Nimi: Säröjä
Kirjoittaja: Varjuska
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter
Paritus: Lily/James (tulkinannvarainen Remus/Lily)
Genre: angst
Varoitukset: -
Yhteenveto: Eletään aikaa juuri ennen ensimmäisen velhosodan päättymistä. Remuksen pohdintoja siitä, kun Kelmit Tylypahkasta valmistumisen jälkeen ajautuvat omille poluilleen.
A/N: Tämä on harvinaislaatuista tajunnanvirtakamaa minulta. En tiedä mitä tästä osaisin sanoa, muuta kuin että tämä rupesi sittenkin pyörimään liikaa Jamesin ja Siriuksen ympärillä, vaikka yritinkin sitä aluksi välttää.
Osallistuu siis
Tajunnanvirtaa-haasteeseen sekä FanFic100:aan (#65 - Siirtymä).
SäröjäEi meistä kukaan tainnut lopulta olla syypää siihen, mitä tapahtui.
Se vain tapahtui. Niin nopeasti, että sitä on vaikea uskoa. Niin nopeasti, ettei sitä ehtinyt tajuamaan.
Ainakaan ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Yhtä vaikeaa on sanoa, mikä johti tähän käänteeseen tarinassa, joka oli alkanut niin suloisesti. Ehkä kaikki oli alkanut jo kauan sitten, yhtenä niistä kauniin aurinkoisista, huolettomista päivistä, joina kaikki päällisin puolin kuitenkin näytti olevan vielä hyvin.
Viimeisenä päivänä Tylypahkassa me hymyilimme toisillemme, nauroimme, pörrötimme toistemme tukkaa ja onnittelimme, taisimme jopa vähän kyynelehtiäkin. Pitkä vaihe elämässämme oli juuri loppunut, mutta me näimme sen jonkin suuremman alkuna, kukin omalla tavallamme tietysti.
Me olimme olleet pitkään yhdessä. Monta vuotta. Ehkä se, mitä tapahtui, on ihan ymmärrettävää.
Siinä me seisoimme, Tylypahkan koulun pihassa viimeistä kertaa, kaikki yhdessä ja kädet toistemme olalla leväten, suut irvessä iskemässä silmää kameralle. Lapsuus takana, tulevaisuus ja vapaus edessä, mikäs se parempaa? Olimme valmiit lähtemään, kuka mihinkin.
Olimme valmiit erkanemaan, vaikkei kukaan sitä tietoisesti niin ajatellutkaan. Silti kaikki, mitä tuona päivänä (ja seuraavan päivän aikana junassa) teimme ja sanoimme, puhui sitä yhtä ja samaa kieltä – lähdön kieltä.
James ja Sirius, heistä sen näki ensimmäisenä päällepäin. Kuluneiden seitsemän vuoden ajan olin ihmetellyt, miten kaksi ihmistä saattoikaan olla niin yhteen hitsautuneita, saumattomasti toisiinsa liittyneitä niin, ettei toista voinut kuvitella ilman toista. Minä olisin voinut olla melkein kateellinen heitä katsellessani (ehkä olinkin), mutta kyseessä oli sentään James ja Sirius. Ei heille voinut olla oikeasti kateellinen tai mustasukkainen, vaikka he olivatkin niin erottamattomia. Heitä joka rakasti tai vihasi, ehdoitta.
James ja Sirius, Tylypahkan historian rautaisin parivaljakko. He olivat aina tukeneet toisiaan, puolustaneet toisiaan, kilpailleet keskenään ja sopineet riitansa, ihan sama mikä ne oli sytyttänyt heidän välilleen. James antoi Siriukselle kodin, kun hän sitä teinivuosinaan tarvitsi Tylypahkan ulkopuolella. James teki Siriuksesta bestmaninsa, pyysipä vielä kummisedäksi tulevalle lapselleen. Sirius vastasi olemalla veli veljelle. Minä olisin voinut olla melkein kateellinen kaikista näistä huomionosoituksista, mutta kun katson heitä nyt, en tunne kateuden häivääkään. Surua kylläkin, ihmetyksen sekaista surua.
Lily sanoo itsekin, että he alkoivat kai vähitellen väsyä toistensa seuraan. Seitsemän vuotta enemmän tai vähemmän yhdessä. He olivat takuulla jakaneet keskenään enemmän kuin ketkään ystävykset koskaan. Välillä he olivat yksi ja sama ihminen. Ainakin monen ulkopuolisen silmissä.
Myönnettäköön, että minä olin kenties alkanut erkaantua porukasta jo ennen muita. Oikeastaan sekä minä että Peter aloimme näyttää väsymisen merkkejä ensin. Meidän erkaantumisemme oli kuitenkin hienovaraisempaa, siihen ei liittynyt tulisia riitoja tai suutuspäissä esiin vedettyjä taikasauvoja. James ja Sirius taas tekivät siitä melkoisen show’n, ja välillä tunsin katselevani kohtausta kuin suoraan jostain jästien televisiodraamasta. Lily joutui heittämään heidät ulos useaan otteeseen, kun he valitsivat välienselvittelypaikakseen nuori pari Potterin olohuoneen. Jälkeenpäin hän aina kutsui minut luokseen ja minä tulin ja keitin meille teetä, ja kun hän viimein rupesi itkemään, minä lohdutin häntä hiljaa onnellisena siitä, että meidän välimme sentään olivat edelleen yhtä lämpimät ja läheiset kuin menneinä vuosina.
En edelleenkään tiedä Jamesin ja Siriuksen välirikon kaikkia yksityiskohtia, mutta Lily kertoili minulle joskus jälkeenpäin, mistä he olivat milloinkin riidelleet Potterien luona. Jamesin mukaan Siriuksen oli korkea aika aikuistua, varsinkin kun hänestä oli tulossa kummisetä. James oli ottanut vaimon ja oli perustamassa perhettä, joten hän oli harpannut vastuulliseen aikuisuuteen ennen Siriusta. Sirius syytti Jamesia siitä, ettei hän enää elänyt täysillä. Eri elämäntilanteet olivat synnyttäneet heidän välilleen kuilun, jollaiseen kumpikaan ei ollut tottunut.
Sitten, eräänä iltana, koitti se killan kokous, joka mullisti meidän kaikkien elämän, sekoittaen vanhaa soppaa entisestään.
Dumbledore kertoi meille ennustuksesta, joka saattoi Jamesin ja Lilyn äkilliseen vaaraan. Heidän ympärilleen kehiteltiin monimutkainen suojaus, jottei Voldemort löytäisi heitä ja heidän syntymätöntä poikaansa. James pyysi Siriusta heidän salaisuudenhaltijakseen, mutta Sirius kieltäytyi ehdottaen Peteriä kyseiseen tehtävään. Luulen, että tämä synnytti heidän välilleen uuden riidan, vaikka se käytiinkin salassa meiltä muilta. Joka tapauksessa, jotain heidän välillään tapahtui salaukseen liittyen, sillä heti kun salausloitsu oli sinetöity, Sirius käveli ulos Potterien talosta.
Häntä ei ole sittemmin näkynyt.
Lily on pohjattoman huolissaan, James taas ei suostu puhumaan sanaakaan parhaasta ystävästään, vaan pikemminkin teeskentelee, ettei Siriusta ole. Minä vierailen Lilyn ja Jamesin luona yhä useammin, ja joskus minulla on Peter mukana, silloin harvoin kun onnistun hänet tavoittamaan.
***
Lily ja minä istumme kahdestaan keittiön pöydän ääressä Godrickin notkossa, jonne Potterit asettuivat pian sen jälkeen kun Dumbledore kertoi heille ennustuksesta. Minä pyörittelen teekuppia käsissäni. Lily huokailee silloin tällöin ja sivelee vuoroin alaselkäänsä, vuoroin paisunutta vatsakumpuaan. Minä kysyn tarvitsisiko hän hierontaa. Hän hymyilee ja pudistaa päätään.
Keittiön ikkuna on auki ja ulkoa leijailee sisälle mullan ja maan tuoksu. Mehiläinen pörrää jossain, se on kai eksynyt ikkunan kautta sisälle keittiöön. Kello on yksitoista ja ulkona hämärää, James on poissa, Lily ei oikein ole varma missä. Ehkä vain viettämässä aikaa yksin, jossain muualla kuin kotona, sillä James ei kestä istuskella neljän seinän sisällä päivä toisensa perään, oli hänen perheensä sitten vaarassa tai ei. Lily kertoo, että James ei enää osaa puhua hänelle, ei samalla tavalla kuin joskus ennen, siksi kai hän välillä häipyy iltaisin omille teilleen. Lily epäilee, että hän on ruvennut harrastamaan samanlaisia yöjuoksuja, joita meillä oli tapana tehdä kouluaikoina animaagi- ja ihmissusihahmoihin muuttuneena. Tosin nyt James juoksee yksin.
”Pakenee. Kaikkea tätä. Niitä tappeluita Siriuksen kanssa. Tiedät-kai-kenen, Voldemortin, uhkaa... Ehkä vähän itseäänkin”, Lily arvelee, ja luulen hänen olevan oikeassa.
Kaikesta huolimatta minä kuitenkin olen iloinen siitä, että saan pitkästä aikaa olla Lilyn kanssa kahdestaan. Sujautan käteni takintaskuun ja vedän esille ruskean kirjekuoren, jonka olen tuonut hänelle. Lily havahtuu mietteistään ja luo kirkkaanvihreillä silmillään kysyvän katseen kirjekuoreen.
”Mikä sinulla on siinä?”
Avaan kuoren ja annan sisällön luiskahtaa esiin. Valokuvien nippu leviää raakapuiselle pöydälle, joukossa on niin liikkuvia velhokuvia kuin jästikamerallakin otettuja, elottomia kuvia.
”Oi”, Lily huokaisee kuvat tunnistaessaan. ”Mistä sinä olet nämä saanut?”
”Minulla on ollut ne kaiken aikaa”, sanon hänen ilmettään tarkkaillen. ”Minulla oli tapana valokuvata silloin tällöin, etkö sinä muista?”
”Muistan, muistan”, Lily toistelee ja poimii hellästi käteensä kuvan toisensa perään jääden tuijottamaan menneitä vuosia. ”Siitä on niin kauan. Vaikka… tämäkään kuva ei ole otettu kuin muutama vuosi sitten, vai mitä?”
”Kyllä, se on viidenneltä luokalta. Entä muistatko sinä tämän?”
Lilyn hymy levenee sitä mukaan, kun näytän hänelle ottamiani kuvia. Pisimpään hänen katseensa viipyy kaikissa Jamesista otetuissa kuvissa, sitten myöhemmin kuvissa, joissa hän ja James ovat kaksistaan. Niiden kuvien kohdalla, joissa James ja Sirius yhdessä vilkuttavat katsojalle iloinen virne naamallaan, hänen silmänsä alkavat kostua.
Ennen kuin huomaankaan, olen siirtynyt hänen vierelleen ja kietonut toisen käsivarteni hänen ympärilleen. Huolehtiva ele, johon me molemmat olemme tottuneet niinä lukuisina kertoina, joina olemme toisiamme lohduttaneet.
”Ihan kuin he vihaisivat toisiaan”, Lily sanoo tukahtuneesti. ”Ihan kuin heistä olisi molemmista tullut tyystin eri ihmisiä kuin mitä he silloin…” Hän antaa äänensä hiipua.
Minunkin tekee mieli lausua jotain, mutta pysyn hiljaa. Puhuminen tuntuu turhalta. Luulen, että ajatuksemme kulkevat joka tapauksessa samoja raiteita. Meidän välillä on yhteys, ihan niin kuin Jamesin ja Siriuksenkin välillä on… Oli? On.
”Ei se ole oikeaa vihaa. Se on… Ei meistä kukaan ole syypää siihen, mitä tapahtui”, kuiskaan vaimeasti, ääni käheänä palasta, joka varoittamatta nousee kurkkuun. ”Se on elämää, se vain tapahtui.”
Lily painaa päänsä pehmeästi olalleni ja nyyhkäisee. Tunnen, kuinka hän yhtäkkiä puristaa kättäni kuin halutakseen vakuuttua siitä, että minä en kävele ulos ovesta niin kuin Sirius tai lakkaa vastaamasta yhteydenottoihin niin kuin Peter tai vetäydy vaiteliaana omaan kuoreeni niin kuin James.
Se saa minut ajattelemaan niitä lukuisia kertoja, kun olen itseinhon lamaannuttamana sulkenut itseni ystäviltäni, paennut muiden luota siunattuun ja kirottuun yksinäisyyteen ja suunnannut huomioni minuuteni rumimpaan osaan sulkien kaiken muun itsekkäästi ulkopuolelleni.
Silti – hänelle minä en voi olla lupaamatta. Olla olematta parempi. Säröistä viis.