Uusiin sotiin, Bill/Fleur, S

[raitakarkki]

Nimi: Uusiin sotiin
Kirjoittaja: raitakarkki
Ikäraja: S
Paritus: Fleur Delacour/Bill Weasley
Tyylilajit: Drama, angst, romance
Tiivistelmä: Prinssin saavuttua valtakuntaan Fleuria piirittäneet varjot juoksivat nopeasti takaisin piiloihinsa

A/N: Virkehaaste! Olipa kivaa kyllä kirjottaa tätä vaik kirjotinki tästä ehkä kolme eri versioo päivän mittaan :-D Ja jotku sanat vei mekein järjen ku en saanu niitä minnekään (pyydän anteeksi sugaredilta posteljoonipöllö-sanan viemistä mutta pelkkä posteljooni olisi ollut joku maailman epärealistisin tapaus tuolla). Mutta onnistuin! Sanat olivat hattu, kynnet, kylmä, heijastus, kuoria, kevätpäivä, menetys, tyhjä, kalla, uurre, askel, vastahakoinen, sudenkorento, valkoinen, kaipaus, tuska, maailma, ajatus, uhka, polku, jäätikkö, huulirasva, taivaankansi, posteljooni, elämä tuossa järjestyksessä.
Tää osallistuu myös johonki tusinaan muuhunki haasteeseen, Tunne10 - pelko, Canon10, Het10 ja One True Something 20 - angst nyt ainakin.
Ikärajasta sen verran et pelasin varman päälle koska ei tässä nyt mitään kamalaa tapahdu mut jos jollekin yksin jääminen on erityisen ahdistava asia, nii siks K11.
Otsikosta kiitos Hector (ja turkinpippuri )


>>

Billin hattua ei näkynyt vieläkään.

Fleur vilkuili koko ajan oven suuntaan kynsiään samalla viilaten yrittäen saada sen kaiken vaikuttamaan huolettomalta, tavanomaiselta illalta, jona vaimo odotti miestään kotiin täyttämään huopahatullaan tyhjän kolon hyllyllä. Mutta minuutteja oli jo kulunut ja kului edelleen ja viilailusta tuli huolimattomampaa, Fleur tunsi kylmien väreiden juoksevan selkäänsä pitkin, hampaidensa pureutuvan alahuuleensa (mitäpä jos hän ei tällä kertaa tulekaan, vain ajan kysymys Molly sanoi) ja hänen oli hyräiltävä itsekseen jotta taloa verhoava hiljaisuus rakoilisi edes hieman.

Mutta sitten Fleurin katse osui hänen omiin ikkunasta heijastuviin, kalpeisiin kasvoihinsa ja pimeän nielaistessa hänet hän tiesi sen alkaneen taas.

Pian Fleur löysikin itsensä puristamassa karvamattoa rystyset vaaleina, hengitys epätasaisena ja sydän kiivaasti hakaten, tuntien miten pelko kuori hänen rohkeuttaan pois kerros kerrokselta ja jäljelle jäivät vain suuret silmät ja tärisevät kädet. Samalla jokin istui Fleurin korvan juurella pukien hänen ajatuksiaan sanoiksi ja kuiskaillen niitä hänelle, muuttaen naisen mielen tummaksi niin kuin äkisti puhkeava myrsky muutti kevätpäivän.

- sinä et kestäisi sitä menetystä, Bill on kuollut ja sinä kuolet hänen mukanaan -

Itkua nieleskellen hänen onnistui kampeutua ylös ja kohdata tyhjä talo, valpas katse kohdistettuna ikkunan läpi huoneen nurkkiin syöksyneihin varjoihin, jotka tuntuivat kiertelevän häntä kuin saalistaan väijyen. Vai olivatko ne pelkkiä varjoja sittenkään – yhden huojuessa hitaasti kirjahyllyssä kukkivan kallan päälle, saattoi Fleur nähdä miten kukka kuoli siihen paikkaan.

Kasvot pelosta ja ikävästä uurtuneina osasi hän vain huutaa Billiä kotiin, omaa sankariaan, joka taltuttaisi pimeät lohikäärmeet syvälle onkaloihinsa.

**

Ikuisuuksien jälkeen askeleita; kuultuaan äänet aluksi jostain kaukaa hän ehti jo epäillä itseään, mutta niiden voimistuttua Fleur uskalsi raottaa aavistuksen silmiään. Vastahakoisesti ja epäröiden hän uskaltautui kurkistamaan ikkunasta ulos pimeään ja tunsi sydämensä hypähtävän nähdessään vilauksen Billin punertavista hiuksista, tietäen samalla odotuksensa päättyneen. Prinssin saavuttua valtakuntaan Fleuria piirittäneet varjot juoksivat nopeasti takaisin piiloihinsa, mutta se kaikki tapahtui naisen huomaamatta, sillä niin jännittyneenä tämä puristi kaulastaan riippuvaa sudenkorentokorua katse tiiviisti naulittuna eteiseen. Koko talo aina valkoisia seiniä ja tummia lattialautoja myöden tuntui pidättävän hengitystään Fleurin mukana.

Minun ei tarvitse kaivata enää oli tämän ensimmäinen ajatus oven naksahtaessa auki.

Ja heti kun Bill loi ensimmäisen hymyntäyteisen katseen kohti Fleuria, tämän tuska pakeni varpaiden ja sormenpäiden kautta jonnekin kauas pois. Sen jälkeen Fleurille maailmassa oli enää Billin tuttu tuoksu, kädet kiedottuina hänen ympärilleen ja tieto siitä, että toinen oli tosiaankin tullut kotiin.

Myöhemmin Billin sekoittaessa maitoa teehensä ja kertoessa perheistä, joita hän oli tänään auttanut pakoon sodan alta, oli Fleur lähes unohtanut kaikki ne pimeät ajatukset, jotka olivat pyyhkäisseet hänen ylitseen Billin oltua poissa. Eikä Fleur osannut edes pelätä sitä uhkaa, joka jäi vaanimaan häntä talon ulkopuolelle ja joka oli valmis palaamaan takaisin heti hänen jäädessään taas seuraavana päivänä yksin.

Sillä siihen asti Fleur olisi turvassa, sillä hänellä oli Bill, joka kuiskaisi ”minä olen tässä” Fleurin korvaan aina kun hänen mielensä lähti vaeltamaan liian synkille poluille. Fleur oli jäätikkö, jota Bill esti sulamasta.

**

Ja vaikka Fleur inhosi aamuja Billin lähtöjen, liian vahvojen kahvikupillisten ja huulirasvan kyllästämien suudelmien takia, oli hän valmis jäämään yksin ja luottamaan Billin sanaan siitä, että tämä tulisi aina takaisin.

”Odota minua”, Bill sanoi nopean suudelman saattelemana ennen kiipeämistään kukkulan laelle taivaankantta vasten piirtyneenä, ja Fleur lupasi tehdä mitä ikinä vaadittiin välittämättä niskaa jo kutittavasta yksinäisyydestä.

Mutta posteljoonipöllön saavuttua Fleur oli jo unohtanut ja etsi nyt vapisevin käsin kirjeiden joukosta viestiä, joka kertoisi, että Bill ei palaa.

(Eikä viestiä tullut, kuten ei ikinä ja hetkeksi Fleur pysähtyi miettimään oliko se rakkaus joka sai hänet aina yhtä sekaisin, vai elämäkö vain.)

[Vanilje]

Pidin tästä! Minulle itselleni Fleur on hahmona rakkaus, ja pidän myös Bill/Fleur parituksesta kovin. Se on ehkä Pottereiden canon-parituksista jopa yksi suosikeistani, yleensä kun en kovinkaan monista canonin parituksista pidä.

Mutta niin, itse ficciin sitten. Pidin tavasta, jollaisena olit Fleurin kuvannut. Itse kun olen mieltänyt aina Fleurin päällepäin pintansa pitäväksi, ehkä hieman ylpeäksikin, mutta kuitenkin sellaiseksi, jonka kuoren alta löytyy ripaus haavoittuvaisuuttakin. Tekstistä Fleurin pelko tuli hyvin esille. Se, miten kovasti tämä kaipasikaan miestä, tarvitsi toista pitämään sodan tuomat pelot poissa, vaikka hän ei sitä muille haluaisikaan myöntää. Samoin tuo kynsien viilaaminen oli jotenkin niin Fleurin tapaista. Voin hyvinkin kuvitella Fleurin odottamassa Billiä kotiin yömyöhällä tämän viilaten kynsiään pitkästyksiin asti. Myös Fleurin helpotus miehen lopulta saapuessa kotiin oli huomattava. Tuli ihan sellainen olo että haluaa vain pitää kiinni eikä koskaan enää päästää irti.

Tuon 12+ -haasteen toteuttamisessa olit onnistunut hyvin, sanat sopivat tekstiin sujuvasti, eivätkä pistäneet mitenkään erityisesti silmään. Muutenkin teksti oli sujuvaa ja soljui hyvin eteenpäin. Tunnelmakin säilyi ehjänä koko tekstin ajan, vaikka vaihtelua olikin pelosta helpotukseen ja pikku hiljaa uudelleen hiipivään epätoivoon. Ehkä se kertoo taitavasta kirjoittajasta, jos onnistuu näin sujuvasti kirjoittamaan myös siten, että koko tekstin aikana tapahtuvat tunteiden ja tunnelmien muutokset välittyvät soljuvasti lukijalle saakka. Siitä plussaa!

Se vielä nyt mainittakoon, että yksi pikkuinen virhe pisti lukiessa silmään:

ajatukset, jotka olivat pyyhkkäisseet hänen ylitseen Billin oltua poissa.

Ihan pieni typo vain, ei mikään iso moka siis. : )

Apua, en muista enää oliko jotain muutakin mitä piti sanoa. No joka tapauksessa sen ainakin vielä kerran sanon, että pidin tästä, kiitos! Tämä oli ihana kaunis pieni haikeustunnelmointipätkä. : )

[sugared]

Oon ilonen, etten oo koskaan mennyt nimeämään mitään lempificciä, koska niitä tulee lisää kaiken aikaa. :--D Tykkäsin tästä toosi paljon, mahtava toteutus. Sinänsä harmi, että suurin osa haasteen sanoista oli niin negatiivisesti värittyneitä, että aika mahdoton kirjoittaa mitään muuta kuin angstia, mutta tämä oli onneksi laadukasta sellaista. En ole ennen lukenut sota-aikaan sijoittuvia ficcejä, ja kiva muutenkin lukea vaihteeksi jotain 'vakavampaa' angstausta. Siis sellaista, missä on muutakin ongelmia kuin että qgaan ei ragasta muaah.

Tykkäsin tosi paljon tilanteesta, siitä, miten Fleur odotti Billiä saapuvaksi. Olet kuvaillut uskottavalla ja kauniilla tavalla hänen tunteensa ja pelkonsa ja sen, miten pelko hetkittäin käy hallitsemattomaksi. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, eivätkä pakolliset sanat pistäneet silmään. Ennen kuin aloitin lukemaan, huomasin, että teksti on aika pitkä, ja mietin, oletko kenties jatkanut pidemmälle kuin 25 virkettä. Sitten tajusin, että oletkin vain kirjoittanut pitkiä lauseita. Tässä haasteessa sitä on kyllä vähän vaikea välttää, kun pakolliset sanat on tungettava mukaan, mutta jotkut virkkeet tuntuivat vähän sekavilta.

Fleur oli jäätikkö, jota Bill esti sulamasta.

Tämä oli mielestäni vähän hassu kohta, tuntui kovin irralliselta, eikä minulle selvinnyt, mitä sillä hait. Jäätikön voisi ajatella kuvaavan viileää Fleuria hyvin, mutta Billhän on juuri se, joka sai jäätikön sulamaan. Muutenkin luulen, ettet hakenut tätä ajatusta. Ehkä tarkoitit jäätiköllä jotain suojamuurin tyyppistä, jonka Bill pitää pystyssä? Joka tapauksessa kaunis kielikuva, jonka tehokkuus ainakin minun osallani valitettavasti kaatui siihen, että en ymmärtänyt sen merkitystä. :|

Vai olivatko ne pelkkiä varjoja sittenkään – yhden huojuessa hitaasti kirjahyllyssä kukkivan kallan päälle, saattoi Fleur nähdä miten kukka kuoli siihen paikkaan.

Tämä oli yksi lempikohtiani, kuvasi hyvin sitä, miten fyysiseltä pelkokin voi tuntua, miten se liikuskelee mörköinä ympäri huonetta. Muutenkin se, miten talo 'eli' Fleurin tunteiden mukana, oli hienosti kirjoitettu ja sai melkein selkäpiin karmimaan.

Kaikkein eniten pidin siitä, miten pelkoa ja toivottomuutta seuraa Billin kotiinpaluu ja huojentuminen, mutta kuitenkin myös tietoisuus siitä, että huomenna sama alkaa alusta. Hienovarainen vihjaus siitä, että paitsi Fleur, myös kaikki muut rakkaitaan kotiin odottavat, kokevat saman jokaikisenä sodan päivänä. Ylipäätään tässä tiivistyi paljon sellaista, mitä voisi kuvitella tuossa tilanteessa olevan käyvän läpi.

(Eikä viestiä tullut, kuten ei ikinä ja hetkeksi Fleur pysähtyi miettimään oliko se rakkaus joka sai hänet aina yhtä sekaisin, vai elämäkö vain.)

Tää on niin ihana virke, upea lopetus! <3 Ja ikään kuin muistutus siitä, että vaikka se välillä raskasta onkin, elämää se vain on.