Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst(/Romance)
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus (ei konkreettisesti) /Jace
Disclaimer: Hahmot yms. kuuluvat Cassie Clarelle, Malec-jumalallemme, tarina minulle
Warnings: Kaksi pientä hahmospoilia Lasikaupungista (vain nimet)
Summary: Alec tahtoi olla seinäruusu.
A/N: Hieman pidempi hetken mielijohde ^^
Osallistuu Tunne10 -haasteeseen tunteella Mustasukkaisuus
Tähtisilmät, naurava suu
”Se liimaa tukkansa pystyyn kimalteella, leikkii kai jonkinlaista siiliä aamusta iltaan, illasta aamuun ja vielä herätessään”, Jace sanoi, vaikka tiesi Alecin kuulevan, satutti sanoillaan, jotka piirsivät hymyn Isabellen kasvoille. Vielä Isabelle hymyili Jacelle, vielä Isabelle ei tiennyt Alecin tahtovan itkeä. ”En ole koskaan nähnyt sitä papiljotit päässä, vaan voisin vaikka vannoa, että se nukkuu yönsä afro rullalla rakastajansa kainalossa”, Jace jatkoi, vaikka tiesi Alecin tietävän tämän puhuvan Magnuksesta, velhosta, jota Alec rakastaa Jacesta huolimatta. Ei Alec enää katsele Jacea, ei, vaikka Jacen silmät silloin tällöin eksyvät seuraamaan Alecin varjoa, joka haalistuu tihkusateella, pilvenpaisteella. Enää Alec ei ole heistä se, joka katselee, kai haaveilee koskettavansa. Enää Alec ei ole heistä se, joka katselee mustasukkaisena suudelmia, jotka jo kuuluvat toiselle, Magnukselle.
Jace tiesi heistä, Alecista ja Magnuksesta, tiesi heidän leikkivän rakastuneita. Jace tiesi, kenen housut Alecilla oli jalassa aamuina, joina herätyskello huusi kuudelta aamulla, Alec istui Instituutin rappusilla paita juoponnapissa, harjasi takkuja tukastaan kylmästä kohmettuneilla sormillaan. Silloin Alec sai pärjätä ilman takkia, toivoa lämmintä etelätuulta juostessaan Jacen kannoilla punaisissa kumisaappaissaan. Jace tiesi, kuka suuteli Alecin kalpean kaulan mustelmille, tiesi Alecin solmivan kaulaansa hirttosilmukoita vain kätkeäkseen hiljalleen haaltuvat sinelmät äitinsä katseelta. Ja silloin, kun Maryse lopulta oli löytänyt mustelman Alecin leuan alta, ei Jace ollut sanonut sanaakaan, Isabelle kertonut Jacelle Alecin sanoneen kaatuneensa rappusissa. Jace tiesi, kuka Alecin oli opettanut rakastamaan, rakastelemaan. Eikä Jace pitänyt ajatuksesta, ei siitä sellaisesta, jota Isabelle tapasi rakkaudeksi sanoa. Jace vihasi Magnusta, velhoa, joka katseli kullankeltaisilla kissansilmillään Alecia, ojensi kätensä, vaikka tiesi Alecin väistävän silloin, kuin tämä tiesi muiden näkevän. Magnus oli Alecin salaisuus, kolme kaunista sanaa, joita Alec ei ollut tahtonut kenenkään kuulevan. Vaan Jace oli nähnyt heidät, nähnyt, vaikka Alec ei ollut tahtonut tämän näkevän, ei heitä, Alecia Magnuksen sylissä. Olihan Alec sentään kerran luullut osaavansa rakastaa, rakastavansa Jacea, poikaa, jolla oli vaalea tukka ja kasvot kuin enkeleillä, tämän silmät taivaalta pudonneita tähtiä. Mutta enää Alec ei nähnyt Jacea, Jacen hymyä, kaistaletta paljasta ihoa riimukuvioitua. Alecillahan oli Magnus, piti Jace siitä tai ei.
”Sille ne ovat vain kasvoja, hymyjä, jotka haalistuvat aikanaan, kai niiden noustessa sen sängystä, vihdoin ymmärtäessä, etteivät ne enää merkinneet sille mitään”, Jace sanoi, hymyili nähdessään Alecin kalpeiden kasvojen häilyvän särjettyinä ikkunalasissa. Alecin kuvajainen itkee sinisiä sadepisaroita, suru on heijastus lasissa, kyynelet piirtyvät Alecin poskille, vaikka Alec ei tahdo itkeä, tahdo Jacen näkevän, Isabellen, Sebastianin, Alinen. Maxista Alec ei välitä, onhan Max nähnyt Alecin itkevän. ”Ja silti ne hymyilevät sille, vaikka tietävät sen särkevän sydämiä, rikkovan lopulta jokaisen, joka luulee rakastavansa sitä.”
”Tykkääkö se pojista?” Aline kysyi silmät suurina, risti laihat jalkansa sohvanlaidalle, painautui vasten Jacea. Ja tapansa mukaan Jace oli aina valmiina vetämään syliinsä tytön, joka lopulta saattaisi rakastua. Vaan Alec tiesi, ettei Alinella ollut mahdollisuuksia, kuten ei niistä yhdelläkään ennen Alinea, ei niiden sanoilla rakkaudesta. Ei Jace ollut Clarya rakastanut, punatukkaista pikkusikoaan, joka ei ollut ollut tälle sisko ollenkaan, vain rakkauden makuinen suudelma. Eikä Jace rakastanut Alecia, vain luuli rakastavansa. Alec huokaisi, heijastus himmeni huuruun, Alec pyyhkäisi kyynelen kuvajaisensa kasvoilta. Ei Magnus ollut sellainen, vain leikkinyt rakastavansa. Se oli Jace, joka särki sydämiä.
”Se katselee kauniita poikia, niiden kiiltokuvakasvoja, mustia hiuksia, silmiä, joiden se sanoi olevan kaksi sinista sirpaletta taivaankannesta, palaset pilvetöntä taivasta”, Jace sanoi kasvot hymyssä suin, vaikka puhui Magnuksen sanoilla, sanoilla, jotka Magnus oli kuiskannut vasten Alecin huulia sinä heidän illoistaan ensimmäisenä vaaleatukkaisen varjon vilahtaessa katulampun valokeilassa. Vaan Jace oli nähnyt heidät, kuullut kuiskauksen, joka oli haalistunut Alecin huulilta siniseen hiljaisuuteen, minä rakastan sinua.
Jace vilkaisi kalpeaksi valahtanutta Alecia ”Liian sinisilmäiset se viettelee”, Jace kumartui kuiskaamaan Alinen korvaan, Aline kikatti Jacen huulien hipoessa tämän korvaa, ”sano minun sanoneen, se kaataa ne vasten sängynlaitaa ja sanoo rakastavansa, vaikka ei tarkoita sanoista ainuttakaan, ei yhden ainutta.” Alec kohtasi Isabellen katseen, hymyttömät kasvot, jotka sanoivat: ei se mitään tarkoita, vaikka Isabelle tietää Jacen tarkoittavan satuttaa sanoistaan jokaisella. Mutta Isabelle ei tiedä heistä, ei Jacesta, joka haaveilee kai Alecista. Isabelle ei tiedä vielä Jacen katselevan isoveikkaansa Claryn sijasta, sitä, joka joskus oli tahtonut koskettaa Jacen vaaleita hiuksia, kasvoja, joita ei enää osaa pitää kauniina.
”Saattaa se tarkoittaa”, Alec kuiskasi, vaikka tiesi Jacen kuulevan, Alinen kuuntelevan särkyneitä sanoja Magnuksesta, jota Jace ei olisi tahtonut Alecin rakastavan. Jace tahtoi Magnuksen rikkovan Alecin, sanovan: en se ole minä, se olet sinä, jota minä en oppinut rakastamaan. Jace tahtoo Alecin, vaikkei tiedä, mitä tällä tekisi. Jace rikkoo kaiken sen, jonka tahtoo omakseen, rikkoisi Alecin, kuten oli rikonut niistä jokaisen, joka oli katsellut tähtisilmäistä enkelipoikaa sillä silmällä.Vaan kuinkas Clarylle kävikään, tytölle, jota Jace oli tavannut rakastamaan? Ei se ollut Magnus, joka kertoi valheita valkoisia, rikkoi tyttöjä näiden jo rakastuttua, silloin, kun oli jo liian myöhäistä tyttöjen katua. Clary oli satuttanut sydämensä, ei Alec – ei vielä.
”Ja sinähän se sen velhon tunnet kuin omat housusi” Aline huokaisi, kallisti päätään, tämän tumma tukka valui kehyksiksi kapeille kasvoille, jotka hymyilivät Jacelle. Alec puristi kätensä nyrkkiin, riimujen kirjomiin kämmeniin painuivat punaiset puolikuut, kymmenen vihaista kaarta kuin sanat, joita Alec ei tahtonut sanoa. Sillä Alec yritti tehdä oikein silloinkin, kun kaikki tuntui väärältä, silloin, kun Jace oli väärässä. Olihan Jace kaikesta huolimatta Alecin pikkuveli, vaikka laskettelikin luikuria Alecista, Magnuksesta, joka oli ollut Alecin ensimmäinen, ensisuudelma. Alec vilkaisi Alinea, tyhjää ilmettä Jacen kasvoilla, pureskeli alahuultaan hermostuneena. Alinessa ei ollut mitään erikoista, Jace jaksanut edes leikkiä kiinnostuneensa tämän kosketuksesta. Eivätkä Alecin huulet maistuneet huulipunalta.
Alec painoi kasvonsa vasten ikkunalasia, katseli kuvajaistaan, kalpeita kasvojaan, ja silmiä, jotka joskus olivat olleet siniset, enää surunväriset, särkyneet sinisinä kyynelinä ikkunalaudalle. Alec kosketti kyyneleltä, joka oli kai sinistä sadevettä, ikkunasta satoi sisään. Mutta Alec ei itkenyt, antanut kasvojensa kastua, Alinelle aihetta nauraa tekonaurua – eiväthän isot pojat itkeneet, eivät aikuiset, aikamiehet. Eivät aikamiehet rakastaneet velhoja, aikamiehet menivat naimisiin valkoisten mekkojen kanssa, solmivat kaulalleen hirttosilmukkansa kai solmioista. Alec piirsi kuvajaisensa poskelle kyynelet, antoi heijastuksensa itkeä puolestaan. Sillä Alec ei itkisi, ei Jacen takia, ei sanojen, jotka satuttivat, vaikkei Alec enää haaveillut pitävänsä Jacea kädestä. Alec ei tahtonut itkeä, ollut tahtonut silloinkaan, kun Jace oli sanonut tietävänsä Magnuksesta, heistä kahdesta, mustelmasuudelmista Alecin kaulalla, hopeisesta avaimesta, jonka Magnus oli sujauttanut Alecin farkkujen takataskuun. Alec ei ollut antanut pisarankaan purota, silmiensä valua, kyynelten kastella paidankaulusta. Ei, vaikka oli tiennyt Jacen tahtovan satuttaa, silloinkin. Eikä Jace ollut pyytänyt anteeksi, kai koskaan pyytäisi. Alec katsoi kuvajaistaan, joka ei tiennyt enää, kuinka hymyillä, leikkiä onnellista Alecin tahtoessa itkeä. Heijastus ikkunalasissa oli kaikki, mitä Alecille oli jäänyt jäljelle niinsanotusta rakkaudesta, ei hetken hetkeä, hetkiä, ei kauniita sanoja sellaisesta, mitä he olisivat voineet olla, ellei olisi ollut Magnusta, joka oli pujottanut sormensa Alecin paidan alla, opettanut Jacelle, että tahtoa saa, vaikkei koskaan saisikaan sitä, jonka haluaa.
”Uskoisin sen tuntevan velhonsa puntit omia pöksyjäänkin paremmin”, Jace huomautti kohottaen kulmiaan, hymyili Alecin kalpealle kuvajaiselle, vaikka tiesi, ettei Alec vastaisi hymyyn, ei enää. Oli asioita, joista Jacen tiesi, ettei pitänyt puhua, vaan puhui silti, laverteli Alecin salaisuuksia niillekin, joiden Alec ei tahtonut tietävän Magnuksesta. Tai siitä, että Alec piti – velhoista. Kerran Alec oli ajatellut pitävänsä miehistä, vaan enää vain yhdestä ainoasta, Magnuksesta. Ei Jacesta, ei koskaan enää pojasta vaaleatukkaisesta, enkelipojasta, joka ei mikään enkeli kai koskaan ollutkaan. Vain laikkinyt olevansa. Ei Alec enää osannut katsella Jacea kuten oli kerran katsellut, eikä Jace luovuttaa, vaikkei Alecia rakastanutkaan, vain luuli rakastavansa.
”Ole hiljaa, Jace”, Isabelle puuskahti kädet puuskassa, kasvot pokerinaamana. Isabellen naamasta näki, että tämä tiesi, kuinka pahalta Alecista tuntui, arvasi Jacen sanojen sattuvan, sattuvan liikaa. Isabelle tiesi, ettei Alec tahtonut huutaa, ei riidellä koskaan. Isabelle tiesi, ettei Alec uskaltanut avata suutaan, ties millaisia sammakoita sieltäkin olisi putoillut lattialle loikkimaan. Isabelle tiesi, miksi Alec tahtoi itkeä, näki kuvajaisen ikkunlasissa itkevän sinisiä kyyneleitä, yönväriseksi värjäytyneitä sadepisaroita. Eikä Isabelle tahtonut Alecin itkevän, Isabelle ei tahtonut niiden tietävän.
Vaan ne tiesivät, Aline sekä Max, ovenraosta lankeava varjo Sebastianista, oli jo liian myöhäistä sanoa, ettei Jace ollut tarkoittanut totta, kai satuttaa Alecia. Max kallisti päätään, katseli Alecia tumman tukkansa takaa – aivan kuin Alec oli sinä iltana katsellut Magnusta luullessaan Isabellen olleen myötä, siskon silmien Simonissa. Sebastian luikahti huoneeseen askelet hädin tuskin hipoen lattiaa, varjo hiihti lattian poikki sohvanlaidalle istumaan. Aline kiersi kätensä ympärilleen, katsoi Alecia kuin olisi nähnyt tämän tapettiin haalistuvan hahmon ensimmäistä kertaa. Alec tahtoi olla seinäruusu. ”Eihän Alec nyt sellaista tahtoisi – ” Aline aloitti.
”Tahtoisi se”, Jace sanoi vakavasti, Isabelle veti henkeä kuin hukkumaisillaan, Alec tunsi päänsä painuvan pinnan alle, hengittävänsä vesisadetta. Alecin salaisuus ei ollut enää mikään salaisuus ollenkaan, ei ollut ollut Isabellelle pitkään aikaan, Jacelle enää tämän nähtyä heidän suutelevan. Jace oli kai kateellinen, mustasukkainen Magnuksesta, heistä kahdesta, jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, Alec Magnukselle ja Magnus Alecille. Ei enää Jace. Jace nosti kädet niskansa taa, painoi selkänsä vasten sinistä sohvaa, osoitti sanansa Alinelle. ”Kysy siltä, onko jo velhosetää ikävä.” Ja Alec ajatteli: olisipa Magnus täällä.
”Mikä sen nimi on?” Aline kysyi Alecilta, Alecin kuvajainen suli sateeseen ikkunalasista. Alec katseensa ikkunasta, sateensirpaleista, käännähti kannoillaan, katsoi pikkusiskoaan, joka suupielet kääntyivät alassuin, silmissä salamoi. Alecin jalat taasivat lattian, vaikka askelet eivät tätä jaksaneetkaan kantaa ovelle. Alec ei päässyt pois, Isabelle saanut raivoltaan sanaa suustaan, puri huultaan. Sillä hetkellä heistä kumpikin tiesi, miltä tuntui tahtoa satuttaa. Ja Alec tiesi Isabellen haaveilevan viiltävänsä Jacen kaulaan nauravan suun.
”Magnus,” Alec kuiskasi hiljaa, vaikka tiesi Isabellen tahtovan tämän oleva hiljaa. Vaan mitä sitä enää valehdella, väittää, ettei ollut vääränlainen, johan ne tiesivät Magnuksesta, Jace oli tahtonut niiden tietävän. Magnus oli niille vain nimi, nimi muiden joukossa, niiden, joita ne luulivat Alecilla olleen, olevan. Sen näki niiden kasvoista, Maxin keskittyneestä ilmeestä tämän yrittäessä tajuta, mitä järkeä oli Jacen sanoissa – se puhui Alecista. Max nosti silmälasit nenälleen, valoläikkä heijastui seinälle, katosi yhtä nopeasti kuin oli keilan maalannutkin. Max kertoisi Maryselle, Robertille.
”Ja sinä mitä?” Aline kysyi silmät suurina, liimasi katseensa Alecin kaulan kalpeaan ihoon, jolta yhä saattoi erottaa himmeän mustelman tai kaksi, Alec oli unohtanut vilkaista peiliin aamulla vetessään paitaa päänsä yli. Alec nyki paidankaulustaan, vaikka mitä sillä enää oli väliä, kuinka paljon sinistä oli näkyvillä, mustelmia, kyyneleitä. ”Panet sitä?”
Jace nyökkäsi paljonpuhuvasti. ”Sitähän se.” Alecin vatsassa lepatti koiperhosia, Alec tahtoi työntää sormet kurkkuunsa, oksentaa mustia siipiä, jotka olivat kerran olleet vain valheita valkoisia. Alec otti askelen kohti ovea, tunsi perhosten särkyvän, valheet olivat sirpaleina, enää sanojen sirpaleita.
”Se ei näyttänyt homolta”, Aline sanoi. Eikä Aline enää hymyillyt, katsellut Alecin sinisiä silmiä.
Alecin askelet löysivät rappuset.
”Mikäs sille tuli”, Alec kuuli Jacen jupisevan. Mutta Alec ei sanonut sanaakaan, ei silloinkaan.
