En voi uskoa, että luen vapaaehtoisesti Harry/Draco-parituksella kirjoitettua ficciä, mutta tämän otsikko oli kovin mielenkiintoinen ja herätti halun tutustua tekstiin tarkemmin. Tykkään yleisestikin juuri tällaisista otsikoista, joissa on kaksi osaa ja toinen suluissa ♥ Ja tekstin luettuani voin sanoa, että se myös sopi ficciin loistavasti.
Tämä oli yksinkertaisesti sydäntä särkevä ficci. En ole ollenkaan kiintynyt Dracoon hahmona, ja kirjoissa kannatan vain hyviksiä eikä minulla ole juurikaan sympatiaa kuolonsyöjille, mutta tämä ficci kosketti todella. Onnistuit minusta mielettömän hienosti kuvaamaan kaikki Dracon mielen ristiriidat, tunsin tosi vahvaa myötätuntoa ja surua. Minusta tästä teki kuitenkin koskettavimman se, että periaatteessa Dracolla ilmeisesti oli kaikki hyvin pintapuolelta - hän oli suhteessa Harryyn, saanut uusia ystäviä, kuului sodan voittajapuoleen, vaikka sisältä olikin rikki ja kaiken menettänyt. Tämän ficin hahmoja ei voi luetella mustavalkoisesti, ja se on loppujen lopuksi melko harvinaista ja joka tapauksessa todella hyvän kirjoittajan merkki.
Hermione ja Draco ystävinä on minusta vähän kaukaa haettua, mutta tähän ficciin se sopi loistavasti, osaan kuvitella juuri Hermionen sellaiseksi empaattiseksi ystäväksi, joka yrittää ymmärtää. Veret pulloissa oli todella mielenkiintoinen ja omaperäinen yksityiskohta, tykkäsin kovasti, ettei sitä selitetty enempää. Parasta ficissä kuitenkin ehkä oli sen kahtiajakoisuus, joka todella näytti, että ne pahiksetkaan ei aina ole täysin pahoja; tykkäsin seuraavasta kohdasta eniten, sillä se sekoitti hienosti lapsen viattomuuden ja karmaisevat veripullot:
Draco hiipi lasinsirujen yli ja yritti unohtaa monienko sirpaleita hänen jalkojensa alla makasi, yritti olla muistelematta mutta – tuuli oli joskus puhaltanut pulloihin ja tuudittanut hänet uneen niillä soinnullaan. Kristallikruunu ja himmeät liekit iltaisin, äiti nauroi ja suussa maistui tuhka kaikelta siltä tulelta jonka hän yritti tukahduttaa.
Tunnelma oli vahva läpi tekstin, erityisesti kartanosta onnistuit kirjoittamaan toimivien sanavalintojen ja yksityiskohtien avulla selkeän kammottavan ja surullisesti menneisyyteen jääneen kuvan (kadonneiden kartano, narahtava ovi, sirpaleet, nukkainen matto...).
Ja vielä lainaan tämän kohdan, joka oli kauniin ahdistunut (eli siis upeasti kirjoitettu ahdistumisen kuvaus). Lisäksi tykkään siitä, että Draco tuntuu käyvän talossa useinkin etsimässä mennyttään, se toi tähän taas uuden tason.
Varovaiset kädet pyydystivät yhden kiirun: se kirkui yhteenpuristettujen sormien välissä sitä Dracon sisällä kouraisevaa ääntä, kuin piirtäen yhden jäljen lisää häneen (”minä kävin taas täällä”).
Kaiken kaikkiaan kieli oli kauniin maalailevaa ja imaisi mukaansa alusta loppuun. Minun tekee mieli palata maistelemaan tätä varmasti useastikin tulevaisuudessa
Kiitos tästä, pysäyttävä teksti!