Title: Sankaripoikia
Author: FractaAnima
Genre: UST, fluffy, drama
Rating: K11
Pairing: Neville Longbottom/Harry Potter
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:
Genrehaaste III
Kirjoitusterttu
A/N: Tämä oli alkuperäinen ideani erääseen haasteeseen, mutta sisältö ei lopulta mahtunut silloiseen ikärajahaarukkaan, joten kirjotin jotain aivan muuta, ja hyvä niin. Nyt tuntui kuitenkin hyvältä julkaista tämä tuolta pöytälaatikoista muidenkin luettavaksi. Yllätin muuten itsenikin täysin kirjoittaessani ficin minäkertojalla. Hui.
Sankaripoikia
Olin kutakuinkin viidentoista, kun ymmärsin, ettei pitkäaikaisessa ihastuksessani Ginnyssä ollut mitään muuta kiehtovaa kuin se, miten intensiivisesti hän puhui Harry Potterista. Harryn hauskoista letkautuksista, uhkarohkeudesta, pitkiksi kasvaneista hiuksista, jotka Harry oli sittemmin leikannut taas lyhyemmiksi ja alati kasvavista huispauslihaksista, joita itsekin olin hiukan kateellisena ihastellut, minä kuin jaoin makuusalini tuon ihannepojan kanssa.
Niin, kaiketi se alkoi siitä, että aloin itsekin uskoa Harryn täydellisyyteen. Pikku hiljaa huoneen jakaminen alkoi olla sitten jo kiusallista. Huomasin saavani hallitsemattomia erektioita aina silloin, kun Harry kuuman päivän jälkeen riisui vaatteitaan ja hänen ihonsa oli hiestä nihkeä tai silloin, kun hän tassutteli raukeana suihkusta pois ennen nukkumaanmenoa. Tuollaisina hetkinä vedin usein verhot sänkyni ympärille ja teeskentelin nukkuvaa tai olevani syventynyt opiskeluun.
Sinä syksynä Seamus ja Dean eivät olleet väleissä Harryn kanssa. Yritin pitkään olla puolueeton, sillä he kaikki olivat minulle mukavia, mutta lopulta minun oli päätettävä pelaisinko mustilla vai valkoisilla nappuloilla - minä valitsin valkoiset (koska uskoin Harryn olevan rehellinen ja hyvä, eli valkoinen). Harry vaikutti helpottuneelta ja hän hymyili minulle päivittäin. Voi Merlin, että hän näytti hyvältä hymyillessään (ja näyttää yhä, uskoisin). Okei, siinä vaiheessa en voinut enää kieltää ihastustani - siis itseltäni.
Eräänä talvi-iltana olimme jälleen tavanneet Albuksen kaartin kanssa ja olin onnistunut harjoittelemissani loitsuissa erittäin hyvin. Harry kehui minua kovasti, mikä oli valon pilkahdus minun synkäksi muuttuneessa lukukaudessani. Oli nimittäin käynyt erittäin selväksi, että Harry oli yhä äärimmäisen ihastunut Cho Changiin. Cho oli varsin mukava ja nätti tyttö enkä ihmetellyt lainkaan, että hän oli kiinnittänyt Harryn huomion - tai päinvastoin.
Muistan pakkailleeni laukkua ja huomanneeni Harryn viivyttelevän Chon luona. Kaikki muut tekivät lähtöään, enkä halunnut joutua kiusalliseen tilanteeseen, vaikka olisinkin vielä halunnut jutella Harryn kanssa päivän harjoituksista ja esimerkiksi vielä kehnosti sujuvan keholeijuksen sauvatekniikasta.
Jokin sai minut jäämään käytävään tarvehuoneen sen kertaisen poistumistien lähistölle odottamaan, että saisin hetkeni Harryn kanssa. Kahdenkeskiset hetket ihastukseni kanssa olivat minulle tuolloin hyvin vaativia ja vaivalloisia, mutta erittäin palkitsevia. Pelkkä hymy tai viipyvä katse sai minut tolaltaan, sillä hyvällä tavalla. Joka tapauksessa, sillä kerralla en saanut hetkeäni.
Juuri kun kuulin etäisiä ääniä, kuten Chon kikatuksen, alkoi toiselta suunnalta kuulua askelia ja luihuisten rehvastelevaa kinastelua. Inkvisitiopartio oli liikkeellä. En voinut jättää Harryä (ja Chota) pulaan, joten juoksin käytävän päässä olevan kulman taakse ja keksimättä muuta kaadoin yhden rivissä seisovista haarniskoista. Muistan vieläkin kuinka järisyttävä meteli siitä syntyi. Tietenkin jäin kiinni enkä saanut jälki-istuntoa ainoastaan luvattomasta liikuskelusta vaan myös ilkivallasta. Niinpä vietin kolme seuraavaa iltaa kiillottaen Tylypahkan lukemattomia haarniskoita, joista osa vielä pisti kaikin keinoin hanttiin. Kirotut metallikasat.
Harrylle kuitenkin selvisi aikanaan, että mekkalan aiheuttaja olin ollut minä. Hän pyysi minua jäämään kanssaan oleskeluhuoneeseen, kun kaikki muut olivat jo painuneet pehkuihin. Suostuin tietenkin, vaikka pelkäsinkin sitä, miten osaisin käyttäytyä tuon silmissäni yhä vain komeammaksi muuttuvan sankaripojan seurassa aivan kahdestaan.
"Kiitos, Neville", Harry sanoi silloin ja halasi minua veljellisesti. Muistan olleeni jo siitä hyvin innoissani, mutta yritin pysyä rauhallisena. "Ei sinun olisi tarvinnut", hän jatkoi ja hymyili sitä vilpitöntä hymyään, joka joskus vieläkin saa sydämeni kurkkuun.
"En vain halunnut jättää sinua pulaan", vastasin jättäen tahallaan Chon mainitsematta.
"Ilman sinua olisimme Chon kanssa joutuneet varmasti aikamoisiin ongelmiin", Harry vakuutteli. Se sai minut hiukan apeaksi. "Hän ei edes pitänyt minusta", Harry sanoi yllättäen, mikä sai minun mielenkiintoni tuolloin äärettömiin lukemiin ja silmäni kirkastuivat varmasti kuin tähdet.
"Kaikkihan sinusta pitävät, Harry. Olit sankari jo syntyessäsi", liioittelin vähän, tarkkaan ottaen hän oli vähän yli vuoden ansaitessaan viittansa. Hän kai huomasi kateellisuuteni, sillä seuraavaksi hän kehui minua.
"Mutta sinä olet myös sankari, Neville. Pelastithan minutkin pulasta", Harry laski kätensä minun polvelleni ja siinä sitä sitten mentiin. Kosketus antoi minulle sellaisen sähköimpulssin, että holtiton erektioni oli hetkessä täysin huomattavissa enkä ehtinyt piilottaa sitä saati punaa poskiltani, kun Harry jo tokaisi: "Oi."
Hetken hän näytti hämmentyneeltä, kunnes hän rohkaistui ja siirsi kätensä koskettaakseen sitä. En tiedä ohjasiko häntä halu, uhkarohkeus vai silkkä uteliaisuus, mutta en välittänyt. Annoin häpeillen hänen pitää kättänsä siinä. Hän ei kosketellut, ei hieronut, piti vain. Seuraavassa hetkessä ymmärsin hänen siirtävän minun kättäni kohti omia nivusiaan, jonne myös oli kohonnut epämääräinen möykky. Sydämeni pamppaili siihen tahtiin, että pelkäsin sen nuoresta iästäni huolimatta pettävän kaikista kriittisimmällä hetkellä. Sitä ei koskaan tullut.
Yhtäkkiä kuului muotokuvan heilahdus ja ripeästi etenevien askeleiden kaiku. Harry veti kätensä pois ja puhui kuin olisimme keskellä pitkääkin keskustelua.
"Joten Neville, minusta sinä olet ihan yhtä sankari kuin minäkin", Harry tokaisi. Vetäisin kai viime hetkellä käteni pois hänen sylistään, kun Weasleyn kaksoset tulivat näkyviin. He olivat epäilemättä kuulleet Harryn sanat, sillä seuraavaksi George moitti Harryä: "Älä nyt liikaa kehu, Neville raukka ihan punastuu." Se sai minut epäilemättä yhä punaisemmaksi.
"Katsokaa vain, aika näyttää. Nevillestä tulee vielä isompi sankari kuin minusta", Harry virnuili pelaten kai huomiota itsestään minuun ja niine hyvineen hän kiipesi makuusaliimme.
"Tuolla pojalla nousee vielä kusi hattuun", Fred vitsaili tarkoittaen Harryä ja he suuntasivat Georgen kanssa omaan makuusaliinsa. Minä jäin häpeissäni sohvalle odottamaan päivää, jolloin Harryn sanat toteutuisivat ja hän koskettaisi minua jälleen.
No, sitä päivää ei tullut.