Author: Sole
Fandom: Nimetyt-trilogia
Genre: Angst/Romance, Tunnelmointia
Rating: S
Pairing: Isabel/Arkarian
Disclaimer: Nimetyt-trilogia kuuluu Marianne Curleylle
Summary: Isabel ei enää muista, millaista on leikkiä onnellista.
Osallistuu Hieman tuntemattomampia fandomeita -haasteeseen.
A/N: En ole koskaan sen kummemin pitänyt Nimetyt-trilogiasta, ja omistankin vain toisen osan nimeltä Pimeä, mutta mun on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa Isabelista ja Arkarianista, onhan niiden rakkaus loppuviimeksi sellaista kliseisen kiellettyä, ja siksi vetoaa minuun ^^
Olen positiivisesti yllättänyt, jos finistä löytyy muitakin näiden kahden faneja kuin minä.
Tähdensirpaleita
Isabel hiipii rappuset alas askel askeleelta, jalat lattiaa koskettamatta, kuiskaa anteeksi, vaikka tietää Mattin vielä nukkuvan Nukkumatti kainalossaan, silmissään santakakkuja. Isabelin sanat haalistuvat pimeään eteiseen, satavat sateena lattialle, jolta Matt ei sanoja aamun tullen ymmärrä etsiä. Mattille Isabel ei kerro menevänsä, ei äidilleen, joka ei tiedä Isabelin poikaystävästä, miehestä, jolla on sininen tukka ja silmät palaset violettia taivasta, saksittu auringonlaskusta. Äidille Isabel on iso tyttö, eivätkä isot tytöt itke. Ja niin Isabel jättää sängynlaidalla nuken, jolla on kasvot posliinista, silmät haalistuneet sinisiksi kyyneliksi, kerran Isabelin tussilla punaiseksi värittämä suu hymyilee Mattille veljen katselessa päivänpaistetta katonrajassa, lakanalla painaumaa pikkusiskosta, joka ei tahdo olla pieni enää.
Isabelle sujauttaa saappaat jalkaansa, luikahtaa varjona ovenraosta, ovea raottamatta. Kukaan ei kuulee Isabelin askelia, ei Matt, äiti, vain Jimmy, joka tietää, ettei Arkarian särje Isabelin sydäntä, sillä Jimmy on kieltänyt tätä rikkomasta Isabelia, Jimmyn pikkutyttöä. Isabel kahlaa sinisessä ruohikossa, pilvensirpaleista sataa kastetta, tihkusadetta, eikä Isabelilla ole sateenvarjoa. Isabel kuivaa kasvoiltaan pilvenväriset kyynelet, työntää vaalean tukkansa takin huppuun, vetää hupun päähänsä. Taivas itkee, vaikkei Isabel tahdo itkeä, tietää, ettei Matt itke, särje hymyä nuken posliinikasvoilta. Isabel tietää, ettei Matt anna anteeksi, ei entanut eilen, antaisi huomenna. Vaan ei ollut Mattin asia huolehtia pikkusisarestaan, joka tahtoi katsella mustaa yötaivasta, tähtiä taivaankannella, pitää kädestä Arkariania, sinitukkaa, jota rakastaa.
Isabel kahlaa ketokukissa, tummansinisessä nurmikossa kuin yötaivaan värisessä, jolla nuput nuokkuvat tähtinä taivasalla, terälehdillään hallanvalkoisina kimmeltäviä kastepisaroita. Kukat kuihtuvat Isabelin askelten alla, Isabelin hengitys huuruaa pilvilinnoina. Isabelin jalat tapaavat mustan asvaltin, saappaat viistävät vasten vedenpintaa, joka painuu kaarelle, läikkyy yli lätäkön laitojen. Isabelin askelet hakkaavat asvalttia, Isabel juoksee levittäen kätensä, leikkii lentävänsä. Tuuli hulmuttaa Isabelin takinhelmaa, vaaleaa tukkaa, joka putoaa hupusta vasten tummaa taivasta. Isabelin varjo piirtyy mustaan asvalttiin, haalistuu reunoiltaan, lopulta katoaa. Isabel tanssii taivaanrantaan, pari käsiä, paljaita jalkoja, punaisia saappaita heijastuu sinisestä nurmikosta. Isabel näkee kaiken kauniina, on oppinut rakastamaan, lopulta.
Isabel kohottaa katseensa, katsoo miestä, jonka sininen tukka viistää taivasta, varjo lankeaa valokeilaan kastepisaroilla. Isabelin Arkarian on kaunis katsella, hymy leikkii miehen kapeilla huulilla, hymy, jota Arkarian hymyilee vain Isabelille. Arkarianin kalpeat kasvot nauravat, suu liikuu, mutta Isabel ei kuule sanoja. Eikä Isabel sano sanaakaan, eivät he kaksi tarvitse sanoja, eivät niin kuin Isabelin äiti ja Jimmy, eivät niin kuin Matt, joka itkee pahaa oloaan, tahtoo katsella kyyneliä Isabelin kasvoilla, pikusiskonsa pudottelevan sanoja rakkaudesta, sydämen sirpaleista, joita seuraamalla Matt toivoo löytävänsä Rochellen, kultatukkaisen tyttönsä vielä jonakin päivänä. Vaan Isabel tietää, ettei Rochelle tule takaisin, tahdo palata, palaa, ei koskaan. Rochelle sai Ethaninsa, Ethan Rochellensa, rikkoi Mattin, joka rakasti tyttöä kultatukkaista.
Isabel ottaa askelen, toisen, kolmannen, katselee punaisia saappaitaan. Ei rakkaus aina ole helppoa niille, jotka rakastavat liikaa, ei rakkaus ole vain kuiskaus, ne kolme sanaa: minä rakastan sinua. Ei rakkaus aina ole kaunista niille, jotka katselevat toisiaan läpi lasien vaalenpunaisten, ei rakkaus ole vain kauniita unia, kullan kuvia, vaalenpunaisia lasinsiruja. Ei rakkaus aina ole vain rakkautta niille, jotka eivät opi oikein rakastamaan, ei Mattille, äidille, Isabelille, joka rakastaa Arkariania, miestä, joka ei kuole koskaan, silloinkaan, kun Isabel putoaa siniseltä taivaalta alas siipirikkona. Isabel tietää kaiken katoavan aikanaan, heidän ennen aikojaan, pelkää rakastaa, vaikka rakastaa liikaa. Silllä Isabel itkee itsensä uneen iltaisin, vaan ei Mattin takia, Mattin painaessa mustelman Isabelin poskelle kuin ruosteenpunaisen kyynelen. Isabel itkee Arkariania.
Vaan vielä Isabel ei tahdo välittää, Isabel elää hetkessä, hetkissä, joita heillä on yhä jäljellä, hetkensirpaleita kuin heijastuksia ikkunalasissa. Isabelin askelet hipaisevat Arkarianin varjoa, kastepisarat maalavat niitylle varjokuvan heistä kahdesta, vaan eivät koskaan kasvoja. Milloin he hymyilevät, milloin Arkarian antaa Isabelin itkeä hetkiä jo menetettyjä. Milloin he nauravat Mattin särkyneelle sydämelle, kaksinaamaiselle Rochellelle, tytölle kultatukkaisella, joka tanssittaa kahta poikaa, joista toista tahtoo vain satuttaa, toista rakastaa, milloin Arkarian haaveilee kuolemasta, joka huputtaa kasvonsa, haaveilee vielä jonakin päivänä kuolevansa, hyppäävänsä liian korkealta. Ja Isabel painaa kasvonsa vasten Arkarianin niskaa, kyynelet särkyvät sirpaleiksi sinisiin hiuksiin, kastelevat paidankauluksen. Eikä Isabel enää muista, millaista on leikkiä onnellista.
Isabel kietoo kätensä Arkarianin vyötäisille, sujauttaa sormensa miehen paidan alle, koskettaa tämän paljasta ihoa, piirtää sadepisaroita. Arkarianin selkää pitkin valuu värähdys, Arkarian raottaa huuliaan, huokaa, huokaus haalistuu ovenraosta lankeavaan valokeilaan. Isabel kohottaa kasvojaan, katsoo kuvajaistaan Arkarianin violeteissa silmissä, kahdessa palasessa sielunpeilistä, kuvajainen nuolaisee punaisia huuliaan. Arkarian kumartuu, kuiskaa rakastavansa, Arkarianille rakkaus on vain kauniita sanoja. Arkarian painaa huulensa Isabelin huulille, suutelee varovaisesti tyttöä, joka ei enää tahdo hymyillä, tämän sininen tukka valahtaa Isabelin kasvoille. Isabel vastaa suudelmaan, joka maistuu makealta, kiertää kätensä Arkarianin kaulaan. Eikä Arkarian maista surua Isabelin huulilla, ei tänä iltana.
Arkarian vetää syliinsä tytön, jolla on vaalea tukka ja siniset silmät kuin kaksi sateenväristä sirpaletta.
*