A/N: Tässä olisi siis lisäystä tähän ficciin. Huomenna lähden siis viikoksi huisin nevadaan ja palailen vasta seuraavana maanantaina, jolloin on (ehkäpä) odotettavissa jatkoa. Nyt kuitenkin pitemmittä löpinöittä, olkaapa hyvät, ja toivottavasti tämä pätkä on sopivan pituinen. : )
04.03. Tiistai
Cedric ei katsonut minua eilenkään, joten otin asiakseni hieman puhutella häntä. Hän oli menossa muodonmuutosten tunnille muiden puuskupuhien kanssa. Repäisin hänen laukkunsa tarkasti tähdätyllä hajothus-loitsulla, ja hän käyttäytyi kuten arvelinkin - käski kavereidensa mennä ja sanoi tulevansa pian perässä. Odotin, että muut olivat menneet nurkan taakse ja kävelin Cedricin viereen. Nostin viimeisen kirjan lattialta ja ojensin sen hänelle. Ensimmäisen kerran muutamaan päivään hän katsoi minua. Suoraan silmiin! Ja minä hymyilin typerästi, mutta eihän Cedric voinut sitä huomata. Eihän? Ainakin hän hymyili väkinäisesti takaisin. Hmm… Kyllä Cedric taisi tajuta, että minulla oli asiaa, sillä hän vei minut viereiseen siivouskomeroon, joka oli kumma kyllä melko tilava. Keskustelu oli tällä kertaa kuitenkin hieman… miten sen nyt sanoisi? Mielenkiintoisempi?
“Oletko sinä vihainen minulle jostain, Diggory?” Kirkas taikasauvan valo sai minut siristelemään, jotta näkisin jotain. Cedric vain katsoi minua pää kallellaan. Hänellä oli sellainen omituinen ilme.
“Pitäisikö minun olla, Zabini?” Hän ei painottanut nimeäni vihaisesti. Oikeastaan hänen äänensä kuulosti uteliaalta.
“Ajattelin vain, ettet ole katsonut minuun päinkään”, mutisin katse kengänkärjissäni. Cedric hymyili vinosti.
“Tiedätkö”, hän sanoi ja istuutui väärinpäin käännetyn vadin päälle,” etten ole katsonut sinua, koska halusin sinun tekevän seuraavan siirtosi?” Tuijotin Cedriciä lähes ilmeettömänä. Että hän kehtasikin näyttää noin huvittuneelta juuri nyt!
“Kukakohan niitä siirtoja tässä on tehnyt?” kysyin lopulta, kun se hassu virne ei kadonnut hänen kasvoiltaan.
“Haluan tietää, kuinka pitkälle olet valmis menemään.” Huvittunut ilme oli kadonnut, kun vilkaisin häntä silmäkulmastani. Cedric näytti enemmänkin jo hieman epävarmalta.
“Menemään minkä suhteen?” Käteni alkoivat hikoilla ja huuleni kuivua. Onko Cedric sittenkin kiinnostunut minusta? Hän rykäisi ennen kuin vastasi kysymykseeni.
“Minun”, hän kuiskasi niin hiljaa, että minun oli pakko melkein kaivaa korvaani. Olin aivan varma kuulleeni väärin.
“Mitä? Kenen?”
“Minun”, Cedric sanoi nyt vähän, mutta vain vähän, lujempaa kuin äsken. Cedric oli kiinnostunut minusta, ja pulssini kiihtyi hälyttävään nopeuteen. Olin aivan varma, että Cedrickin tunsi sen, vaikka istui miltei metrin päässä. Ei tämä voinut olla totta. Kuin suoraan jostain ylisiirappisesta saippuasarjasta. Ei luihuinen voinut tuntea mitään puuskupuhia kohtaan. Ainakaan tällä tavalla! Eihän? Luihuisen ei kuulu tuntea kuin raakaa, alkukantaista himoa! EIHÄN?
05.03. Keskiviikko
Lähdin tänään hetken mielijohteesta seuraamaan Cedriciä. En ymmärrä itseäni. Ei puuskupuh voi olla niin puoleensavetävä, etten minä voi olla seuraamatta häntä? Eihän? Hänen takamuksensa ainakin näytti herkulliselta keikkuessaan edessäni. Minusta tuntuu, että olen sekoamassa. Seuratessani nimittäin tuota herkkupeppua minulle iski mieleeni, että minun ehkä pitäisi koskettaa sitä - hipaista vain ihan kevyesti. En viitsinyt. En minä ole niin... kesy. Olisi pitänyt läiskäyttää oikein kunnolla, jos hän olisi pysähtynyt hetkiseksi. Hän kyllä pysähtyikin. Ikävä kyllä törmäsin häneen takaapäin. Sitten tapahtui jotain, mikä vei ajatukseni taas aivan toiseen maailmaan.
"Zabini? Mitä sinä täällä teet?" Cedric kysyi ja kääntyi ympäri, kun törmäsin hänen selkäänsä.
"Olen kävelyllä. Mitä itse teet?" heitin nasevana takaisin ja yritin saada ilmeeseeni kopeutta sekä luihuisten välinpitämättömyyttä. En tainnut onnistua kovinkaan vakuuttavasti.
"Kunhan kävelen. Käveletkö kanssani?"
"Hmm. Hyvä on." Sitten me kävelimme ja kävelimme. Kunnes löysimme itsemme tähtitornista. Siinä vaiheessa minä ihmettelin, että milläköhän hemmetillä me nyt tänne jouduimme. En ajatellut sitä enempää. Aivoni tekivät lakon. Jaa minkä vuoksi? Se on sitten taas asia erikseen... Me vain puhuimme. Koko kävelymatkan. Jutustelimme kaikesta turhasta, enkä jaksa kirjoittaa keskustelua tähän, koska se saattaisi täyttää enemmän kuin viisi sivua, eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Mielenkiintoista oli se pieni hetki tähtitornissa, ennen kuin tajusin, että minun pitäisi olla jo tyrmissä. Kalkaros oli kierroksella ja olisi huomannut varmasti samantien, etten minä ole vuoteessani.
Mutta se pieni hetki, jonka vietin tähtitornissa Cedric Diggoryn kanssa. Siinä oli jotain - en vain osaa sanoa mitä, mutta jotain kummallista siinä oli. Minähän olen luihuinen Merlin sentään! Kaikki... öh... romanttinen on minun mielestäni kummallista. Eihän sellaista sokerihöttöä kukaan kestä kauaa. Eihän? Tuli vain niin outo tunnelma, kun Cedric oli tietoisesti niin lähellä minua. Melkein tunsin hänen vartalonsa lämmön... eli hän oli aivan liian lähellä. Eikö niin?
08.03. Lauantai
Cedric pysäytti minut eilen. Hän nykäisi minut nurkan taakse ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtui. En taida käsittää vieläkään. Olin tulossa salista ja menossa vessaan ennen kirjastossa käymistä. En saanut sitäkään tehdä rauhassa. Cedric siis veti minut mukaansa ja raahasi lähimpään siivouskomeroon - taas. Minä tönötin siinä kuin mikäkin hoopo... Menetin viimeisetkin arvokkuuteni rippeet seisoessani siinä ämpärien ja moppien keskellä huuli pyöreänä. Cedric vain virnuili, eikä edes puhunut mitään ennen kuin sain itse suuni auki ja kysyin, miksi hän toi minut komeroon. Oikeastaan hän ei heti vastannut siihen - virnuili vain leveämmin. Juuri kun aloin hermostua hänen ilveilyynsä, hän avasi sanaisen arkkunsa ja kertoi sen olleen hetken päähänpisto. Leukani loksahti uudelleen, vaikka sen jo kerran kampesin kiinni. Ei se voinut olla pelkkä päähänpisto. Eihän? EIHÄN?
"Sinähän oikein vaanit minua siellä käytävänkulmalla. Odotit varmasti pitkän aikaa", minä totesin saadessani jälleen leukaluuni paikoilleen, ettekä ikinä arvaa, mitä Cedric teki. Hän punastui - vaikkei se oikeastaan ole ihme näin komean luihuisen seurassa. Sitten oli kuitenkin minun vuoroni virnuilla.
"Taisin osua oikeaan."
"No niin taisitkin. Enkä minä kyllä kauaa sinua joutunut odottamaan", hän mutisi tomaatinpunaisena. Minun teki melkein mieli hala - HALVEKSIA! - häntä, mutta mitä minä tein? MITÄ? Minä hymyilin hänelle! Sillä typerällä tavalla! Huoh... Noh, kuitenkin, kun Cedric lopulta katsoi minua, hänkin alkoi hymyillä sillä samalla tavalla. Sellaisella, joka on niin puuskupuh kuin olla ja saattaa. Ja minä olen luihuinen, Merlin sentään! Viiden sekunnin hiljaisuuden jälkeen kuitenkin tapahtui jotain erittäin arvaamatonta. Cedric nimittäin tuli lähemmäs minua - vaikka olimme komerossa jo muutenkin lähes kiinni toisissamme - ja sitten... sitten... hän yhtäkkiä vain... antoi suukon otsalleni. Siis, Cedric Diggory, Tylypahkan kiistattomin kuumakalle antoi minulle SUUKON! Voitteko kuvitella? Minä en. Juoksin pois komerosta ja samaa kyytiä makuusaliini. En tajua mikä minuun meni. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Pussata takaisin? Yök. Minä en harrasta sellaisia... sellaisia... puuskupuhien aktiviteetteja. Onneksi Cedric ei silti lähtenyt perääni. Minusta tuntuu, että operaatio Tahdon Painaa Cedriciä on juuri saanut mutkistuneen käänteen. Taisin nimittäin juuri ymmärtää, että pumpatakseen puuskupuhia on pelattava niiden säännöillä... Ja kaikenlisäksi, jos aion vielä olla niin lähellä Cedriciä kuin äsken, minun pitää varmasti köyttää rintakehäni tiukasti, ettei jotain ylimääräistä hyppää kylkiluitteni lomasta karkuun. Tällä jyskytyksellä se saattaa joskus tapahtuakin, mutta sekin johtuu vain siitä, kun juoksin niin pitkän matkan. Eikö vain? Kyllä, sen on pakko olla niin...
Myöhemmin samana päivänä
Ja mikä ihme minua muuten oikein vaivaa? En kykene edes ajattelemaan selkeästi enää nykyään. Cedric sitä, Cedric tätä... Argh! Minä en kestä päätäni enää hetkeäkään! Miksen minä koskaan kirjoita mistään muusta? Eihän minusta vain ole tulossa mitään hattaraista puuskupuhia? Eihän? EIHÄN? SANOKAA NYT HEMMETTI JOKU JOTAIN!