Nimi: Ajassa kipu, kivussa rakkauden salaisuus
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: K11 (kamalan vaikea ikärajoitettava, tämä saattoi nyt kyllä mennä ihan metsään)
Genre: Angst, h/c, one-shot
Paritus: Teddy/Victoire (Remus/Dora)
Vastuunvapaus: JKR omistaa hahmot. En tienaa tällä.
A/N: Tämän piti olla minun jouluficcini, mutta valitettavasti se valmistui vasta nyt. Viimeinen ficcini
Albumihaaste #2een Indican biisillä Eerie Eden levyltä
A way away. Ensimmäinen yritykseni kirjoittaa Teddy/Victoirea, joten yrittäkää kestää.
Ajassa kipu, kivussa rakkauden salaisuusJoulukuun viileä viima hiipi hiljaa ikkunoiden takana, piirsi jääkukkia ja huurretähtiä lasin vanhuuttaan aaltoilevaan pintaan. Hiljainen nauru värisytti ilmaa, siihen vastasi laulu, toinen nauru ja hilpeästi huudetut sanat. Makea mausteinen tuoksu kiersi nurkasta nurkkaan, ja sen mukana lämpöinen rauha, jota häiritsivät vain lasten touhottavat juoksuaskeleet.
Kun Potterit ja Weasleyt kerääntyivät viettämän joulua yhdessä, koko talo kaikui äänistä, siitä hetkellisestä ahtauden tunteesta, kun huoneet täyttyivät aikuisista ja lapsista, yhdessäolosta, jälleennäkemisestä.
Harry oli katsonut asiakseen vetäytyä kirjaston nurkkaan torkkumaan valtavan loitsukirjan alle sen jälkeen, kun James, Albus ja Rose olivat kertaalleen sytyttäneet joulukuusen tuleen, ja Hugon uusi luuta oli lentänyt läpi keittiön ikkunasta (ilman omistajansa minkäänlaista avustusta). Hän oli aikoja sitten sisäistänyt joulurauhan olevan varsin kaukainen käsite perheensä joulunvietossa, ja nautti tavallisesti sählingistä aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Oli mukava välillä saada lapset kotiin, mutta 48 tunnin työvuoron jälkeen hän ei yksinkertaisesti
jaksanut esittää innostunutta Lilyn kotiin tuomasta täydet pisteet saaneesta loitsujen esseestä eikä Jamesin viimeisimmästä huispaussaavutuksesta. Huomenna hän olisi taas kannustava ja ylpeä isä, tänään hän oli vain väsynyt.
Kevyt päänsärky teki tuloaan, luultavasti myöhästynyt sivuvaikutus siitä silmienpuhkomiskirouksesta, jonka hän suunnilleen oli onnistunut väistämään. Pitäisi taas käydä työterveydenhoidossa ennen seuraavaa vuoroa, ja vastaanotto olisi taas samanlainen kuin ennenkin; ”Jaa että on herra auroriviraston johtajalla
taas pää kipeänä.”
Kirjaston ovi narahti, ja Harry kuuli kevyiden askeleiden tassuttavan viereensä. Hän avasi silmänsä puolittain odottaen näkevänsä Ginnyn Limmukka-kissan, mutta tulija olikin Victoire. Tyttö näytti arkailevan, hypisteli hermostuneesti kihlasormusta sormessaan.
‒ Harry, kuule, voisitko… voisitko mitenkään… puhua Teddyn kanssa, Victoire pyysi. ‒ Hän on… taas vähän…
Tytön veelansilmissä näkyi niin suurta ahdistusta, että Harry vain nyökkäsi kysymättä mitään. Hän arvasi melko tarkkaan, mistä tässä taas oli kysymys.
‒ Missä hän on?
‒ Kuistilla. Ja ilman takkia. Minä pelkään, että hän vilustuu.
Victoire seurasi Harrya eteisen ja olohuoneen läpi, jäi ovelle kyhjöttämään. Harry nappasi ohi kulkiessaan puutarhatuolin selkänojalle huolimattomasti heitetyn viltin. Kuistin perältä hän löysi nuoren miehen nojailemasta kaiteeseen, katselemasta jäätynyttä puutarhaa. Jouluruusun myrkyllisen valkoiset kukat kiemurtelivat ylös kuistin kaidetta, kasvoivat surumielisen hitaasti kohti yllä avautuvaa pakkasenvaaleaa taivasta.
Harry levitti viltin Teddyn olkapäille. Teddy ei edes kääntynyt katsomaan häntä, murensi vain ajatuksissaan jouluruusun kukkaa sormissaan.
‒ Muista pestä kädet ennen ruokaa, nuo ovat kamalan myrkyllisiä, Harry sanoi vaikka tiesi kuulostavansa aivan Molly Weasleyltä. Teddy pudotti kukan kädestään ja haroi hiuksiaan, jotka nyt valuivat elottoman harmaina hänen otsalleen. Harry muisti, että edellisenä päivänä pojan hiukset olivat vielä olleet joulunpunaiset.
‒ Käskikö Vicca sinun tulla vahtimaan, etten myrkytä itseäni? Teddy kysyi.
‒ Lähinnä varmistamaan, että et vilustu.
Teddy virnisti vaisusti. Hymyssä oli jotain tuskallisen doramaista.
‒ Ei halua sulhasensa pärskivän vihkivaloja lausuessaan.
‒ Victoire on enemmän huolissaan sinun jokavuotisesta joulumasennuksestasi, Harry sanoi. ‒ Minä tiedän, että se sattuu, mutta voisit edes Viccan vuoksi yrittää nauttia olostasi, kun koko perhe on kerrankin koolla.
Teddyn katse harhaili puutarhan perälle. Pari menninkäisenpoikasta rakensi lumikoiraa pesäkolonsa eteen pitääkseen Limmukan kaukana.
‒ Minä olen kohta nähnyt enemmän jouluja kuin äiti koko elinaikanaan, Teddy sanoi hiljaa. ‒ Minulla alkaa kohta olla takanani enemmän vuosia kuin hänelle kuollessaan.
‒ Hän ainakin osasi ottaa ilon irti jokaisesta hetkestä, Harry sanoi. ‒ Hän eli täyden, onnellisen elämän, Teddy. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Pohdin samaa asiaa, kun olin vähän sinua nuorempi, sitä, että olin elänyt pidemmän elämän kuin kumpikaan vanhemmistani. Sen kanssa oppii elämään. Ajan myötä.
‒ Ei äiti aina niin onnellinen ollut, Teddy sanoi. ‒ Ei aina. Ei minua odottaessaan.
Harry kirosi hiljaa mielessään Andromedan katkeraa itsekkyyttä. He olivat sopineet, ettei asiasta puhuttaisi Teddylle, mutta Andromeda ei ikinä ollut antanut anteeksi Remukselle, ei ikinä lakannut syyttämästä häntä Doran kyyneleistä ja kuolemasta.
‒ Minä jaksoin aina uskoa, että he kumpikin rakastivat minua, Teddy sanoi. ‒ Että minä olin toivottu, että he edes sen lyhyen hetken, joka meille annettiin, kuvittelivat meille yhteisen tulevaisuuden, perheen.
‒ Älä anna isoäitisi puheiden järkyttää mieltäsi, Harry sanoi tiukasti, ‒ tai horjuttaa rakkauttasi vanhempiasi kohtaan.
‒ He rakastivat sankaruutta enemmän kuin minua, Teddy sanoi. ‒ Eivät he muuten olisi jättäneet minua yksin…
‒ Ei sinua koskaan jätetty yksin, Harry sanoi. ‒ Sinulla on aina ollut meidät ja Andromeda, ja nyt sinulla on Victoire. Teistä tulee onnellisia yhdessä.
‒ Mitä minä tiedän onnellisesta, tavallisesta perhe-elämästä, Teddy tuhahti. ‒ Minä tiedän vain rikkoutuneista perheistä, surujen mustaamista jouluista, kynttilöistä hautapaasilla.
‒ Et sinä veisi niitä kynttilöitä haudoille, jos et rakastaisi niitä ihmisiä, joiden nimet on kaiverrettu paasiin, Harry sanoi. ‒ Suru ei turru katkeruudella, vaan muuttuu terävämmäksi ja leikkaa syvemmän haavan, Teddy. Eikä suru satu, vaan tekee vahvaksi ja ehjäksi. Se opettaa sinulle, että tunnet yhä, ettei kaikki menettämäsi ole tehnyt sinusta kylmää.
Hänestä tuntui, että hän toisti kerran itse kuulemiaan sanoja, mutta samalla hän tiesi, että Teddy tarvitsi ne sanat nyt. Teddy oli sulkenut silmänsä, kietonut viltin tiukemmin ympärilleen.
‒ Vicca sanoo aina, että minä näytän siltä, kuin haluaisin juoda suruni ja hukkua siihen.
‒ Siltä sinä kieltämättä näytät. Sinä et hautaa suruasi, vaan ne rakkaat, jotka pysyvät vierelläsi, Harry sanoi. ‒ Andromeda puhuu pahaa isästäsi, ja sinun on vaikea kuunnella häntä. Mutta sisimmässäsi tiedät, että pystyt ymmärtämään isoäitisi surun, pystyt ymmärtämään hänen katkeruutensa, ja silti rakastamaan häntä, ja rakastamaan isääsi. Isäsi teki virheitä, Andromeda teki lähinnä ilkeän tempun puhuessaan sinulle asiasta, mutta sinä ymmärrät heitä kumpaakin, ja tiedät, ettei kumpikaan tarkoittanut satuttaa sinua.
‒ Miksi isä lähti äidin luota? Teddy kysyi. Harry tiesi, että pojan oli tehnyt mieli kysyä sitä siitä asti, kun Andromeda oli ensimmäisen kerran puhunut asiasta Teddyn kuullen.
‒ Koska rakasti äitiäsi ja sinua, Harry vastasi epäröimättä. ‒ Ei pelosta eikä katumuksesta, vaan siksi, ettei oikein koskaan pystynyt uskomaan ansaitsevansa sinun äitiäsi. He saivat kuitenkin vielä monta onnellista kuukautta yhdessä, ja saivat iloita sinusta.
‒ En minäkään ansaitse Viccaa, Teddy sanoi äkkiä. ‒ Minä olen hänelle vain huolta ja murhetta. Hän suree minun surujani ja kantaa minun taakkojani.
Harry hymyili vaisusti.
‒ Sitä paremmin sinun luulisi ymmärtävän isääsi. Niin kuin sinä ilossasi muistutat äitiäsi, surussasi sinä olet enemmän isäsi. Mutta niin kuin Dora, niin Victoirekin on itse valinnut ”taakkansa”, jos sinä sitä siksi haluat kutsua. Victoire haluaa olla onnellinen sinun kanssasi, ja tietää, että te pystytte siihen yhdessä, jos sinä vain annat teille tilaisuuden.
‒ Onko minusta siihen, Harry? Teddy kysyi. ‒ Onko minusta mieheksi Victoirelle, isäksi hänen lapsilleen?
‒ Tietysti on, pöhkö poika, Harry nauroi. ‒ Tulehan, mennään takaisin sisälle, ennen kuin Ron syö kaiken suklaavanukkaan.
Suklaaseen vetoaminen oli aina hyvä keino saada Teddy liikkeelle. Kuistin ovella heitä odotti Victoire, silmät huolesta synkkänä. Tytön ilme pehmeni, kun hän näki Teddyn hiusten taas hohtavan joulunpunaisina. Teddy kiersi toisen kätensä Victoiren vyötäisille ja veti tytön perässään eteisen ovella olevan mistelin alle.
‒ Hyvää joulua, muru, hän sanoi ja suukotti tyttöä otsalle.
‒ Parempaa joulua sinulle, Victoire sanoi.
‒ Ensijouluna sinä oletkin sitten rouva Lupin, Teddy sanoi. Victoire hymyili.
‒ Ensivuonna Pottereilla viettää joulua kolme Lupinia.