Author: No arvaa...
Ikäraja: Se K-11 kai
Beta: Ei ketään tällä kertaa, kirjoitusvirheet saattaa pilata tunnelman, mutta - voivoi.
Genre: Puhdasta angstia, mielestäni. En nyt jaksanut tälle alkaa selityksiä etsimään, mutta saattaa myös poiketa todellisuudesta.
Disclaimer: Mitäpä minä tällä tekisin? Leikin vain aikani kuluksi ja kiitos siitä kuuluu Rowlle.
Warnings: Deathfic, luulisin, koska ihmisiä kyllä kuolee, mutta en ole sitä sillä tavalla kuvaillut että siitä mitään traumoja saisi. Ehkä jotkin kliseiset kohtaukset ynnämuuta moskaa.
A/N: Anteeksi nyt loputon ankeuteni, mutta kirjoitin tämän, koska tänään kaikki on pelkkää angstia. Istun koneella, kuuntelen Hotel Californiaa tuhannennen kerran peräkkäin ja angstaan minkä ehdin. Joten siihen malliin.
Osallistuu Lapsuushaasteeseen, Osastohaasteeseen ja Aakkoshaasteeseen, kiitos näiden kirjoittajille. En omista tätä kellekään, en halua loukata ihmisiä. Ja kommentoida toki saa, jos jaksaa.
Mutta loppujenlopuksi - ehkä yksi parhaista ficeistäni.
Enjoy if u can!
Eikä kukaan huomannut
”Milloin kone lähtee, äiti? Milloin se lähtee?”
Pieni tyttö pomppi kärsimättömänä äitinsä vierellä ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin suuren koneen, jonka alumiiniset kyljet kiilsivät auringossa ja joka siivet hohtaen lepäsi pyörillään mustalla asfalttipinnalla vain odottaen, että pääsisi lentoon pilvien ylle.
”Malttia, kultaseni, kyllä me vielä pääsemme lentämään.”
Lentokenttä kuhisi ihmisiä ja puheensorinan seasta erottui naurua, pienten lasten itkua ja iloisia huudahduksia. Lennot saapuivat ja lähtivät, matkustajat tulivat ja menivät.
Mutta kukaan ei huomannut sivussa, muista erillään seisovaa miestä, jolla oli selässään reppu ja jonka hattu oli vedetty syvälle päähän kasvojen peitoksi.
Muuan vanha herra katseli tyttöä ja nyökytteli tyytyväisenä.
”Nuorta intoa, aivan niin, se on mukavaa katseltavaa tuo lasten ilo! Muistanpa vielä tuon päivän, kun itse näin ensimmäisen kerran tuommoisen lentokoneen. Olinhan kyllä silloin jo aikamies, mutta hienoa se silti oli.”
Nainen hymähti.
”Niin, Rita oli aivan innoissaan kun kuuli tästä meidän reissusta. Yksinhuoltajana ei yleensä paljon matkustella, onneksi satuttiin tämä loma voittamaan!”
Mikrofoni naksahti päälle ja yksitoikkoinen naisääni puhui rätisevään kaiuttimeen:
”Viimeinen kuulutus lennolle AY358 Teneriffalle. Matkustajia pyydetään siirtymään portille 24. The gate is closing. Viimeinen kuulutus…”
Väsyneen näköinen virkailija ilmestyi tiskin taakse ja ihmiset alkoivat virrata kohti ovia. Rita tuijotti suu auki kahta mustaa labradorinnoutajaa, joita pitelivät hihnassa kaksi suurikokoista vartijaa. Nämä tarkkailivat ihmisiä epäluuloisen näköisinä.
Jonon perällä kaksi nuorta jättivät hellät hyvästit.
”Lupaathan, että tulet takaisin?” Tytön silmät olivat kosteat, kun hän painautui poikaa vasten ja katsoi tätä kiinteästi silmiin.
”Tulen, ja kun tulen, niin en enää koskaan lähde pois!” Poika laski kätensä tytön vatsalle, joka oli hieman koholla, valmis antamaan muutaman kuukauden päästä jollekin uuden elämän. Hetken aikaa he seisoivat siinä lähekkäin. Sitten poika painoi tytön suulle nopean, mutta hellän suudelman ja lähti juosten kohti suurta porttia, josta matkustajat olivat yksi toisensa jälkeen valuneet toiselle puolelle.
Mutta kukaan ei huomannut, kuinka pitkätakkinen mies hiljaa livahti muista erilleen, takaisin ohi lähtöselvityksen ja ulos sivuovesta.
***
”Tässä puhuu lentoemäntä. Tervetuloa lennolle AY358. Matkan päämäärä on Teneriffa ja olemme perillä noin viiden ja puolen tunnin kuluttua. Turvaohjeet löytyvät…”
Ritan äiti puhisi yrittäessään saada suuren matkalaukun kammetuksi korkealle tavaratelineelle, mutta luovutti sitten huokaisten ja laski laukun lattialle jalkojensa juureen.
”Saanko auttaa?” Nainen käännähti ja näki edessään pitkän, ruskeatukkaisen miehen, joka hymyili valloittavasti sekä otti matkalaukun hänen kädestään ja nosti sen hyllylle kevyesti kuin höyhenen. Sitten hän ojensi kätensä, johon Ritan äiti hieman häkellyksissä tarttui.
”Fred Thompson. Hauska tutustua!”
”La-Laura Mervil. Kiitos.”
Fred hymyili taas. Häntä kiehtoi tämän naisen vaatimaton kauneus ja herkkä tyylikkyys, joiden läpi kuitenkin paistoivat myös elämänkoettelemus ja varhainen kypsyys.
”Katsos vain, minun paikkani näyttää olevan tässä teidän vieressänne.” Laura siirtyi, jotta mies pääsi nostamaan matkalaukkunsa hyllylle ja istui sitten paikalleen keskimmäiselle istuimelle.
Rita katsoi miestä kiinteästi. Fred huomasi tämän ja kääntyi tytön puoleen.
”Hei, kukas se sinä olet?”
Rita tuijotti häntä hievahtamatta.
”Tämä on meidän Rita, viisi vuotta”, Laura sanoi ja otti tytön kädestä kiinni sulkien sen omaansa. Fred nyökkäsi totisena. ”Reippaan näköinen tyttö!” Sitten hän kaivoi kassiaan ja ojensi lopulta löytämänsä esineen tytölle, joka otti sen vastaan ja tutki sitä ihmeissään.
”Se on intiaanien rauhankoru”, mies selitti. ”Aito sellainen. Eräässä alkuperäisten intiaanien ikivanhassa suvussa elää taru, jonka mukaan tuo koru pelastaa kerran kantajansa suuresta vaarasta, kuin ihmeen kaupalla!”
Rita ei sanonut mitään.
***
Turvavyön merkkivalo syttyi ja kapteeni kertoi kaiuttimen kautta ihmisille, että kone oli lähtövalmis ja pyysi kaikkia nostamaan istuimensa selkänojan pystyasentoon. Rita henkäisi ja jäi istumaan paikalleen. Fred tarjosi kaikille purkkaa.
Tunnelma koneessa oli jännittynyt ja kaikki puhuivat keskenään innostuneesti.
Äkkiä puheensorinan keskeytti korviavihlova huuto.
”Ei! Ei saa!”
Kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Keskellä käytävää seisoi lihava, silmälasipäinen mies, jonka otsalla helmeili hiki ja silmät harottivat. Hän oli takertunut viereisen istuimen käsinojaan eikä suostunut päästämään irti, vaikka lentoemännät koettivat rauhoitella häntä ja vakuuttivat, että kaikki tulisi sujumaan hyvin.
Tämä ei kuunnellut.
”Eiiii, päästäkää ulos, pysäyttäkää kone! PÄÄSTÄKÄÄ MINUT ULOS!!”
Tukeva rouva hänen vieressään otti häntä käsikynkästä kiinni ja alkoi määrätietoisesti kuljettaa kohti uloskäyntiä.
”Hector, tämä on naurettavaa! Onneksi kone ei ole vielä liikkeessä… Voi, miksemme me menneet junalla!”
Lentoemännät saattelivat pariskunnan ulos ovesta, pahoitellen tapahtunutta ja vakuutellen, että kaikki olisi ollut täysin turvallista. Vielä ulkoa kuului vaimeana miehen valitus:
”Eijeijei, ei junaa! Lentokone voi pudota sen päälle, en voi matkustaa junalla!”
Mutta kaiken metelin keskellä kukaan ei huomannut miestä, joka hiljaa livahti sisään ja piiloutui matkatavaroiden joukkoon.
***
Lentokone nytkähti liikkeelle.
Aluksi pyörät pyörivät hitaasti, pikkuhiljaa vauhti kiihtyi… Siivet etsivät allensa ilmaa yrittäen saada vahvan rungon kohotetuksi… Pyörät vetäytyivät sisään, kone vaappui puolelta toiselle.
Mutta sitten, vihdoinkin…
”Äiti… Äiti, me lennetään!”
Ihmiset huokailivat ihastuksissaan ja pienten lasten kasvot olivat liimautuneet ikkunaan jättäen erityisvahvaan lasiin pieniä, sottaisia jälkiä.
He kiisivät ilmassa, kohti korkeuksia. Nyt, nyt he sukelsivat pilveen ja hetken aikaa kaikki oli sumuista ja valkoista. Mutta sitten he pääsivät läpi ja suhahtivat siniselle taivaankannelle kuin kumiankka, joka pulpahtaa vaahtokylvyn pinnalle ja jää levollisena kellumaan valkoisen, upottavan vaahdon keskelle.
Rita tuijotti ihastuksissaan ulos pienestä ikkunasta ja näki pilvimassan, joka samoin kuin vaahto oli kuohkeaa, valkoista ja eteerisen upottavan näköistä. Hän katsoi tarkemmin ja yhtäkkiä, jossain kaukaa hän erotti suuren, valkoisen linnan, jonka ympärillä leijuivat pienet pilvenhattarat kuin höyhenet, keveät, aaltoilevat, utuiset…
Mutta yhtäkkiä lumous särkyi. Joku oli pudottautunut esiin matkatavaroiden joukosta, ja tuo joku lähestyi pitkin käytävää synkkä ilme kasvoillaan.
Joku huomasi aseen miehen kädessä ja kirkaisi. Laukaus kajahti – enää nainen ei koskaan kiljuisi.
Pamauksen kuullessaan ihmiset jähmettyivät ja kääntyilivät katsomaan. Monet heittäytyivät maahan, toiset taas vain tuijottivat kauhusta jäykkinä. Pieni vauva alkoi itkeä, mutta äiti vaiensi sen kiireesti ja painoi rintaansa vasten.
Uhkaavana muukalainen jatkoi kulkuaan penkkien välissä, kunnes pysähtyi kaiken keskelle, sen penkkirivin viereen, jolla Fred, Laura ja Rita istuivat.
Kaikki seisahtui. Ääntäkään ei kuulunut. Piinaava hiljaisuus jatkui, kauhu täytti ilman eivätkä ihmiset osanneet muuta kuin odottaa.
”Laura.”
Laura hätkähti ja alkoi vapista pelosta.
Mutta silloin Fred nousi seisomaan Lauran ja oudon mieshenkilön väliin.
”Mitä te haluatte hänestä?”
”F-fred, ä-älä…”
Tämä ei välittänyt.
”En voi sallia, että uhkailette tätä viatonta naista, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa!”
Kenenkään näkemättä miehen kasvot vääristyivät vihasta, hatun lieri peitti lähes koko kasvot.
”Ei ole tehnyt? Ei ole!? Sinä et tiedä, mitä hän on tehnyt minulle!” mies huusi ja puristi pyssyä kädessään. ”Hän tuhosi elämäni, rusensi minut kuin muurahaisen! Heitti pois kuin risaisen lapasen! Pois minun tieltäni!”
Fred seisoi paikallaan. Kuului laukaus ja hän kaatui maahan, reikä rinnassa alkoi pian tummua.
”Miten sinä saatoit!?”
Huudahduksen kuullessaan mies kääntyi kohti Lauraa.
”Laura, mitä muuta olisin voinut? Hän oli vain este välillämme.”
Käsi tarttui hatun lieriin ja veti päähineen pois kasvojen peitolta. Laura haukkoi henkeään.
”J-Jack? Mutta kuinka… Ä-älä tule… Lähestymiskielto…”
”Mutta kultaseni, etkö muista kuinka onnellinen olit kanssani? Tule takaisin luokseni!”
Jack kääntyi Ritan puoleen. Tähän asti tyttö oli vain istunut hiljaa äidissään kiinni mieli täysin pelon vallassa.
”Muistatko isän, pikkuinen? Eikö olisikin hauskaa muuttaa takaisin isän luokse?”
Rita nyyhkäisi.
”Ei!” hän huusi. ”Sinä olet ilkeä ja kamala. En ikinä halua nähdä sinua!”
”Sinä tulet minun mukaani!” Jack huusi kasvot tummuen ja sieppasi tytön kovakouraisesti otteeseensa. Ihmiset haukkoivat kauhusta henkeään ja Rita rimpuili itkien äidin sylissä.
”Jack, älä tee tätä!” Laura aneli itkien.
Tämä kiskoi tytön mukaansa lentokoneen uloskäynnille ja avasi oven. Ihmiset kirkuivat ja joku pyörtyi. He lensivät nyt avomeren yllä monen kilometrin korkeudessa.
Ovella Jack seisoi vielä hetken paikallaan ja puhui ihmisille.
”Olen asentanut koneistoon aikapommin, joka käynnistyy näillä minuuteilla. Tämän tytön vien mukanani, mutta te muut, kaikki te, koette tuhoisan kuoleman. Mikään ei pelasta teitä! Ja Laura, tämä on sinulle. Olen viimein saanut kostoni!”
Sitten hän kääntyi, hyppäsi, veti narusta, laskuvarjo aukesi. Kuului vain Ritan kiljaisu, kun he sukelsivat alas, yhä alemmas tyhjyyteen. Läpi paksun pilvimassan, joka ei ollut pehmeää ja sadunomaista, vaan jäätävän kylmää ja märkää sumua joka sokaisi silmät ja kietoi ihmisen vaaralliseen, utuiseen vaippaansa. Ohi suuren, valkoisen linnan, joka olikin vain pelkkää petollista harhaa ja jonka ympärillä pilvet kiersivät kehää kuin avuttomat veneet myrskyn silmässä. Kaikki oli kuin unta, kuumehoureista painajaista, josta tahdot herätä, mutta joka vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Ja yhä vain he putosivat, putosivat tyhjään syvyyteen.
Lentokone jäi pian kauas taakse. Rita ei kuullut ääntä, ei nähnyt välähdystä, ei tiennyt kuinka lentokone räjähtäen hajosi kappaleiksi, vieden mukanaan äidin ja kaiken entisen, pois, saavuttamattomiin.
Intiaanien rauhankoru oli irronnut tytön otteesta ja leijaili nyt rauhallisesti vetten ylle lopulta laskeutuen mustan meren pinnalle, vettyen ja lopulta upoten sekin pois, hävittäen viimeisen muiston kohtalokkaasta matkasta.
Eikä kukaan huomannut.
