Se Viimeinen seikkailu // [S] Herm/Ron one-shot

[mAshroom^^]

Kirjoittaja: mAshroom^^
Genre: kaippa tämä tällaista hienoista angstia on ? ;p
Ikäraja: sallittu
Paritus: Hermione ja Ron
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot kuuluvat Rowlingille ja kunnia kuuluu hänelle. En saa tuherruksistani minkäänlaista korvausta.

A/N: tällaista sitten tuli taas kirjoitettua ^^

Se viimeinen seikkailu

Juuri vahattu lattia kiilteli keveiden askelten alla, kun nuori nainen vaaleansinisessä aamutakissaan kuljeskeli ympäriinsä kauniissa pastellinsävyisessä huoneessa. Ainoana poikkeuksena modernissa olohuoneessa oli nurkassa vanha nuhjuinen sohva, joka näytti eksyneeltä ja epävarmalta omasta paikastaan. Sohvan vaiennut avunpyyntö heijastui naisen omiin suuriin ja kosteisiin silmiin kätkien sen katseilta. Sipaisu ohimolla, levoton kuljeskelu ja järsityt kynnet kertoivat tarinaa monista samankaltaisista öistä. Öistä täynnä salailua, vaikeuksia ja heikosti salattua katkeruutta.

Oven narahdus sai naisen havahtumaan ja kääntämään katseensa nuhjuisen sohvan ylitse tammiselle ovelle. Oven auetessa valoa pääsi heikosti sisään paljastaen miehen siluetin oven suuhun. Naisen vauhkot silmät, yhteen puristetut huulet kielivät tukahdutetusta raivosta. Valahtaneet olkapäät ja kimmeltävät kyyneleet kertoivat pettymyksestä. Suuret silmät anoivat mieheltä vain yhtä ainoaa asiaa: Miksi?

Mies ei osannut vastata naisen anovaan katseeseen. Hän näki naisessa kaiken minkä hän oli juuri menettänyt. Kauniit silmät, pitkät hiukset ja hieman suuret etuhampaat, joita hän rakasti enemmän kuin mitään tässä elämässä. Jokainen rakkauden pisara riistettiin häneltä tuulen kuljettaessa ne avonaisesta oviaukosta ulos pimeään yöhön. Miehen silmät heijastivat naisen tunteita. He molemmat tiesivät. Tätä seikkailua ei annettaisi anteeksi. Ei suudelmin, toivein tai odotuksin jostain suuresta ja kauniista. Ei lupauksin tulevaisuudesta. Tämä seikkailu piirtyisi molempien mieliin viimeisenä.

Nainen pyyhki silmiinsä eksyneet kyyneleet ja tarttui valmiiksi pakattuun laukkuun, joka odotti uutta vanhalla kuluneella sohvalla kertoen uudesta tulevaisuudesta. Hiljaisessa asunnossa kaikuivat askeleet, jotka ohittivat miehen hipaisematta, eivätkä suuret silmät enää kääntyneet anomaan vastausta, sillä muuten tuska jatkuisi ikuisuuteen asti. Miehen käsi ojentui kohden jatkaen matkaa sekaisiin punaisiin hiuksiin haromaan niitä epätoivoisesti. Mitään ei jäänyt jäljelle hiljaiseen asuntoon, kun naisen huulet piirsivät ilmaan sanat:
- Hyvästi Ron.

[Lils]

Ooi, Ron/Hermionea. ♥ Surullista tosin, mutta tykkään kuitenkin!

Kirjoitat sujuvasti ja hyvin; kuvailit tapahtumia, ihmisiä ja tunteita kunnolla ja reilusti, sillä tavalla ettei jäänyt häiritseviä aukkoja tai huonosti muotoiltuja lauseita, kaikki oli tasaista ja sellaista että tekstiä oli helppo ja mukava lukea. Ei ollut sellainen fiilis niin kuin joskus joitakin ficcejä lukiessa, että tekisi mieli rullata ruudun alalaitaan ja katsoa että kuinka paljon tätä oikein on jäljellä, jaksankohan nyt lukea. Ficissä pysyi tosi hyvin mukana ja se herätti tunteita.

Hermione ja Ron sopivat jotenkin idyllisesti kovin hyvin yhteen, sillä tavalla tasaisesti ja söpösti. Kuitenkin törmää tosi usein ficceihin joissa ollaan hiljaa, riidellään tai lähdetään, ja silloin ehkä eniten kiinnostaisi että miksi. Siksi tämä hieman häiritsikin - mitä todella oli tapahtunut, miksi he erosivat, miksi se oli hyvästi ja että kumpi jätti kumman, miksi. Se tässä olikin aika mielenkiintoista: molemmat tuntuivat olevan hyvin ahdistuneita ja epätoivoisia, ei oikein tiennyt että erosivatko he lopulta vai oliko jotain muuta tapahtunut. Saatan olla vähän yksinkertainenkin, mutta en ihan täysin hahmottanut että mitä oli tapahtunut.

Yksi ainoa repliikki ficin lopussa oli toimiva: se lopetti tämän, se lopetti kaiken. Hermione tiesi, ettei Ron tulisi takaisin, että huone pysyisi siltä osin tyhjänä, ei hänen tarvinnut seurata Ronin matkaa kadun poikki ja anoa takaisin, se todella oli ohi. Lopullista ja sillä tavalla kovin kylmää - hienoa oikeastaan, ettei tässä ollut enempää repliikkejä, sillä tavalla tuo yksi toimi todella hyvin.

Tunnelmaa tässä kyllä oli! Hermione tuntui olevan hyvin surullinen ja pettynyt, ehkä itseensä, ehkä molempiin, Ron taas ei oikein tiennyt että mitä tehdä ja miten päin olla, lähteminen oli kai sitten helpompaa kun ei osannut sanoa oikeita sanoja. Vaivaantunut, sanaton hetki kaksikon välillä oli uskottava ja todentuntuinen. Tästä jäi sellainen fiilis, että olisi halunnut tehdä jotakin, korjata tilanteen, kirjoittaa kaiken olevan paremmin - jotenkin siis todella inspiroiva tai enemmänkin kirjoittamaan innoittava fic. Pidin, vaikken kaikkea ihan ymmärtänytkään. Hienoa työtä! : )