Sydän kyllin kuollut tuntemaan Angst - Pansy/Blaise - k-11

[Neriah]

Sydän kyllin kuollut tuntemaan

Author: Neriah
Beta:
Disclaimer: Mahtava JKR omistaa hahmot, minä leikin niillä. En saa tästä rahaa.
Genre: Angst
Pairing: Pansy/Blaise
Rating: K-11
Summary: Maistoin tuulessa sateen, levän, ukkosen. Annoin tuoksujen viedä minut hetkeksi mukanaan jonnekin kauan sitten olleeseen, ja palasin takaisin ruskeiden rantaheinikoiden takertuessa sääriini limaisella otteellaan.

A/N: Mitä syntyy kun biisi inspiroi?


Mereen työntyi pieni niemi kuin se piikki lihaani, joka sinä minulle olit. Sillä luodolla seisoin, sillä luodolla katsoin meren värittömään, tummaan taivaanrantaan. Syksy viiletti mantereilla, ja pyyhkäisi tuulineen minunkin ylitseni. Viimeinen lehti ei ollut kerinnyt suudella maata, kun silloin suljin silmäni ja täytin likaiset keuhkoni ilmalla, joka oli puhtaampaa kuin olin aikoihin saanut maistaa. Mustat hiukseni kulkivat hetken tuulen siivillä, kunnes ne muistivat olevansa toisesta päästään kiinni ja joutuivat palaamaan pettyneinä takaisin, vain joutuakseen uuden tuulenvireen viettelemiksi. Suljin silmäni, ruskeat, suuret silmäni, joiden pintaa olivat liian rajut viimat kuluttaneet. Silmiini koski. Levitin käsiäni hieman, yritin saada otetta mustan syksyn henkäyksistä jotka koettivat parhaansa mukaan pyyhkäistä minut matalalta niemeltä mereen. Hymyilin sokeana tuulelle, jolla ei ollut toivoakaan saattaa minua vielä matkaan. Avasin silmäni harvinaisen kylmän puuskan saavuttaessa selkäpiini.

Tähtiä vilkkui painavan pilvipeitteen raoista vain harvakseltaan, majakka oli pimeä eikä yksikään kaukaisen sataman laiva välkyttänyt valojaan. Taivas oli hiuksiani mustempi, ja se sulki syliinsä siivottomanharmaita lokkeja silloin tällöin.

Hävyttömien lintujen valkoisesta höyhenpeitteestä ei ollut tietoakaan, ympäröivä luonto oli jo aikaa sitten värjännyt ne pysyvästi tummiksi. Ne tuskin erottuivat saastaisista pilvistä takanaan, mutta olin jo unohtanut rääkyjät. Aika kompuroi, sillä se oli rampa.

Hengähdin jälleen syvään. Maistoin tuulessa sateen, levän, ukkosen. Annoin tuoksujen viedä minut hetkeksi mukanaan jonnekin kauan sitten olleeseen, ja palasin takaisin ruskeiden rantaheinikoiden takertuessa sääriini limaisella otteellaan. Tuuli piiskoi niitä tahtomattaan minua vasten, sitä itseäänkin iljetti olento jollainen olin. Mutta kuten sanotaan, pata kattilaa soimaa. Tiesin mitä tuuli oli nähnyt, tiesin mitä se tulisi näkemään. Tiesin mitä se oli tehnyt. Tiesin mitä se jättäisi vielä tekemättä. Olimme samassa veneessä, minä ja se, sen koko peite jota se ahnaasti kietoi saastuneen maailmansa ympärille.

Haroin hiuksiani kämmenellä, jonka sormien päissä olevat kynnet oli purtu juureen asti. Paha tapani. Hiuksissani haisi eilinen jo niin vahvasti, että olin ihmetellyt miten ne jaksoivat yhä tanssia tuulen kanssa. Viima oli sisimmässään yhtä törkyinen kuin suortuvanikin, joihin se oli sinä iltana iskenyt silmänsä.

Meri ei ollut selkeä, se ei myrskynnyt eikä vesi ollut puhdasta. Pohjaan ei näkynyt vaikka syvyyttä oli niemen nokassa tuskin puolta metriä. Vaikka pohjaan olisikin näkynyt, en olisi halunnut katsoa. Likaiset salaisuutensa sai pitää itse kukin, tietenkin. Joskus joku onnistui tonkimaan ne esiin, ja silloin silmissäni heilahti inho. Yleensä se ei saavuttanut ylimielistä kohdettaan, yleensä se vain singahti toisen tahrattomasta kuoresta takaisin minuun. Voi miten vihasinkaan itseäni.

Vaan ei niin pahaa ettei jotain vieläkin pahempaa. Vihasin sinua itseänikin enemmän, ja toivoin sydämestäni että tietäisit sen. Miten osaakaan kukaan inhota toista niin paljon, sitä en tiedä. Ehkä en haluakaan, se on varmaan taas niitä maailman likaisia salaisuuksia joita kenenkään ei kuulu tonkiman.

Miten ruma olenkaan. Miten ruma oletkaan. Hampaissasi näkyy jatkuvasti savun jäljet, saman savun joka omissani kuluttaa hymyä pikkuhiljaa pois. Hiuksesi ovat kuivat, kuivemmat kuin minun, kyntesi keltaisemmat kuin omani.
Meitä yhdistää sama synti, sama tapa, sitä syntiä vihaan enemmän kuin sinua. Vihaan sitä, miten jokin voi yhdistää meitä niin. Pienikin yhdistävä piirre iljettää minua. Eniten ehkä etoo se, etten voi ruokota itsestäni savua, joka oli koukuttanut minut niin kiinni sinuun. Sanottiin, että älä kokeile. Sanottiin, että tulee aika jona haluat lopettaa.

Taivaalla kuu yritti epätoivoisesti puhkaista saastaista pilvipeittoa, siihen kuitenkaan kykenemättä. Lyijy imi itseensä valon tehokkaasti, eikä ahneuttaan päästänyt yhtään sädettä ylleni. Tuhlausta moinen, saasta ei sellaista tarvitse.

Sisimmässäsi tiedät, mitä rakastan. Rakastan tunnetta, joka tulee kun saan ajatella satuttavani sinua. Et tiedäkään miten usein sitä teen. En ikinä kerro sitä sinulle, sillä se pilaisi iloni jos et kohauttaisi olkiasikaan. Näen mitä ajattelet, olen oppinut lukemaan sen rumilta kasvoiltasi jo ajat sitten.

Jossain kuului kumu joka muistutti sitä diskon jytkettä, joka usein vaivutti minut suunnattomaan haluun siepata ensimmäinen vastaantuleva mies mukaani. Tiedän, eikö ole ihanaa.

Satamassa kolisi kello tuulen paiskatessa sen vasten seinää. Kyykistyin, tuuli täytti tilan ylläni heti. Revin tahmeaa ruohikkoa maasta, ja heitin sen aaltoihin jotka näyttivät jo muutenkin kylläiseltä kaikkeen roskaan jota ne allaan hautoivat. Sylkäisin tupakkalimaa sekaan. Maista, saatana.

Korvissani soivat sanat jotka naiivi tyttö oli pojalle joskus lausunut.

Voi luoja, kun saan olla sinun.

[Eulalia]

Tämä on vasta toinen teksti, jonka sinulta olen lukenut, mutta olen jo aivan vakuuttanut kirjoittajan lahjoistasi, ja aion ehdottomasti tutustua vähän paremminkin teoksiisi

Tämä on vahva ficci, jonka tunnelma pitää alusta asti tiukasti otteessaan. Kuvailu on tarkkaa ja antaa hyvän kuvan siitä, millaisessa maisemassa liikutaan. Pidän siitä, kuinka olet tehnyt merimaisemasta yhtä karun kuin ficin ajatuksista, rakastan itse meren kuvauksia ja merta hyvin paljon, pidän sen monimuotoisuudesta - kuinka se voi olla kauneinta maailmassa ja kuitenkin myös juuri niin rumaa ja ankeaa, kuin olet tässä ficissä kuvaillut. Ja ne ajatukset, kuinka ihanaa soimausta niin itseä kuin toista kohtaan, todella vaikuttavaa. Tykkään kielikuvistasi ja siitä, kuinka saastaisuuden ja likaisuuden teema toistuu. Olet onnistunut tekemään siitä luontevan, vaarana olisi ollut jankkausefekti.

Plussaa tulee myös erikoisesta parituksesta ja rakkaustarinan onnettomasta lopusta, oikeastaan en löytänyt tästä mitään negatiivista sanottavaa

Lia

[Celeporn]

Ficin nimi kuulostaa lupaavalta, mutta myönnettäköön, etten olisi tätä paritusta varmaankaan lukenut ilman kommenttikampanjaa. Olen sille topicille velkaa niin paljosta

Alku oli hirveän tehokas, pidin siitä, kuinka tunnelman saattoi melkein maistaa. Kuvailu oli hirveän voimakasta, jopa meri-symboliikka toimi kauniisti. Hienointa oli se, miten rumaa kaikki on - sää, tunteet, ihmiset. Usein ficcien hahmot tunnutaan kuvattavan kauniiksi kusipäiksi, mutta tässä olit tuonut tosi hienosti esiin sen, kuinka kauneus ja rumuus kai voivat olla siellä katsojan silmässä. Kun jotain vihaa, siitä tulee ruma. Lopetus oli ihana kaikessa rosoisuudessaan ja toivottomuudessaan, kuinka kaikki meneekään niin päin helvettiä, vaikka alkaa niin kauniisti ja suloisesti.

Maistoin tuulessa sateen, levän, ukkosen.

Tämä kolahti ja kovaa. Jotenkin tekstin alusta saakka mietin, että tästä tulee maku kielelle, joten tuo sitten tiivisti hommaa kivasti. Ja merilevä muutenkin vetoaa muhun… Myös tosiaan lopetus kohosi lempikohdakseni tuon lisäksi, viimeinen lause on aivan ihana. Ja pointsit tupakkalimojen syljeskelystä, ihanaa! Yleensä ficcien tytöt ei sylje, tässä rumuus on kauhean… öö… kaunista? No, ainakin jotain sinne päin.

Kuitenkin tästä jäi vähän ristiriitainen olo. Pidin hirveästi joistain kohdista, mutta kokonaisuutena tämä tuntui ehkä vähän liian raskaalta. Tämä kyllä ahdisti nurkkaan sellaisella hyvälläkin tavalla, ukkospilvet painostusta ja sitä rataa, mutta tässä oli ehkä hieman liian paljon kuvailua minun makuuni. Liian paljon adjektiiveja koko ajan. Makuasia tietysti, mutta minulla aina särähtää silmään se, kun minä-kertoja puhuu itsestään tyyliin “suljin ruskeat silmäni”, eikä se tässäkään onnistunut vakuuttamaan. Kannatan kyllä välillä minimalismia vähän liiankin kanssa, ja tämä kyllä toimi kauniisti näinkin, mutta minusta tätä olisi voinut hieman riisua joiltain kohdin.

Mutta niin, kiitoksia tästä. Varsin virkistävä teksti kaikessa likaisuudessaan, voi limaista rantaheinikkoa ja haisevia hiuksia, ihana kamala laskuhumala <3

[Lils]

Hei, tykästyin heti tuohon lauseenmuodostukseen, joka sinulla on! Se ei ole mikään täysin runomittainen, mutta jotenkin nurinkurinen ja erilainen, vähän leikittelevä keinuvuudellaan ja loi sellaisen tuulisen aallokkomielikuvan. Usein virkkeet tuppasivat olemaan kuitenkin liian täynnä, liian paljon sanoja vertauksia kuvailua, niin paljon, että sanat sotkeutuivat keskenään (tai sitten se olen vain minä), mutta niinäkin hetkinä teksti vei ainakin puolittain mukanaan, ja siitä fiiliksestä pidin. Heti ensimmäisissä sanoissa nimittäion se tummansininen viime iski mukanaan, kaikki kalliontapaiset luodot ja kaikki olivat silmien edessä, ja kaikki tuntui kovin todelliselta.

Tuuli piiskoi niitä tahtomattaan minua vasten, sitä itseäänkin iljetti olento jollainen olin. Mutta kuten sanotaan, pata kattilaa soimaa. Tiesin mitä tuuli oli nähnyt, tiesin mitä se tulisi näkemään. Tiesin mitä se oli tehnyt. Tiesin mitä se jättäisi vielä tekemättä. Olimme samassa veneessä, minä ja se, sen koko peite jota se ahnaasti kietoi saastuneen maailmansa ympärille.

Tavallaan tässäkin kohdassa tuntui olevan sellainen jotenkin heijaava liike; se vei ees taas samoilla lausepohjilla ja oli siinä ja pyöritti, ehkä jokainen sana ei iskostunut yhtä tarkasti mieleen ja pureutunut tärykalvoihin, mutta se tunne ja mielikuva, se tilanne, jota kuvailit, todella jäi ja oli siinä silmien edessä. Kuvailet hyvin tiiviisti ja intensiivisesti, ja se saa lukijankin syöksähtämään maailmaasi välittömästi.

Satamassa kolisi kello tuulen paiskatessa sen vasten seinää. Kyykistyin, tuuli täytti tilan ylläni heti. Revin tahmeaa ruohikkoa maasta, ja heitin sen aaltoihin jotka näyttivät jo muutenkin kylläiseltä kaikkeen roskaan jota ne allaan hautoivat. Sylkäisin tupakkalimaa sekaan. Maista, saatana.

Korvissani soivat sanat jotka naiivi tyttö oli pojalle joskus lausunut.

Voi luoja, kun saan olla sinun.

Ei helvetti, tämä todella iski. Ei mitään henkilökohtaista, ei mitään normaalia linkkiä tähän maailmaan - vaan se todellinen tunne, se viha, ne oikeasti vahvat sanat, joilla sinä minuun purit. Tämä todella jotenkin jätti sen tunteen, jätti sen läpsäisyn kasvoille, tämä todella vaikutti ja vei mukanaan ja apua, tämä todella vei koko loistavan ficin yhä ylemmäs ja pidin pidin pidin.

Hyvällä tavalla tässä ei ollut myöskään selkeää juonta. Ei sellaista tavallista fiilistelyäkään, vaan hajanaisia asioista minusta sinusta hänestä, jollain jännittävällä tavalla niin paljon kaikkea, että se oli jo tarina (tarina ilman juonta, mutta tarinahan se kuitenkin). Puhumattakaan parituksesta, joka on kauhean synkkä ja intensiivinen, täynnä jotain, täynnä kaikkea.

Vau. Kiitos.

[Neriah]

Eulalia: Oooa! Upeaa että olet jo vakuuttunut että näitä voi lukeakin Kiitos kommentistasi ♥

Celeporn: Henkilökohtasesti arvostan sun kommentteja todella paljon, sillä niistä oppii joka kerta hirveästi. Iso kumarrus että tätäkin jaksoit kommentoida, tuntuu todella hyvältä saada palautetta jonka pohjalta on hyvä jatkaa! Kommenttisi oli siis jälleen toivottu ja suureksi avuksi Ehkä minä vähän karsin tulevaisuuden tekstejä noissa adjektiivisumissa, mutta jotenkin minulle on iskostunut sellainen paha tapa kyllästää lauseet niillä. Suuri kiitos vaivannäöstä ♥

Lils: Ui miten ihana kun kommentoit! Ihana kun tykkäsit Sulta tulee aina ihanaa settiä näihin, ja kun osaat pukea sanoiksi kaiken niin hyvin mitä tekstistä ajattelet, tunnen todella suurta arvostusta. Suuret kiitokset kommentistasi ♥