika lyhyt. Kommentit ovat tervetulleita!