Nimi: Yksi silputtu elämä liikaa
Ikäraja: S
Tyylilajit: angst, pikkusen romance ja perusdrama, one-shot
Paritus/Päähenkilöt: Pääosassa Rosalie, sivussa Edward/Bella
Fandom: Twilight
Vastuuvapaus: S. Meyer omistaa Culleneiden vampyyriperheen sekä Bellan, samoin kaiken vampyyriuteen liittyvän. Minä ainoastaan kehittelin tarinalle juonen.
Haasteet: Genre10 ja One True Something 20
Tiivistelmä: Hänen kuvanauhansa silppuuntui pala palaselta, kunnes viimeinenkin toivon sirpale oli mennyttä.//Säde lisäsi fandomin alkutietoihin A/N: Moihei. Jonkun aikaa jo mielessä pyörinyt, että voisinpa kirjoittaa Rosalien ajatuksia Bellan ja Edwardin suhteesta ja tällainen tuli. Tuo nimi on nyt pieni katastrofi, mutta antaa olla, kun en parempaakaan keksi. Siispä, enjoy!
Yksi silputtu elämä liikaa
Kukaan en voinut käsittää, kuinka paljon minua
turhautti katsella häntä. Siinä hän istui, meidän talossamme, meidän sohvallamme ja nojasi meidän Edwardimme olkapäätä vasten. En tiennyt, kumpi raastoi minua enemmän; se, että Edward antoi hänen tehdä niin, vai se, että hän halusi tehdä niin.
Hän oli melko tavallinen tyttö, jolla oli vielä elämä edessä. Kaikki ne vuodet, jotka kykenin näkemään yhtenä pitkänä kuvanauhana, mutta tämä kuvanauha ei jatkanut pyörimistään, vaan tuhoutui sitä mukaa silmieni edessä, kun hän osoitti rakkautta tai ystävyyttä yhtäkään yliluonnollista olentoa kohtaan. Hymy Esmelle, yksi palanen. Halaus Alicelle, toinen palanen. Suudelma Edwardille, tuhat palasta.
Hänen kuvanauhansa silppuuntui pala palaselta, kunnes viimeinenkin toivon sirpale oli mennyttä. Paluuta ei ollut, sillä hän oli lopullisesti koukussa meihin. Eikä se edes ollut aitoa; me olimme metsästäjiä, jotka houkuttelivat saaliit luokseen. Kaikki meissä vetosi tuohon ihmispoloon: kauneutemme – erityisesti minun tapauksessani –, tuoksumme, liikkeemme, jopa silmiemme vetovoima veti häntä puoleemme.
Kuinka minun tekikin mieli vain tarttua hänen hentoisista harteistaan kiinni ja ravistaa. Ravistaa niin kovaa, että se sattuisi, saisi hänet ymmärtämään mihin helvettiin hän oli astumassa. Hän ei käsittänyt – ei tietenkään –, mutta hänen pitäisi käsittää! Kukaan järkevä, vähemmän valheellisen rakkauden sumentama henkilö ei voisi tehdä tätä päätöstä, hyväksyä kaikki ne seuraukset ja elää vielä tämän perheen odotusten mukaisesti omasta tahdostaan.
Minun oli myönnettävä, että ymmärsin tätä tyttöä kuitenkin hieman, sillä hän luuli olevansa kovinkin rakastunut. Jopa minä tiesin, miltä tuntui olla rakastunut, mutta tiesin myös miltä tuntui olla rakastunut rakastumisen tunteeseen. Tässä heidän tilanteessaan oli ehdottoman varmasti vain kyse siitä, että tyttö oli niin hullaantunut tuohon tunteeseen, että kuvitteli sen olevan totta. Rehellisesti sanoen, säälin häntä hiukan siitä, mutta en kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin hyväksynyt sen.
Eniten minua tässä kammottavassa rakkausleikissä kuitenkin inhotti veljeni. Edward vain katsoi vierestä, kun tyttö tuhosi elämänsä huolellisesti, jättämättä ainuttakaan palasta ehjäksi. Hän katsoi ja kuuli ja ymmärsi, mutta silti vain hymyili. Jos hän olisi todella sydämensä pohjasta ja kaikella intohimolla rakastanut tuota ihmisrukkaa, hän olisi jättänyt tytön rauhaan ja kadonnut tämän elämästä juuri tällä sekunnilla. Uskokaa minua, tyttö olisi selvinnyt loistavasti, enemmänkin. Hän olisi tullut erinomaiseen kuntoon, kun olisi päässyt eroon tästä hullutuksesta ja tekaistuista tunteista. Mutta ei, veljeni oli niin kovin itsekäs ja jääräpäinen vampyyri, että halusi juuri tämän bruneten suklaasilmän itselleen. Enkä minä kerta kaikkiaan käsittänyt kuinka hän saattoi tuhota tytön elämän tällä tavoin ja vielä niin itsekkäästä syystä kuin rakkaus.
Tässä vaiheessa mietteitäni Edward ei enää kestänyt totuuksien kuulemista, vaan hän käänsi katseensa minuun ja murisi niin hiljaa, ettei tyttönen millään voinut kuulla. Tuhahdin – tiedättehän, sellainen hiukan ylimielinen tuhahdus, jonka jokainen oman arvonsa tunteva nainen päästäisi tässä tilanteessa suustaan – ja nousin nojatuolista leuka sopivasti koholla, jottei poistumiseni näyttäisi nöyryyttävältä häädöltä huoneesta.
Astellessani korkojen kopinan saattelemana ulos talosta, en voinut olla heittämättä Edwardille vielä yhtä pientä ajatusta;
Eikä hän edes ole kummoisen näköinen!
