Ficin nimi: Sublimaatio
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Miraculous Ladybug & Cat Noir
Genre: fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Marc Anciel/Nathaniel Kurtzberg
Tiivistelmä: Ei ollut reilua, että roistot menivät kaiken muun sekasorron lisäksi sorkkimaan hänen rakkauselämäänsä.Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Öh, noh, niinhän siinä vääjäämättömästi käy, kun fanitus ylittää tietyn rajan niin pakkohan se oli tästäkin kirjoittaa fan fictionia.
En olekaan ennen korkannut fandomia Finissä. XD Tämä sijoittuu neljännen kauden jakson
Hack-san jälkeen. Osallistuu FFF1000-haasteeseen sanalla 100. Kukko. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Sublimaatio
Maanantait eivät koskaan olleet Marcista kivoja. Hän ei pitänyt koulusta, vaikka se olikin paikka, missä näki ystäviään. Maanantait merkitsivät viikonlopun loppumista, jolloin saattoi kaksi kokonaista päivää viettää noiden ystävien kanssa ilman kiusaajia, opettajia ja liian monimutkaisia kemian tunteja. Joten jos Marc normaalisti inhosi kouluun menoa maanantaina, se oli tällä kertaa erityisen inhottavaa, koska juuri sinä maanantaina hän ei halunnut nähdä ystäviään. Ainakaan yhtä tiettyä ystävää.
Marc kiersi kaiken varalta koulun viereisen korttelin kolmannen kerran, ettei varmastikaan olisi ennen kellon soimista lähellä ovia. Saatuaan kierroksen päätökseen, kello soi juuri sopivasti ja Marc hidasteli yhä. Kun hän oli varma, että suurin osa oppilaista olisi jo melkein mennyt luokkiinsa, hän kurkisti avoimista ovista sisään aulaan, joka oli lähes tyhjä. Marc huokaisi ääneen helpotuksesta ja pinkaisi portaisiin kohti kotiluokkaa. Ovi oli juuri sulkeutumassa Auroren jäljiltä, eikä Marc lopulta edes ollut myöhässä.
”Nukuitko pommiin?” Zoé kuiskasi Marcille tämän istuttua omalle paikalleen tytön viereen toiseksi taaimmaisessa rivissä. Marc vain pudisti päätään vastaukseksi.
Oli ihan tarpeeksi, että Shadow Moth teki arjesta vaikeaa ilkeytyksillään, miten piti varoa omia negatiivisia tunteitaan ottamasta valtaa tai ettei niin kävisi ystävilleen. Tai kun joku sitten joutui tämän pauloihin ja sai koko kaupungin kaaokseen, välillä piti pelätä ihan henkensä puolesta. Pitikö kaiken sen lisäksi huolehtia siitä, että tulisiko ilkeytysten johdosta paljastaneeksi omat syvimmät tunteensa noiden tunteiden kohteelle? Ladybugin maagiset leppäkertut eivät muuttaneet kenenkään muistia. Marc nosti padinsa kasvojensa eteen, kun epäili niiden hohtavan kirkkaan punaisena.
”Lähdit niin äkkiä lauantaina”, Zoé sanoi kysyvään sävyyn ja Marc säikähti ehdittyään unohtaa istuvansa tytön vieressä luokkatunnilla. Hänen kynänsä lensi ilmaan säikähdyksestä, mutta onneksi opettaja ei ehtinyt nähdä tai kuulla Marcin hätkähdystä. Zoé sen sijaan katsoi häntä kulmat rypyssä. Marc kumartui noukkimaan kynänsä lattialta ja noustessaan vältteli Zoén katsetta.
”Joo, se koko Markovin ilkeytys...oli pakko päästä kotiin”, hän mutisi ja työnsi sitten nenänsä kiinni padiinsa toivoen, että Zoé lopettaisi kyselynsä siihen. Se loppuikin ja Marc onnistui jotenkin seuraamaan tuntia jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa hänen keskittymisensä herpaantui ja hän huomasi tuijottavansa kelloon. Pian olisi välitunti. Marc vispasi kynää sormissaan niin, että se oli jälleen lentää ilman halki.
”Onko sinulla kaikki kunnossa?” Zoé kysyi kellon soitua ja oppilaiden kerätessä tavaroitaan.
”Mitä?” Marc änkytti ja kiskaisi repun selkäänsä. ”Tuota, vessa!” hän parkaisi ja jätti hämmentyneen Zoén jälkeensä. Vältellen jokaisen vastaantulijan katsetta, Marc suuntasi pukuhuoneille ja sieltä vessoille ja sulkeutui yhteen koppiin. Hän huohotti hetken ja paukautti sitten otsansa ovea vasten.
Nathaniel ei ollut missään nimessä tyhmä. Hän oli itse asiassa Marcin mielestä älykkäin ihminen koko maailmassa, mutta ei siitä sen enempää. Mutta Nathanielin piirrustustyylikin perustui sille, miten hyvin hän hoksasi yksityiskohtia, osasi huomioida ympäristöään ja oli tarkkaavainen.
Marc irvisti silmät tiukassa puserruksessa ja yritti järkeillä. Se oli kaikki tapahtunut niin nopeasti. Marc oli puhunut mangasta. Markov oli käskenyt Marcia antamaan hänelle kaikkein tärkeimmän asian ja se voisi olla paras ystävä. Marc huokaisi syvään. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli naiivia olettaa, että Nathaniel ei osaisi päätellä, mitä oikeasti oli tapahtunut. Ja siksi Marc paukautti otsansa uudelleen vessan kopin oveen.
Koska hän oli rakastunut parhaaseen ystäväänsä ja sen oli paljastanut tuolle parhaalle ystävälle hiivatin Shadow Moth.
Ei Marc ollut Marinette, joka meni sekaisin Adrienin läsnäollessa. Tai kyllä Marc meni sekaisin Nathin läsnäollessa, mutta ei samalla tavalla kuin Marinette. Hän halusi kertoa tunteistaan vielä joskus. Hänen vain piti kerätä rohkeutta ja luottamusta siihen, että jos Nath ei tuntisikaan samoin, he voisivat vielä olla ystäviä. Se vaati aikaa, mutta Marc oli luvannut itselleen pystyvänsä siihen. Hän tekisi sen viimeistään ennen kouluvuoden loppua, kun Marc menisi seuraavalle luokka-asteelle, eivätkä he olisi enää samassa koulussa. Hän oli varma, että pystyisi siihen vielä.
Marcin teki mieli nyt potkaista vessan kopin ovea. Ei ollut reilua, että roistot menivät kaiken muun sekasorron lisäksi sorkkimaan hänen rakkauselämäänsä. Ei ollut reilua, että Nath sai siten tietää Marcin tunteista. Ei ollut reilua, että Marcin piti nyt piilotella ystävältään, koska lauantaisen hyökkäyksen laannuttua, hän oli tajunnut, mitä oli tapahtunut ja panikoinut. Hän oli jättänyt vastaamatta yhteenkään saamaansa viestiin viikonlopun aikana ja aikonut vältellä Nathia niin pitkään kuin mahdollista. Mikä ei varmaan ollut kauhean pitkään.
Kello soi. Taas yksi välitunti selvitty, Marc ajatteli huokaisten ja odotti vähän aikaa, että käytävät tyhjentyisivät ja sitten hiipparoi kohti luokkaa. Mutta kauhukseen hän huomasi Nathanielin ja Alixin luokan ovella puhuvan Zoélle, joka oli kasvot Marcia kohti. Tämän kasvoille levisi hymy, kun tämä huomasi Marcin ja oli kohottamassa kätensä, mutta Marc syöksyi lähintä ovea kohti ja törmäsi sisään siivouskomeroon. Hän kurkki Zoén suuntaan ja vei sormensa huulilleen ja toivoi tytön ymmärtävän. Tämä oli vain sekunnin murto-osan hämillään, mutta alkoi sitten puhua sujuvasti Alixille ja Nathille jotain. Marc huokaisi helpotuksesta.
”Kerrotko sinä nyt, mikä sinua vaivaa?” Zoé tivasi, kun Alix ja Nath olivat lähteneet ja Marc oli viime tingassa ehtinyt tunnille ja istumaan Zoén viereen. Marc ei halunnut kertoa yhtikäs mitään, mutta Zoé oli varmaan valehdellut jotain hänen puolestaan, etteivät Alix ja Nath olisi katsoneet taakseen nähtyään ilmiselvästi, miten Zoé oli huomannut jotain siellä. Marc pureskeli kieltään taistellen omatuntonsa ja nolostuksensa kanssa. Omatunto voitti ja hän supatti niin lyhyesti kuin kykeni, mitä lauantaina oli tapahtunut.
”Voi, Marc”, Zoé sanoi myötätuntoisesti. ”Kai tiedät, että et voi vältellä Nathanielia loppuelämääsi?”
”Tiedän”, Marc tiuskaisi ja sai sitten tiukan katseen opettajalta, joka alkoi sättiä tunnin häiritsemisestä. Saarnan jälkeen Marc oli hiljaa hetken, kunnes Zoé avasi suunsa.
”Sinun pitää jutella hänelle. Mahdollisimman pian. Niin se on helpompaa”, hän kuiskutti.
”Ei se ole niin helppoa”, Marc kuiskutti takaisin. ”Sinäkö sitten niin innokkaasti olisit kertomassa parhaalle ystävällesi, että olet rakastunut häneen?” hän tuskaili ja häneltä jäi näkemättä kuinka Zoé punastui.
”Ei se ole sen helpompaa huomenna kuin tänäänkään”, Zoé sanoi jonkin ajan kuluttua. ”Varmaan vain vaikeampaa huomenna. Nathaniel ei sanonut sitä ääneen, mutta hän vaikutti aidosti huolestuneelta”, hän jatkoi viittoen luokan ovelle päin.
”Hän ei varmasti tunne samoin. Hän tykkää tytöistä”, Marc murahti.
”Et voi tietää sitä”, Zoé vastasi.
”Hän oli rakastunut Marinetteen”, Marc muistutti.
”Siitä on ikuisuuksia”, Zoé korjasi.
”Hän varmaan tykkää Alixista”, Marc murehti kuunnolla kuuntelematta Zoé vastaväitteitä.
”Pojat voivat tykätä tytöistä ja pojista”, Zoé tokaisi ja Marc pyöräytti silmiään.
”Ruokatunti on seuraavaksi. Mitä jos syöt hänen kanssaan?” Zoé ehdotti.
”En minä voi jutella hänen kanssaan ruokalassa”, Marc suutahti.
”Tapaisit hänet edes. Hän luulee kohta, että vihaat häntä tai jotain, jos jatkat hänen välttelyään”, Zoé sanoi ja Marc laski otsansa pöydän pintaan.
Ruokala oli tupaten täynnä ja Nath istui Alixin ja muiden luokkalaistensa kanssa samassa pöydässä. Nathin vieressä oli tyhjä tuoli. Zoé tökkäsi Marcia selkään.
”En voi”, Marc valitti.
”Voitpas”, Zoé sanoi, kun Nathaniel suuntasi katseensa heihin. Marcin vatsassa kiersi, kun hän kohtasi Nathin katseen ensi kertaa sitten lauantain. Sitten hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.
”Minulla ei ole nälkä”, Marc pihisi ja kääntyi kannoillaan. Hän työnsi tarjottimensa Mireillelle, joka oli jonottanut heidän jäljessään ja pinkaisi pois ruokalasta.
Marc ei halunnut mennä seuraavalle tunnille kuuntelemaan Zoén saarnaa, mutta jälleen hänen omatuntonsa voitti ja istuttuaan piilossa portaiden alla ruokatunnin ajan, hän raahusi luokkaan ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ruokalassa. Hänen yllätyksekseen Zoé ei sanonut mitään. Oikeastaan loppu päivän ajan Zoé todella oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä enää maininnutkaan Nathia tai mitään tähän liittyvää. Kun viimeinen tunti päättyi, Marc tunsi helpotusta sekä outoa tyhjyyden tunnetta.
”Haluatko tehdä jotain?” Zoé kysyi reippaasti luokan purkautuessa käytävälle, eikä Marc ehtinyt vastata, kun tämä tarrasi lujaa hänen käsivarteensa. ”Minä tiedän. Mennään taideluokkaan!” Marc ei ehtinyt reagoida siihenkään, kun Zoé alkoi jo retuuttaa häntä käytävää pitkin. Kauhu kouraisi Marcin vatsaa. Zoé oli paljon voimakkaampi kuin Marc, joten hänen irti pyristelynsä oli hyödytöntä.
”Zoé, ei!” Marc inisi, mutta sitten Zoé oli jo potkaissut taideluokan oven auki ja työntänyt Marcin sisään.
”Hei, herra Monlataing! Hei kaikki!” Zoé pamautti kovaa. Marc näki Nathin ennen kuin ehti nähdä ketään muuta luokassa. Hän kuuli miten Marinette, Alix ja Rose tervehtivät häntä ja Zoéta, mutta ei saanut vastattua, kun hänen kielensä oli solmussa.
”Hei, Nathaniel!” Zoé kajautti ja samalla tarmolla kuin oli riuhtonut Marcin taideluokkaan, tyttö työnsi tämän kohti pöytää, jonka ääressä Nathaniel piirsi. Marc jähmettyi ja kun Zoé vihdoin irrotti otteensa hänestä, hänen onnistui pysyä pystyssä, vaikka ei tiennyt miten. Hän ei oikein tuntenut jalkojaan.
”Hei, Zoé. Hei, Marc”, Nathaniel sanoi otsa pienessä rypyssä. Marc ei saanut kieltään solmusta, mutta riisti silmänsä irti Nathin silmistä. Hänen katseensa osui piirrokseen, jota Nath oli ilmeisesti alkanut hahmotella.
”Vau! Sehän on Scarabella!” Zoé sanoi aidon innoissaan, vähän kuin olisi hetkeksi unohtanut juonensa saada Marc samaan tilaan Nathanielin kanssa. Se tosiaan oli uusi supersankari, joka oli ilmestynyt vain kaksi päivää sitten ja Nath oli jo nyt ehtinyt piirtää hänet. Marc ei ollut varma muistiko juuri mitään Scarabellasta, mutta Nathin hahmottelu pelkästään näytti uskomattoman yksityiskohtaiselta.
”Joo”, Nath sanoi vaimeasti.
”Se on upea”, Marc huomasi sanovansa. ”Käytitkö valokuvia mallina?” hän jatkoi ymmärtämättä, mistä sanat tulivat.
”Alya ei ehtinyt ottaa yhtään kuvaa. Yksi tosi huono kuva oli lehdessä. Piirsin muistista”, Nathaniel sanoi kohauttaen olkapäitään.
”Vau”, Marc huokaisi.
”Herra Monlataing, voimmeko mennä katsomaan sitä seinää, jonka rehtori lupasi graffitikäyttöön?” Alix kysyi äkillisesti.
”Öh, toki. Mutta etkö nähnyt sen juuri perjantaina?” opettaja kysyi.
”Me haluamme
kaikki nähdä sen”, Zoé sanoi äkkiä ja Marc tajusi, mitä tämä oli alkanut tekemään. Hän ilveili pelokkaasti Zoélle, joka veti Rosen pystyyn ja kuulokkeet tämän päästä. Alix kiskaisi töpselin irti Marinetten ompelukoneesta. Tytöt protestoivat työnsä keskeyttämistä, mutta Zoé otti molemmat käsikynkkään ja alkoi taluttaa heitä ovelle. Nathaniel alkoi nousta tuolista.
”Jää sinä, Nath, katsomaan...maalieni perään. Älä anna kenenkään koskea niihin”, Alix käski ystäväänsä ja kiiruhti opettajan ja muiden perään.
”Zoé -” Marc yritti, mutta sitten ovi sulkeutui ja hän oli kaksin taidehuoneessa Nathanielin kanssa.
Tuli ihan hiljaista. Marc kuuli vain veren laukkaavan korvissaan ja oman kiivaan hengityksen. Hän laski katseensa maahan ja omiin kengänkärkiinsä. Hänen päänsä oli yhtä aikaa täysin tyhjä ja hirveän täynnä. Nath oli hiljaa hänen selkänsä takana ja Marcilla oli tunne, että tämä taisi odottaa, että hän puhuisi ensimmäisenä. Marc irvisti ja sai jostain kerättyä rohkeutta, että uskalsi kääntyä ympäri ja kohtasi Nathin katseen jälleen. Toinen silmä oli tukan alla peitossa, mutta se silmä, joka katsoi Marcia, oli siristynyt vähän. Jos Marc olisikin keksinyt jotain sanottavaa, hänen kielensä oli taas sen verran solmussa, että sanoista ei olisi tullut mitään.
Nathaniel avasi vähän suutaan ja Marcin sydän pysähtyi, mutta sitten Nath ei sanonutkaan mitään. Hän sulki suunsa, kääntyi piirroksensa puoleen ja pyöritti kynää sormissaan.
”Ömm…” Marc sanoi äänneltyä. ”Haluatko lisätä Scarabellan seuraavaan lukuun?” hän tavasi hitaasti ja hänen teki mieli tömäyttää otsansa johonkin.
”Joo, jos se sopii sinulle”, Nath sanoi. ”En halua olettaa mitään”, hän lisäsi jäykästi ja lopetti kynän pyörittelyn. Hän kääntyi katsomaan Marcia.
”Olettaa mitään?” Marc toisti kurkku kuivana.
”Niin”, Nath nyökkäsi. ”Että en turhaan ymmärrä väärin mitään. Teen sellaista joskus”, hän jatkoi. ”En halua nyt ymmärtää väärin.”
Marc halusi olettaa, että ymmärsi, mistä Nath puhui, mutta sitten taas toisaalta tämä oli juuri sanonut, että ei itse halunnut olettaa mitään väärin. Ja voisihan Nath puhua kiertoilmauksin juuri siksi, että antoi Marcille keinon selitellä, mitä oli tehnyt lauantaina parhain päin ja he voisivat jatkaa ystävinä. Tai sitten se olikin päin vastoin ja Nath oikeasti halusi varmistaa ymmärtävänsä oikein ennen kuin uskaltaisi paljastaa omat tunteensa. Jos niin oli. Marcin ohimoita kiristi.
”Olen rakastunut sinuun, Nath”, Marc töksäytti. Nathin toinen silmä laajeni ja Marcin sydän pysähtyi toistamiseen. ”Kun minun piti antaa se, mikä oli kalleinta minulle, annoin sinut, koska...se on totta. Olet kalleinta minulle. Ja sanoin, että sarjakuvamme on kalleinta minulle, mutta se kallista minulle, koska olemme tehneet sen yhdessä. Ei se oikeasti ole kaikkein tärkein asia minulle.” Marc huomasi melkein huutavansa. ”Sinä olet.”
Nathin silmä oli laajentunut entisestään, eikä hän sanonut sanaakaan. Ihan noin Marc ei ollut ajatellut tehdä tätä, mutta nyt hän oli ainakin sanonut sen. Siinä se, takaisin ei ollut menemistä. Nath pysyi yhä hiljaa ja enemmän ja enemmän Marcissa kumpusi halu juosta karkuun, mutta hänen jalkansa olivat kuin betonia. Hänen päässään keinui ja hän tajusi sen johtuvan siitä, että hän pidätti hengitystään ja päästi ilmat keuhkoistaan, mutta sitten olikin jotenkin hankala hengittää, ihan kuin hän olisi unohtanut miten se toimii.
”Jaa”, Nathaniel lopulta huokaisi ja kuulosti Marcin tapaan vähän hengästyneeltä. ”Okei, en sitten ymmärtänyt väärin”, hän sanoi ja nousi ylös.
”Aih”, Marc henkäisi.
”Halusin olla varma”, Nath nyökkäsi. ”Vähän tyhmää, että tämä tapahtui pahiksen suunnitelman takia, mutta synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus”, hän sanoi, hymyili pehmeästi ja hänen poskilleen levisi punaa. ”Koska minäkin olen rakastunut sinuun.”
Betoni muuttui pumpuliksi Marcin jaloissa, oikeastaan koko kehossa. Hän ei edelleenkään muistanut miten hengitetään, mutta se ei haitannut enää.
”Oikeastiko?” hän kysyi heikosti.
”Oikeasti”, Nath vastasi ja hymyili syvemmin ja Marc hymyili takaisin. Hän ei ollut varma, mitä sanoa tai tehdä seuraavaksi. Hän oikeastaan hirveästi halusi, että Nath sanoisi uudelleen, että oli rakastunut häneen.
”Voitko sanoa sen uudelleen?” hän heti tietenkin pyysi. Nath tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Anteeksi, että välttelin sinua”, Marc muisti sanoa. ”Minä vain, tuota…no, tiedät varmaan”, hän irvisti.
”Ei se mitään. Tai siis, kyllä minä ajattelin, että ehkä sinä vain olet alkanut vihaamaan minua tai jotain, mutta yritin olla olettamatta mitään, myöskään sitä, että vihaisitkin minusta jostain syystä…” Nath höpisi ja raapi niskaansa.
”En todellakaan vihaa sinua”, Marc varmisti ja sydän lepattaen, sanojensa vakuudeksi otti askeleen lähemmäs Nathia ja suuteli tätä. Pieni huulten kosketus sai Marcin tuntemaan kuin leijailisi muutaman sentin korkeudella maasta. Hän erkani Nathista, joka näytti yllättyneeltä.
”Oliko se huono? En ole koskaan suudellut ketään”, Marc sanoi. Hän oli tainnut ylittää jonkun nolouskynnyksen aikoja sitten, kun mikään, mitä sylki suuhun toi, ei tuntunut enää lainkaan nololta.
”Ei ollut huono, vaikka ei minulla ole mitään, mihin verrata”, Nath hymyili. ”Se maistui joltain makealta”, hän kallisti päätään.
”Ai joo”, Marc punastui. ”Huulikiiltoni maistuu vadelmalle”, hän selitti. ”Anteeksi.”
”Ei se haitannut yhtään. Päin vastoin”, Nath sanoi.
”Eli se oli paras suudelma ikinä?” Marc virnisti. Nath pyöräytti taas silmiään.
”Niin kai sitten”, hän sanoi ja oli nojautumassa uuteen suudelmaan, kun taideluokan ovi aukesi. Nath panikoi, menetti tasapainonsa ja kaatui sitten takaperin päin tuolia, joka sekin menetti tasapainonsa ja Nath ja tuoli mätkähtivät epämääräiseksi kasaksi lattialle.
Kikattaen Marc auttoi Nathin ylös ja he olivat kuin opettaja ja muut eivät olisi kävelleet keskelle mitään. Zoé kyllä heitteli avoimen uteliaita katseita Marcin suuntaan, mutta hän ei oikeastaan parin ensimmäisen jälkeen kiinnittänyt niihin huomiota. Hän istui Nathin vieressä ja katsoi kuinka tämä hahmotteli Scarabellan loppuun. Hän hypisteli hupparinsa helmaa ja työnsi jalkansa Nathin jalkojen lomaan pöydän alla.
A/N: Jostain luin, että Marc on sarjan ainoa mieshahmo, jolla on näkyvät, pitkät ripset ja vaaleanpunaiset huulet ja se johtuu ehkä siitä, että hän käyttää meikkiä ja se kuulosti minusta kivalta ajatukselta, joten halusin lisätä sen tähän. ^^
