Ilman taikuutta ei ole toivoa.
Kirjoittaja: Damons
Ikäraja: K11
Genre: Romantic, Drama, Angst.
Paritus: Lily/James
Summary: Lily sairastuu syöpään ja hänelle annetaan vain viikkoja tai kuukausia elinaikaa.
Kuten nimestäkin varmaan huomaa taikuutta ei tässä ficissä ole.
A/N idea lähti siitä, kun tuttuni sairastui syöpään ja haluan kirjoittaa tunteista joita koen tällä hetkellä.
Katsahdin kalenteriani ja huomasin, että tänään olisi terveystarkastuksen aika kello 13.00.
”James! Kerkeätkö viemään minut tänään terveyskeskukseen?” Keittiöstä kajahti hyväksyttävä hymähdys. Hymyilin ja nousin ylös, kello jo oli 12.10, aikaa ei olisi paljon, joten lähdin laittamaan itseni valmiiksi. Kävelin eteiskäytävää pitkin Jamesin ja minun huoneeseeni. Nostin takkini sängyltä, jonka olin siihen edellisenä iltana siihen jättänyt. Käännyin vielä ympäri, lähtien kohti keittiötä.
”Mitä sinä teet?” kysyin mieheltäni hieman epävarmasti.
”Paistan munakasta.” hän hymyili silmät kirkkaina, ”voi helvetti!” Ilmeisesti munakkaan toinen puoli oli kärähtänyt, taas. Suukotin Jamesia lohduttavasti poskelle.
”Jos jättäisit ruuan tekemisen niille, jotka hallitsevat sen.” naurahdin itsekseni.
”Jos sitten niin.” James huokaisi turhautuneesti. Hän sammutti levyn ja laittoi munakkaan roskikseen.
”Mennäänkö?” kysyin lempeästi. James nyökäytti päätään ja puuskahti vielä kerran turhautuneesti.
Istuin terveyskeskuksen odotus salissa hieman hermostuneena, vaikka James oli tarjoutunut pitämään minua kädestä, olin kieltäytynyt. Olin jo itsenäinen nainen, kyllä minä selviäisin yksinkin.
”Lily Potter?” matala miesääni kysyi. Nousin ylös ja kävelin huoneeseen, jonka numero sattumalta oli kolmetoista. Mutta en ollut niin taikauskoinen. Istuuduin penkille ja kättelin lääkäriä.
”Miten on vointi? Sairauksia? Allergioita?” mies kysyi ammattimaisesti.
”Olen terve kuin pukki.” vastasin hymyillen. En arastellut lääkäriä yhtään. Tiesin tämän olevan kehuttu ja hyvä työssään. Diplomit seinällä olivat todiste siitä.
”Nousisitko ylös, niin katson ryhtisi.” Tein työtä käskettyä, lopulta kaikki perustutkimukset oli otettu, kuten paino, pituus ja näkö.
”Verikokeen jälkeen odotat aulassa parista kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, sitten tulen sanomaan voitteko lähteä.” mieslääkäri puhui selkeästi ja kuuluvasti. Tapani mukaan kiinnitin kaikkeen muuhun huomiota paitsi itse asiaan. Istuin alas ja lääkäri pisti neulan kyynärpääni taipeeseen, vaikka yleensä pelkäsin neuloja, niin tämä ei tuntunut missään. Parin näytteen jälkeen minut passitettiin käytävään.
Naputin jalkaani hermostuneesti lattiaan. Olin jo soittanut Jamesille, että saatan viipyä vielä. Kaivoin taskustani purkan ja aloin pureskelemaan sitä. Minuutit kuluivat ja asiakkaat vaihtuivat, ainoastaan minä pysyin paikallani. Katselin televisiota väsyneesti. Silmäluomeni yrittivät pakottautua kiinni. Miksi tässä kesti niin kauan? Lopulta lääkäri seisoi edessäni.
”Rouva Potter tulisitteko huoneeseeni, meidän on tehtävä jatkotutkimuksia.”
Kurtistin kulmiani. Mistä oikein oli kyse? Nousin ylös ja kävelin takaisin huoneeseen kolmetoista.
”Löysimme syöpäbakteereja verestäsi.” lääkäri sanoi empimättä.
”Mitä! Minähän olen terve..” ääneni alkoi väristä loppua kohden.
”Otamme sinusta magneetti kuvat, se voi olla hyvälaatuinenkin syöpä.” lääkäri taputti minua olalle lohduttavasti, johdattaen minut magneettikuvaus huoneeseen.
”Pidä silmäsi kiinni, tulen sanomaan kun saat avata ne.” Lääkäri poistui viereiseen huoneeseen. Suljin silmäni tottelevaisesti ja tunsin kuinka kone nytkähti liikkeelle. En tiedä kuinka paljon aikaa kului. Oliko mennyt vartti vai puolituntia?
”Saat avata.” mieleeni tuli ajatus yllätysjuhlista, kun avaan silmäni, edessäni on ystäväni jotka huutavat kovaan ääneen.
”Yllätys!” mutta näin ei tapahtunut. Lääkärin kasvoilla oli tutkimaton ilme. En voinut ymmärtää, mistä oli kyse. Nousin istumaan ja katsoin häneen kysyvästi. Siltikään vastausta ei tuntunut tulevan.
”Jos minä näytän.” lääkäri tarttui minua kädestä ja vei tietokoneelle jossa oli magneetti kuva kehostani.
”Näetkö rouva Potter, sinulla on vain viikko jos ei kuukausi elinaikaa.”
Todellisuus iskeytyi minuun kovaa ja se sattui, sattui niin paljon.