Nimi: "Kun minä jysäytän niin se ei ole mikään kamelin pieru!"
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, huumori, ajoittainen angst, seikkailu, varsin lievä jännitys, raapaletopsu
Alkuperäisteos: Muumit
-ljjb lisäsi fandomin otsikkoonPäähenkilö/paritukset: Muumien Noita/ei parituksia
Varoitukset: Ajoittainen ketutus ja muumityylinen kiroilu.
Vastuunvapaus: Tove Jansson omistelee, samoin Muumilaakson tarinoita -piirrossarjasta kunnia tekijöille ja YLE:lle.
Haasteet: Vuosittain raapalehaaste II.
Tiivistelmä: "Noitametsä on ollut tyhjillään jo vuosikausia."
Oma sana: Nähtävästi Muumi-maratonista syyslomalla oli jotain hyötyä. Aivoni alkoivat suoltaa niin paljon ideaa, että ne aiheuttivat miulle jopa ahdistuksia, kun en päässyt kirjoittamaan
Mikä tähän topsuun antoi idea, oli Nuuskamuikkusen letkautus ettei "noitametsässä ole ollut asukkeja vuosiin". Minua alkoi sitten kiehtoa, miksi noitametsän alkuperäiset asukkaat sitten lähtivät ja miksi Noidalla on niin pahoja patoutumia muumeja kohtaan. Toki "he ovat nössöjä", mutta päätin värittää tarinaa sitten enemmän. Pahoittelen, jos tapahtumat eivät mene ihan kronologisessa järjestyksessä :’D Ja kaikkia vuorosanoja esmes sarjasta en muista, mutta olen soveltanut tässä vähän... kaiken. Ja miksi tällainen otsikko? Noh, noita erään kerran on tokaissut vähän tähän tyyliin, ja minusta se kuvasi niin hyvin häntä itseään, että ajattelin sen kattavan koko raapaletopicin.
Noita PoV.
* ~ 1 ~ *Joskus hyvin kauan sitten erään laakson ja suurten vuorten välistä metsäaluetta asusti useita noitaperheitä. Ne olivat viettäneet elämäänsä rauhassa monien sukupolvien ajan tummassa ympäristössä, ja olivat saaneet elää kaikessa rauhassa. Totta kai heitä pelättiin, mutta se oli noidille suuri kunnia; he kun eivät edes olleet tehneet laakson asukkaille mitään. Pelon synnytti vain öiset luudalla lentämiset täysikuiden edessä ja ajoittaiset visiitit laaksossa.
Laakson asukkaat olivat kuitenkin sitä mieltä, että noitametsässä olijoista oli vain turhaa harmia ja pelotetta. Useana kertana he kokoontuivat yhdessä suurten patojen ääreen suunnittelemaan häätöä, jonka vertaista ei koskaan aiemmin ollut ennen nähty.
Erään kerran laakson asukkaat kokoontuivat huomaamattomasti yhteen ja marssivat metsään valtaisana ryppäänä. Edes noitien taikavoimista ei ollut mitään hyötyä, kun heidän mökkinsä ja asuinympäristönsä poltettiin, ja jokainen häädettiin kodeistaan yli yksinäisten vuorten. Noidat vannottivat palaavansa ja kostavansa mitä hirveimmin keinoin, mutta koskaan uhkaus ei tullut toteen.
Laakson asukaskunta vanheni ja vaihtui, muuttoliike oli suurta suuntaan jos toiseenkin. Noitametsän sisällä kyti elpyminen ja pian missään ei ollut jälkiä siitä, että paikassa olisi joskus riehunut tulipalo. Vain muutama häädössä säilynyt mökinrähjä kertoi metsässä joskus asustaneen muitakin kuin päästäisiä ja kottaraisia. Faktat muuttuivat kertomuksiksi, kertomukset huhuiksi ja huhut pian enää pelottaviksi iltasaduiksi.
Oli enää vain yksi, joka muisti uhkaukset.
* ~ 2 ~ *Kuunvalo loi pelottavia varjoja aukeille ja selkäpiitä kylmäävä tuuli suhisi puiden latvoissa. Usva leijaili läheisen lammen pinnalla jättäen muutaman sentin välin itse veteen, ja pöllö huhuili suuren tammen oksalla. Se aavisti jotain tapahtuvan.
Yksi varjoista oli tummempi kuin mikään muu, ja pöllö käänsi katseensa kohti sitä. Eläinvanhus oli tottunut näkemään monenlaista kulkijaa, eikä tälläkään kertaa ryppykasvoinen ilmestys säikäyttänyt sitä.
"Hyvää iltaa", vanha naisen ääni sanoi rauhallisesti ja pöllö huhuili vastaukseksi. "Juuri sopivanlainen yö palata asuinsijoilleen."
Noita jatkoi matkaansa kohti päämääräänsä, sillä hän oli saanut odottaa jo pitkään. Eläinystäviä oli siitä huolimatta tervehdittävä, tehtiinhän suurin osa taioista niiden parissa.
Vuosienkin jälkeen noita muisti heidän kotinsa, vaikka oli suuren häädön aikaan ollut vasta pikkuinen tyttö. Se oli rakennettu valtavan puun juuriin ja oli normaalisti piilossa kulkijoilta.
Mökkiin ei nähtävästi ollut kajottu, jos päällisin puolin vilkaisi; ikkunat olivat tummuneet ja niiden nurkissa kasvoi sammalta. Noita tuijotti hetken aikaa mökinrähjää kunnioittaen, että sekin oli odottanut ja kestänyt näihin päiviin saakka.
Jaksamatta odottaa enempää noita tarttui ovenkahvaan ja nykäisi. Ovi oli hivenen turvonnut satojen sateiden myötä, mutta Noidassa oli vielä voimaa. Riuska nykäisy avasi narisevan oven ja kuunvalo lankesi pitkänä viiruna lattialle.
Silmissä välähti vuosien odotus ja pian ne sulkeutuivat viiruiksi; oli aika asettautua aloilleen.
* ~ 3 ~ *Aliisa oli sanonut odottavansa metsän laidalla olevan kiven luona. Kiltti tyttö, vaikka tästä sisua löytyikin; molemmat ominaisuudet olivat hyviä noitaopiskeluissa, vaikka kiltteys hieman kirpaisikin. Aliisa oli vielä kuitenkin sen verran nuori, että painoin villaisella tämän hellämielisyyden. Vielä.
Noita pysähtyi kuullessaan vieraita ääniä ja hänen aistinsa terästäytyivät. Aliisalla ei ollut lupa noin vain puhua vieraiden kanssa, mutta tämä kuulosti juttelevan heidän kanssaan erittäin iloiseen sävyyn. Keitä lapsilta kuulostavat vieraat oikein olivat?
"Hei, Aliisa."
Lapsenlapseni kääntyi minuun päin tiellä seisovien tehdessä samoin. Halasin tyttöä iloisena hänen näkemisestään ja käännyin vieraiden pariin.
"Keitä ystäväsi oikein ovat?"
En pitänyt lapsia ystävinä, mutta en tahtonut antaa ensivaikutelma pahaa kuvaa itsestäni. Saattoihan olla, että heistä oli hyötyä.
".. ja he ovat Muumilaaksosta", Aliisa lopetti pirteänä.
"Hmm, vai niin", mutisin. Juuri siitä pahaisesta laaksosta, jonka asukit olivat häätäneet perheeni ja muut metsästä. En uskonut, että kukaan heistä tai edes heidän vanhemmistaan oli ollut tuolloin olemassa, mutta laakson väki aiheutti minulle silti aina kylmiä väreitä.
"Hyvästele ystäväsi, Aliisa, niin jatketaan matkaa", sanoin ja käännyimme kohti metsää.
"Anteeksi, mutta... olettekohan te... oikea noita?"
Minun oli välttämättä pysähdyttävä ja vilkaista taakseni. Vai niin, tämähän alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta.
"Entäs, jos olenkin?" vastasin mahdollisimman kiertelevästi. Ehkä pieni näyttö myöhemmin saattoi olla paikoillaan.
* ~ 4 ~ *Kuu paistoi vierelläni ja yöllinen ilma tuntui raikkaalta, kuin vastikään olisi satanutkin. Täyteläinen yön merkki taivaalla vahvisti vain voimiani ja olin sen kunniaksi päättänyt tehdä lentokierroksen itsekseni. Aliisa oli tietenkin mankunut mukaan, mutta tytön oli saatava hyvät yöunet parempien opiskelujen takaamiseksi.
Vilkaisin alas laaksoon ja huomasin, että pimeälle tielle oli ilmestynyt valonpilkahdus. Lyhty, mitä luultavammin, ja sen kantaja ei taatusti odottanut ketään muuta saapuvaksi.
Laskeuduin varovasti alemmas ja suhahdin kaukaa muumiotuksen ohi. Tämä jäi hämmentyneenä katsomaan taakseen, mutta jatkoi kuitenkin varovasti matkaansa. En kuitenkaan tahtonut jättää asiaa sikseen ja suhahdin silmälasipäisen muumin ohi nauraa räkättäen ja pelästyttäen tämän täysin. Loistavaa!
* ~ 5 ~ *Järjestelin juuri yläkerrassa enemmän tilaa Aliisalle, kun kuulin supisevia ääniä. Lisäksi ulko-ovi avautui ja sai minut havahtumaan; taloon oli tunkeutumassa joku.
“Ei täällä ketään ole”, kuului tuttu ääni. Tiesin sen kuuluvan Muumien ystävälle, tuolle piippua polttavalle heinähatulle, mutten juuri nyt sattunut muistamaan hänen nimeään.
“Olikohan se vanha mummeli edes oikeasti noita?” kuului toinen, poistuva ääni ja ajatus sai minut raapimaan syylääni. Vai vanha mummeli… No, ehkä tämän
vanhan mummelin oli todistettava taitonsa.
***
“Seeeis.”
Heinähattu pysähtyi juoksuasentoon minun heilauttaessani luutaa.
“En minä mitään pahaa tarkoittanut”, mies huudahti.
“Vai niin. Miksi sinä sitten juokset karkuun?”
“Oh, luulin… ettei ketään ollut paikalla. Tarkoitukseni eivät olleet pahoja.”
“Mitä sinä sitten täällä teit?” kysyin kuin en olisi vastausta jo tiennyt.
Mies näytti hieman ahdistuneelta, joten kuljetin hänet sisään ja taioin käärmeestä köyden tämän ympärille.
“No?”
“Ajattelin vain, että onkohan rouva oikeasti noita?”
“Hmm, mitä sitten jos olenkin?” tokaisin. “Ja enköhän minä sen jo todistanut.”
* ~ 6 ~ *Aliisa oli karannut. Tytön oli tarkoitus siivota ja valmistautua tulevaan talveen keräämällä kasveja, jotka peittyisivät paksun lumen alle, mutta nyt tätä ei näkynyt missään. Minun ei tarvinnut kauaa arvailla, minne tyttärentyttäreni oli livistänyt.
Nousin luudalleni ja tunsin, kuinka lumisade ei ollut enää kaukana. Luutani ei ollut saanut vahvistavaa talviainetta ja kiristin tahtia; takaisin oli ehdittävä ennen kuin lunta tulla tuivertaisi koko taivaan täydeltä.
¨¨¨¨¨¨
“Te olette niin… lällyjä!” totesin kuivasti ja kihisten inhosta. Ei olisi uskonut, että Muumilaakson asukkaat olivat muuttuneet monta sukupolvea myöhemmin raivokkaista noin… pehmoiksi! Se oli melkein pahempaa kuin kokemani nuoruuden vihanpidot.
Astuttuani takaisin ulos huomasin, kuinka matkalla alkanut lumisade oli tiuhentunut ja maa peittynyt jo kevyeen peitteeseen. Aliisa oli selvästikin pettynyt, kun käskin häntä kiirehtimään ja istumaan luudalle taakseni. Tärisevät kädet ottivat minusta kiinni ja loikkasin ilmaan.
Narsk.Olin takaisin maanpinnalla. Hiiskatti. Tätä se lumisade ja rohdon unohtaminen tiesi.
Pikku Myy nauroi takanani muiden säestyksellä minun yrittäessä päästä ilmaan. Ainoa joka niin ei tehnyt oli perheen äiti, tuo kaikista lällyin ja pehmoin. Nauru vain yltyi minun uhotessani loistuilla.
Luuta nousi viimein ilmaan ja pääsimme matkaan. Päätin jättää Aliisan nuhtelemisen kotiin, en ollut enää vihainen hänelle vaan Muumeille. Ne otukset eivät tietäneetkään, mitä aloin suunnittella heidän varalleen.
* ~ 7 ~ *Laakso oli hiljentynyt sitten viime vierailuni, ainoana tuulen tuomana äänenä kuulin Mörön valituksen. Kammottavuus oli lähinnä säälittävää, sillä kukaan ei ilmeisesti tiennyt tarkalleen, miksi se valitti ja että hirveä huuto ei ollut pahantahtoista, vain yksinäisyyttä.
Olin saanut luutani lentämään paremmin hierottuani siihen pakkasenestokasvia ja lähestyin nyt hiljakseen Muumitaloa. Jo kaukaa näki, kuinka sen asukkaat olivat syöneet itsensä taas täyteen ja menneet jokin aika sitten unille; herääminen tapahtuisi vasta seuraavana keväänä.
Jos silloinkaan.
Minua ei nöyryytetä ja jos niin tehtiin, saivat kaikki kokea hirveän kostoni! Olin päättänyt näpäyttää Muumeja ja laakson asukkaita hivenen kevyellä loitsulla, joka kuitenkin saisi kaikki säikähtämään perinpohjaisesti.
Lensin Muumitalon savupiipun ympärillä ja mutisin loitsua useaan kertaan varmistaakseni sen toimivuuden. Konkreettista muutosta ei näyttänyt tapahtuvan, mutta minä itse tiesin, että kaikki oli mennyt niin kuin pitikin.
Nauraa räkätin hiljaisessa laaksossa ja lensin muutaman kunniakerroksen talon ympärillä ennen kuin lähdin kotimatkalle. Eipä kukaan arvaisi, kuinka seuraava kevät tulisikaan alkamaan!
* ~ 8 ~ *Mitä minä Muumeja ja heidän ystäviään tunsin, en olisi koskaan uskonut tätä päivää näkeväni. Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko seisoivat Aliisan rinnalla ulkona ja kertoivat, kuinka laaksoon oli ilmestynyt kuumalähteen tutkijoita. Nämä olivat mitä ilmeisemmin tekemässä laaksosta turistirysää rakentamalla kylpylöitä, hotelleja ja kauppakeskuksia. Järkyttävää, sanon minä! Mutta pitihän minun heitä hieman kiusata.
“Hmm, itse asiassa tuo kuulostaa kyllä hyvältä”, aloitin leukaani hieroen. “Jos tänne tulisi lisää asukkaita ja turisteja, voisin alkaa myydä rohtoja ja harjoittaa kaupankäyntiä laajemmallakin alalla! Voisimme perustaa kodistamme kaupan, ja Aliisa olisi sievä myyjätär!”
Aliisan ystävien ilme oli näkemisen arvoinen. “Mummo!” tyttärentyttäreni huudahti kauhuissaan ja säntäsi vierelleni. “Et voi olla tosissasi!”
“No en tietenkään ole!” tokaisin painokkaasti. “Näyttäkää, missä he ovat.”
¨¨¨¨¨¨¨¨
Istuin puussa ja katselin kuumalähdetutkijoiden telttaa. Metsässä oli hiljaista kuin huopatossuissani aamuisin ennen kuin yksi heistä astui ulos venytellen. Oli aika aloittaa näytös.
Tuulen ja lumisateen alkaessa minun teki mieli kihistä naurusta, mutten kuitenkaan uskaltanut. Pitkäkorvainen Nipsu saapui paikalle ihmettelemään, mitä tutkijat oikein lumisateesta keskellä kesää höpisivät, sillä eihän hän nähnyt taikojani. Viimein, jonkinasteisen
maanittelun jälkeen olivat tutkijat tulleet siihen tulokseen, ettei Muumilaaksoon voinut mitään perustaa liian vaihtelevien säiden vuoksi.
“Hölkyn kölkyn, pillerin pöllerin…”, mutisin vielä ja annoin hiljaisen kikatuksen purkautua sisältäni. Tämähän olikin hauskempaa kuin luulin!
* ~ 9 ~ *Lämmin kesätuuli helli ryppyisiä kasvojani. Olin päättänyt pitää pienen lentotauon itsekseni Aliisan lukiessa ahkerasti noitakirjoja, tai ainakin toivottavasti tehdessä niin. Hän oli viettänyt liikaa aikaa viime aikoina… yh, ystäviensä seurassa.
Tuulen vihellyksen rikkoi epämääräinen mumina ja minä heräsin ajatuksistani. Oliko kuuloni sattunut vain terästymään vai oliko yläilmoissa joku muukin kuin minä? Se ei tuntunut kovin mahdolliselta, mutta ei kuulonikaan enää entisellään ollut.
Jos en olisi tottunut Muumien outoon käytökseen, todennäköisesti olisin lentänyt tieheni. Vaaleanpunaiset kuplat kuitenkin herättivät mielenkiintoni, eritoten, kun näin Muumipeikon, Myyn ja Niiskuneidin niiden sisällä. Lähemmäksi oli lennettävä.
“Oi, Noita!” Muumipeikko huudahti silminnähden ilahtuneena minut nähdessäni. “Voisitko auttaa meidät alas?”
“Minua kiinnostaisi tietää, että kuinka te sinne oikein jouduitte”, naurahdin pyörähdellen samalla heidän ympärillään. “Näyttää metkalta.”
“Vahvistimme tavallisia saippuakuplia Niiskun ihmeaineella ja halusimme kokeilla miltä tuntuu lentää niiden sisällä. Nyt emme pääse alas!”
“Vai niin. No, teidän täytyy varmaan sitten jäädä sinne!”
“Ei, älä mene! Olisit nyt kiltti!”
Kiltti, vai?
***
Myy oli nukkunut koko matkan ajan, kun olin lennättänyt heitä Muumitalolle. En ollut tahtonut Aliisan vihaa ylleni Muumien jättämisestä yläilmoihin, joten olin lopulta suostunut laskemaan heidät alas. Ehkä he saivat minusta kiltin kuvan, mutta se oli vain valitettava väliaikaisuus.
Pian kaikki nostivat katseensa yläilmoihin kuullessaan uusia avunhuutoja. Tällä kertaa minäkin yllätyin, sillä en nähnytkään olettamaani vaaleanpunaista kuplaa, vaan useita pieniä, joita pursusi Haisulin suusta. Tämän kintuissa roikkuivat Muumipappa ja Nuuskamuikkunen. Kaikki kolme olivat varpaitaan myöten kauhuissaan, mutta minä en osannut muuta kuin nauraa sisäisesti. Haisulin suu tarvitsi kyllä saippualla pesemistä, mutta syödä nyt moinen - varsinaista liioittelua.
* ~ 10 ~ *Hämmensin juuri soppaa, kun kuulin nopeasti lähestyviä askeleita. Hmh, Aliisa oli ravannut tuulispään vauhdilla ihan joka paikaan sen jälkeen, kun oli oppinut viimajuoksun. Kyllä nykyajan nuorisolla oli kiire joka paikkaan.
Ovi rämähti nopeasti kiinni ennen kuin se edes ehti aueta ja Aliisa tasasi hetken aikaa hengitystään.
“Mu-mummo, Muumipeikko on muuttumassa kalaksi!”
Pyöräytin keitosta puolitoista kattilankierrosta ympäri. “Niinkö?”
“Opetitko sinä sen hänelle?”
“Hmm, saatoin opettaakin”, vastasin. Muumipeikko oli niin kiivaasti halunnut päästä veteen uiskentelemaan kuin kala ajattelematta edes vaaroja. Sen poika sai kyllä tuta nahoissaan.
“Mutta hän ei voi muuttua enää takaisin!”
Niinpä.
“Hmm, lausuuko hän loitsun oikein?” kysyin.
“Totta kai! - Vai… Kuinka niin?”
“Oh”, sanoin muka viattomasti tajuten juuri asian. “Saatoin opettaa hänelle väärän lopetuksen loitsuun. Sitä vain.”
“Mummo! Kyllä sinä tiedät loitsun oikean päätteen!” Aliisa huudahti ja lähti taas juoksuun, todennäköisesti pelastamaan ystäväänsä.
Kyllä Muumipeikko pelastuisi. Hän vain säikähtäisi perin pohjin ja oppisi arvostamaan ja kunnioittamaan hengittämäämme ilmaa.
* ~ 11 ~ *Kuinka nöyryyttävää. En olisi koskaan uskonut putoavani luudalta saati sitten tulla pelastetuksi Haisulin ja Muumien kautta.
Tunsin itseni yllättäen vanhaksi ja heikoksi. Olinko menettämässä taikavoimiani, vai minkä takia luuta päätti yhtäkkiä alkaa temppuilemaan. Se saattoi johtua kyllä siitä, että minä vaadin siltä liikaa, mutta olisi se voinut asian tuoda esille toisellakin tavalla. Ei nöyryyttämällä minua.
En kehdannut myöntää oikein itsellenikään, mutta Muumitalon vierassänky helli kolottavia luitani. Muumimamma vaihtoi tasaisin väliajoin päässäni olevan märän rätin ja huolehti voinnistani. En halunnut sitä! En tahtonut, että minua passattiin kuin pahaistakin kakaraa! Mutta myönnettävä siitä huolimatta oli, että tarvitsin sitä. Näpäytystä lällyimmiltä laakson asukkailta.
* ~ 12 ~ *Minua alkoi hävettää suunnattomasti, kuinka koko Muumitalon väki oli joutunut passaamaan minua. En voinut enää nöyryytykselleni mitään ja vetäisin peiton päälleni nyyhkyttäen.
“Te kaikki vihaatte minua!” huudahdin ja niiskutin.
“Oi, emmekä vihaa!” Muumimamma naurahti yllättyneeseen sävyyn ja tunnistin hänen äänessään vilpittömyyden.
Lopetin niiskutuksen ja kurkistin varovaisesti viltin reunan yli.
“E-ettekö?”
Muumimamma pudisti päätään. “Miksi vihaisimme?”
Nousin istumaan paremmin. Kai se oli kakistettava ulos. “Koska minä pidän teitä lällyinä, enkä anna Aliisan leikkiä kanssanne.”
“No, ehkä me olemme mielestäsi hieman… erilaisempia, te olette kovin jämäkkä asioiden suhteen. Onhan Aliisastakin tultava mainio noita, ja sen takia hän tarvitsee tuollaisen opettajattaren kuin te.”
* ~ 13 ~ *Pikku Myyn tahdonvoima oli mielenkiintoisen… vaikuttavaa. Jos en olisi pitänyt Muumeja ja heidän ystäviään käytännön vuoksi ärsyttävinä, olisin todennäköisesti palkannut hänet epäviralliseksi noita-apulaisekseni.
“Myy, avaa heti paikalla ovi!”
“Niiskun täytyy päästä kokeilemaan ilma-alustaan.”
”Mutta minä haluan mukaan!” kuului ohjaamon sisältä.
“Taitaa olla pieni loitsu paikallaan…”, tuumin itsekseni muiden yrittäessä repiä lukittua ovea auki ja heilautin luutaani. Ovi rämähti sepposen selälleen muiden luullessa sen olleen vain jumissa ja Myy revittiin irti ruorista.
***
“Kuumailmapalloni on paljon nopeampi kuin tuollainen luudanpätkä!”
“Eikä ole!”
“Kyllä on!”
“Mitä, jos selvittäisimme tämän taistelun kilpailulla?”
Käännähdin katsomaan muihin päin; kilpailulla?
“Hemuli, kasvaako vuorten luona jokin erikoinen kasvi, mitä muualta ei saa?” Muumipappa kysyi ja Hemuli ryhtyi oitis tärkeäksi.
Kilpailunmaku oli saanut minut innostumaan; halusin näyttää tuolle ärsyttävälle Reippailijalle, kuinka noitaluuta oli paljon tehokkaampi kuin hänen lentävä korinsa.
“Oletteko valmiina?”
Nyökkäsimme molemmat ja lähtöhuudon kajahtaessa syöksyin lentoon. Olin kuulevani, kuinka Myy yritti päästä Reippailijan koriin kyytiin, mutta ainoana ajatuksena minulla oli hakea kasvi vuorilta ja palata mahdollisimman nopeasti takaisin lopettaakseni tällaiset lapsellisuudet.
Kukka oli todellakin kaunis ja vuoristoisen kasvuympäristön vuoksi karu. Tietyllä tapaa oli sääli repiä se irti maasta, mutta palatessani takaisin Hemuli näytti olevan ylen tyytyväinen saadessaan uuden tulokkaan puutarhaansa. Ja minä olin voittanut kisan, kirkkaasti.
* ~ 14 ~ *Aliisa oli ylen onnellinen kuullessaan, että noitavuoren luona odotti hänen ihka ensimmäinen oma luutansa. Olin ollut jo pitkään sitä mieltä, että tyttö oli valmis siihen, mutta tahdoin saada vielä varmistuksen asiaan.
Niisku oli saanut ilma-aluksensa lentoon ja ilmoittanut lähtevänsä talveksi matkalle. Niiskuneitiä hän ei kuulemma ollut ottanut mukaan ja minusta oli hienoa, että perheessä pidettiin oikeanlainen järjestys kohdallaan. Olimme itsekin suuntaamassa pois laaksosta ja totesin pian, että meidänkin oli lähdettävä, muuten myöhästyisimme lumentulosta.
Aliisa istui takanani ja hiljaisuudesta huolimatta tunsin, kuinka tyttö kehräsi onnellisuutta, ja oli valmis todistamaan omat taitonsa. Tiesin talven olevan rankka ja vaativa tyttärentyttärelleni, mutta uskoin hänen kehittyvän enemmän kuin tänä aikana yhteensä. Useita opiskeluvuosia oli siitä huolimatta vielä paljon edessä.
Yhtäkkiä Aliisa huudahti yllättyneenä ja osoitti sivulleni. Luulin meidän lentävän karussa vuoristossa itseksemme, mutta Niiskun viimeinkin valmis lentoalus oli ilmaantunut allemme täysin - minunkin - huomaamatta. Hymähdin ja laskeuduin luudallani lähemmäs. Niisku näytti varsin tärkeältä ja keskittyneeltä ohjatessaan alustaan, mutta huomasi kohta meidän ilmaantuneen vierelleen. Aliisa vilkutti iloisena keksijälle ja huomasin, kuinka tämä katsahti minuun. Hyväksyvä hymy ilmestyi hänen naamalleen ja käsi veivasi muutaman kerran.
Tuhahdin, mutta minunkin oli hymyiltävä. Kaikesta huolimatta lällyt Muumit olivat kuitenkin ihan hyväksyttävää porukkaa, ja Aliisa voisi vierailla heillä useammin. Ehkä.
