Kirjoittaja: annicamaria
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Beta: Vanha kunnon word<3
A/N:Osallistuu 3-kertaa haasteeseen. Täysin huumorilla tehty puoli 2 aikaan yöllä, älkää odottako tarinan sisältävän pienintäkään järjenhiventä. En tiennyt kuuluisiko tämä tänne vai huumoriosastolle, mutta laitoin kuitenkin tänne. Siirtäkää jos parhaaksi näette.
Varoitukset: Hahmot ovat täysin OoC, päätin nyt vielä lisätä, jos ei nappaa, älä lue.
Hahmot ja paikat ovat rakkaan J.K Rowlingin luomia, enkä saa sen puoleen hopeasirppejä, kuin kultakaljuuniakaan kirjoituksestani.
Tosiaan, olen kirjoittanut tämän todella väsyneenä, älkää odottako suuria.
3 kertaa kun Dumbledore ei ollut tyytyväinen peilikuvaansa
1. Kerta
Peilin edessä seisoi mies. Tai no oikeastaan poika… Ei, vaan sittenkin mies, poikamies? Ei, ei poikamies, tai oikeastaan kyllä, tällä hetkellä, mutta ei missään nimessä ikuinen poikamies, niin hän ainakin toivoi. Nyt minulla on kumma tunne, että tarina jumittaa paikallaan aivan turhaan, joten sovitaan, että hän oli mies.
Siinä hän seisoi ja katseli peilikuvaansa naama vääntyneenä irvistykseen, joka näytti erehdyttävästi siltä, että hän oli saanut suuhunsa juuri pollomuhkun mädältä maistuvan Bertie Bottin jokamaun-rakeen. Ei sillä että itse olisin ikinä syönyt pollomuhkun mätää. Minulla vain on sellainen outo tunne, ettei se ole kovin miellyttävän makuista, ja yleensä nämä tuntemukset osuvat kummasti oikeaan.
Joka tapauksessa, hän siis katseli itseään erittäin etova ilme kasvoillaan. Voisimme varmasti siirtyä hieman lähemmäs katsomaan, mikä nuorukaisen mielestä oli niin epämiellyttävää.
Hänellä oli yllään valkoinen kauluspaita ja mustat suorat housut. Purppuranpunainen pitkä juhlaviitta oli sidottu hänen harteilleen, ja ulottui maahan asti, puoliksi peittäen mustat kiillotetut tanssikengät. Kasvot olivat vahvapiirteiset, nenä oli kyömyinen ja silmät vähän liian lähellä toisiaan. Korvat höröttivät. Vaaleat hiukset laskeutuivat siististi molemmille puolille päälakea, käsivarret olivat hieman liian pitkät verrattuna muuhun vartaloon ja muutenkin hän näytti ennemminkin ruikulilta kukkakepiltä, kuin vahvalta ja komealta nuorelta mieheltä. Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin ihan söpö.
Nuorukainen (Jonka voimme jo tässä kohtaa tarinaa olevan teini-ikäinen Albus Percival Wulfric Brian Dumbledore), rentoutti lopulta kasvonsa irvistyksestä ja huokaisi.
”AAALLBUU-UUUS, aika lähteä kultaseni, oletko valmis?” kuului naisen huhuileva ääni oven toiselta puolelta. Nuorukainen pyöräytti silmiään.
”Tullaan, äiti! Vielä hetki”, Dumbledore huusi takaisin ja kumartui vielä kerran lähemmäs peiliä.
”Ei enää yhtäkään hetkeä! Olet seissyt siellä tuijottamassa peilikuvaasi ja murjottamassa ihan tarpeeksi kauan. Olen varma ettei serkkusi isäpuolen veljen koiranhoitajan leipurin kaiman poika, tai hänen vaimonsa arvostele ulkonäköäsi ollenkaan, onhan tänään heidän suuri päivänsä! Koko kylä on kutsuttu häihin, eikö olekin mahtavaa!”
”Äiti… Sinne tulee kaikki kylän tytöt. Miksi juuri purppuranpunainen? Miksei vaikkapa smaragdin vihreä, se olisi pukenut minua paljon paremmin.”
”Älä höpise Albus, näytät ihastuttavalta. Kuka tahansa tyttö tulisi hulluksi sinusta!”
”Enpä oikein tiedä…”
”Nyt suu kiinni ja menoksi”, nainen tiuskaisi. Albus kuuli korkojen kopinan loittonevan, ja huokaisi. Kai hänen sitten piti hyväksyä se, ettei hän ikinä tulisi saamaan tyttöystävää liian pitkässä, purppuranpunaisessa, orvokintuoksuisessa, juhlakaavussa. Hartiat lysyssä poika käveli alakertaan, jossa hänen vanhempansa sekä sisarensa jo odottivat.
Ja juuri, kun hän ajatteli, ettei mikään voisi muuttua enää pahemmaksi…
”Ainiin kultaseni, olin aivan unohtaa. Ostin sinulle tämän oliivinvihreän kravatin, se sopii täydellisesti tuohon viittaan. Katso siinä on menninkäisen kuviakin! Voi miten söpöjä! Pue se päällesi, niin päästään lähtemään.”
***
2. kerta.
Albus Dumbledore istui vessassa ja selaili Isomummun vinkit; näin kudot täydellisen neuleen- jästiesitettä. Nyt sinusta voi tuntua hieman kummalta, mutta pitäähän jokaisen velhon ja noidan nyt herrantähden vessassa asioida, oli hän sitten velhojen neuvoston päänoita ja ylihörhö tai ei, vaikkakin tämä kyseinen päähörhö, eikun ylinoita… No miten vaan, näytti nauttivan erityisesti Jästien neulontalehtisistä.(”Aah, noin siis se tehdään! Kaksi oikein, yksi nurin”)
Saatuaan luonnolliset asiansa hoidettua, Dumbledore laski lehtensä lavuaarin viereen, ja huuhtoi vessan. (Oikeastaan, äskeinen oli aivan turha maininta, totta kai hän huuhtoisi vessan, niinhän jokainen päästään yhtä täysjärkinen kuin Albus tekisi… Ellei lasketa mukaan sitä tapausta vuonna 1923, jolloin hänen setänsä hyvä ystävä, Jack Digginsson erehdyksessä unohti tehdä kyseisen pikku asian, jolloin… Aivan niin, anteeksi. Huomaan, että pikku tarinamme keskeytyi jälleen.)
Joten, näiden pikku rituaalien jälkeen, päähenkilömme kyykistyi avaamaan kylpyhuoneen alakaapin oven, jonka takaa paljastui kunnioitettavan suuri valikoima erivärisiä, kokoisia ja muotoisia saippuapulloja. Albus valitsi umpimähkään yhden, ja pesi sillä kätensä sekä kasvonsa.
”Mm… Laventelintuoksuinen, ripaus ruusua ja yksisarvisen karvaa, pidän siitä” mies mutisi nuuhkaisten käsiään. Järjestelmällisesti hän laski putelin takaisin paikoilleen ja kohotti päänsä nähdäkseen muotokuvansa kultareunuksisesta peilistä.
Hui kauhistus.
Dumbledore säpsähti ja pomppasi niin lujasti taaksepäin, että törmäsi kaakeloituun seinään kiinnitettyyn naulakkoon, joka tipahti lattialle rämisten, sotkien miehen yltä päältä vaaleanpunaisiin koirakuvioisiin pyyhkeisiin. Oikeastaan Dumbledoresta tuntui ihan mukavalta seistä siinä, pörröinen pyyheliina päässä, suojassa näyltä joka häntä oli vähän aikaa sitten kohdannut. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuitenkin tajusi, ettei voisi seistä siinä ikuisesti, vai voisiko? Kenties hän voisi pyytää muutamaa kotitonttua tuomaan hänelle ruokaa, muutaman lankakerän ja lisää jästilehtiä. Siellä hän istuisi, vessan lattialla, kutoen, pyyhe päässä seuraavat 200 vuotta.
Hetkinen.
Ei pyyhe päässä voinut kutoa, eikä sen puoleen lukeakkaan, kun ainoa mitä näki, oli vaaleanpunainen sisäpinta, muutamalla dalmatialaisen kuvalla höystettynä. Sitä paitsi Dumbledorea aivastutti. Pyyhkeen karvat tunkivat hänen nenäänsä.
”Pöh” Mies puhahti ja hylkäsi ideansa vessassa asumisesta. Sen sijaan hän päätti vilkaista peiliin uudelleen, ehkä hän oli vain nähnyt väärin. Hiljaa ja varovaisesti Albus kohotti rätin kulmaa ja vilkaisi uudelleen peiliin.
Näkymä oli edelleen sama. Vaaleat hiukset olkapäille asti, edelleen syvänsiniset silmät, jotka olivat liian lähellä toisiaan (mutta tällä kertaa niitä kehystivät puolikuun muotoiset silmälasit) ja kyömyinen nenä, joka oli, jos mahdollista, vieläkin muodottomamman näköinen kuin muutama vuosi sitten. Kuvajainen olisi voinut näyttää ihan normaalilta, jos kasvot eivät olisi olleet täynnä violehtavanpunaisia, turvonneita pisteitä. Dumbledore tökkäsi yhtä niistä pitkällä sormellaan.
”Tiesin, ettei olisi pitänyt antaa Fawkesin valita ruokalistaa” Mies mutisi, ja otti esiin sauvansa. Pari heilautusta vain ja pilkut olisivat poissa, voi mitä onnea olikaan olla suuri velho!
Vaan ei. Vaikka Albus kuinka yritti heilutella sauvaansa ja mumista katoamistus pilkkumus- loitsuja, eivät itsepintaiset läikät kadonneet. Mikä ihme moisen olisi voinut aiheuttaa? Dumbledore istahti pöntön kannelle ja risti jalkansa. Kulmat rypyssä hän siveli kevyttä sänkeänsä ja mietti.
”HEUREKA!” mies huudahti tovin kuluttua.
”Herra… Onko kaikki hyvin?” kuului oven toiselta puolelta kotitontulle kuuluva vikisevä ääni, Dumbledore kuitenkin jätti sen huomiotta. Sen sijaan hän ryhtyi penkomaan uudelleen saippuavalikoimahyllyään, etsien pientä vaaleanpunaista pulloa… Ahaa, siinähän se. Sanaakaan sanomatta mies heitti purkin roskikseen myhäillen tyytyväisenä. Miten hän oli voinut unohtaa hänen herkän hipiänsä olevan allerginen laventelille? Vain muutama allergianpoistoloitsu, ja hänen naamavärkkinsä olisi jälleen prima tavaraa.
***
3. kerta.
Dumbledore istui rehtorin kansliassa. Ainoa vain, että nyt se ei ollut hänen kansliansa. Se kuului rehtori Dippetille. Ei hän ollut tunkeilemaan tullut, eihän se kävisi laatuun, hän oli tullut hakemaan työpaikkaa, ah-niin-ihanasta Tylypahkan noitien ja velhojen taikakoulusta.
”Ansioluettelonne on varsin vaikuttava, herra Dumbledore” rehtori Dippet mumisi pergamenttirullan takaa, joka kiemurteli hänen kädestään lattialle, rehtorinpöydän ympäri, portaat ylös ja uudelleen alas, aina kanslian ovelle asti. Albus hymyili pöydän toiselta puolelta ja risti kätensä rinnalleen.
”Ymmärsinkö siis oikein, että haet sekä loitsujen, muodonmuutoksen, taikaeläinten hoitelun-eipäs kun… aivan hoidon, niinhän tässä lukeekin, sekä liemimestarin paikkaa?”
”Täysin totta, professori Dippet” Dumbledore myhähti. Pienoinen itsetyytyväisyys kuului hänen äänessään. Hän loi odottavan katseen rehtoriin (Tai ilmeisesti hän olisi luonut, jos Dippet ei olisi hautautunut pergamentin taakse. Tosiasiassa hän ei nähnyt muuta kuin pienoisen hiustupsun ansioluettelon yli.)
”Olen kyllä erittäin kiinnostunut, herra Dumbledore. Hmm, minulla kyllä on pulaa opettajista juuri tällä hetkellä. Sovitaanko niin että harkitsen asiaa ja ilmoitan sinulle, kun olen päätökseni tehnyt?”
”Se sopii vallan mainiosti”, Albus nyökkäsi ja nousi tuolistaan täyteen mittaansa. Hän antoi hetken katseensa kiertää kansliaa, ja kiinnitti sitten huomionsa erääseen kaappiin.
Ei, ei kaappiin. Vaan kaapista heijastuvaan kuvajaiseen.
”Professori Dippet, saisinko…?”, mies kysyi ja nyökkäsi kohti kaappia.
”Kaikin mokomin, tutki vain. Uteliaisuus on aina hyvästä”
Dumbledore käveli kohti kaappia ja kumartui katsomaan kuvajaista. Se ei voinut olla hän, ei voinut! Valkoinen parta täsmäsi, samoin hiukset, siniset silmät, kyllä. Kuvajaisella oli jopa samanlainen tummansininen silkkinen matkaviitta kuin hänellä! Mutta ei, se ei voinut olla hän.
”Professori Dippet, saanko kysyä… Kuka tuolla kaapissa on?” Albus kysyi. Dippet kohotti uteliaana päätään ja naurahti.
”Uskoisin, että se on oma peilikuvasi, Herra Dumbledore”
”Se ei voi olla”
”Kyllä minä olen melko varma että se on”
”Mutta… Tuo tuossa on… Ryppy”
Ja totta tosiaan. Kaapin ovesta heijastuvalla hahmolla näkyi selvä ryppy otsassaan, muutaman sentin kulmakarvojen yläpuolella.
Ehkä jos rypistän kulmakarvani näin, se ei näy, Dumbledore ajatteli, mutta kokeili turhaan. Tosiasiassa liike sai rypyn näyttämään kaksinkertaiselta. Armando Dippet seurasi miehen puuhia huvittuneena.
”Se on aivan luonnollista, ryppyjä tulee meille kaikille”
”Mutta… Mutta minä olen nuori vielä! Olen alta kolmensadan, ei minulla pitäisi olla ryppyjä! Tämä on aivan kauheaa, kerrassaan kauheaa. Melkein kauheampaa kuin se aamu, jolloin vahingossa laitoin toiseen jalkaan oranssit tohvelin ja toiseen violetin, miten minulle voi käydä näin?!”
Dumbledore purskahti lohduttomaan itkuun ja vajosi lähimmälle nojatuolille. Dippet ryntäsi miehen viereen, ja taputti tätä lohdutukseksi olalle.
”Älä huoli Albus, katso minua, minulla on paljon ryppyjä” Dumbledore lopetti nyyhkimisen, kohotti katseensa ja mittaili silmillään Dippetin kasvoja hetken. Sitten hän pillahti uudelleen lohduttomaan itkuun.
”Noh, mikä nyt tuli?”
”Sinun ryppysi ovat kauniita. Minun ovat… Noh… Katso sitä. Se on aivan kamala!”
”Ei se ole yhtään kamala… Se on todella, öh, nätti myös”
”On vai?” Albus kohotti päänsä käsistään.
”Kyllä, juuri niin, oikein nätti!” Dippet nyökytteli.
"Huijaat"
"Empäs"
"Oikeastikko?"
"Kyllä"
Dumbledoren kasvot kirkastuivat.
”Minulla on nätti ryppy!” hän hihkaisi ja ponkaisi ylös tuoliltaan. Dippet seurasi vierestä, kun Dumbledore tanssi ympäri kansliaa ja lauloi samalla jotain diipadaapaa, josta ei erottanut muita sanoja kuin ”nätti” ja ”ryppy”.
”Kuule, Albus” Dippet huokaisi.
”Niin, professori?” Dumbledore kysyi ja lopetti tanssimisen.
”Sinä seisot minun pöydälläni”
”Ah, aivan niin, anteeksi”
”Sinulla on myös minun villapaitani sidottu päähäsi”
”Ai, kappas vaan”
”Okei, palkkaan sinut”
”Ooh! Nyt on oikea onnenpäiväni!” Albus päästi suustaan voitonriemuisen vinkaisun ja poistui kansliasta tanssahdellen, edelleen Dippetin villapaita päässään.
_______________________________
häpeän jo nyt
Eikä se kommentoiminen montaa minuuttia teidän elämästänne vie:) rohkeasti vaan.
