Kirjoittaja: Aiqsu
Ikäraja: K11
Genre: Romace/Fluff/Angst
Paritus: Molly/Arthur, Fred/George, Ron/Hermione, Rose/Scoprius + mainitana Harry/Ginny ja Bill/Fleur
Varoitukset: Lievä fluffyhalvausvaara!
Yhteenveto: Kertomustesi mukaan kaikki tämän mökin miehet ovat olleet jotain hiton supersankareita.
A/N: Osallistuu 3 kertaa kun - haasteeseen. Suuret pahoittelut siitä, että erityisesti 1. ja 3. pisara saattavat edetä turhan nopeasti ja sekavasti. (syytän kellonaikaa.)
Ajanpisaroita auringonlaskuissa
(kolme iltaa Weasleyn kesämökillä)
1. Pisara
Arthur Weasley tunsi vesipisaroiden siivilöityvän tuuleen vedestä, ja vaikka silmälasien linsseihin tuli piskoja, hän hymyili. Sellaisena iltana tuntui mahdottomalta olla hymyilemättä. Loitsittu vene lipui hiljalleen pitkin tasaisen kuulasta järvenpintaa, lehtipuut heijastuivat rantaveteen tehden maisemalle rosoiset reunat. Virveli veneen perässä ei ollut nykinyt, ja Arthur alkoi pohtia, oliko järvessä kalaa laisinkaan – sillä ei tosin ollut hänelle väliä, koska hän nautti täysin siemauksin, olihan kalastus sentään hyvin jästimäistä puuhaa.
Vene kääntyi keveässä laineikossa kaislojen sekaan, ja Arthur joutui irroittamaan koukun pohjasta heilauttamalla sauvaansa. Parinkymmenen metrin päässä hänestä kohosi korkea kallio, joka pian laski alas päättyäkseen kauniiseen, vehreän laaksomaiseen alueeseen. Täydellinen paikka kesämökille, oli eräs jästi, asuntoesittelijä, kertonut heille. Laakson turvallisessa syleilyssä ei ollut vaarallisia rinteitä, ja suurinta osaa rantaviivasta reunusti vaaleankeltainen, auringossa haalistunut aita. Täydellinen paikka myös lapsille.
Ajatus lapsista sai Arthurin myhäilevän hymyn levenemään entisestään. Hänen tuore vaimonsa, Molly, oli jäänyt mökkiin varjelumloitsuttamaan kaikkea, mihin pienet sormet saattaisivat ylettyä – teräaselaatikoita, pimeyden paljastimia... Vaikka tietenkin konttausaikoihin oli vielä pitkä aika. Tällä hetkellä ensisijaista oli se, että Molly sai levätä pyöreän vatsansa kanssa ja Arthur pitäisi hermonsa kurissa.
Puolta tuntia myöhemmin Arthur oli hyvin ylpeä itsestään, sillä hän oli onnistunut saamaan kalan, ja kaiken lisäksi ilman minkäänlaisia taikakeinoja. Hän vilkuili tyytyväisenä järvivedellä täytettyyn ämpäriin, jossa sintti pyristeli – kokenut kalamies olisi nauranut vedet silmissä, sillä saalis oli vain pikkuruinen mutu, mutta Arthur oli saavutuksensa laadusta onnellisen tietämätön.
”Molly!” hän huikkasi avattuaan vihertävän puuoven. Sisältä ei kuitenkaan kuulunut vastausta – Arthur jätti siniset jästikumisaappaansa kenkätelineeseen ja ulkokaapunsa naulaan ja kiipesi vastamaalatut portaat ylös ullakkohuoneeseen. Hän ja nuori Ludo Bagman, kuuluisa huispaaja joka oli antanut paljon sisäpiirin urheiluraportteja ministeriölle ja sattui olemaan myös Arthurin hyvänpäiväntuttu, olivat raahanneet aiemmin samalla viikolla huoneeseen rautaisen parisängyn, raskaan puukehdon ja roiman kasan muuta tavaraa.
Hänen vaimonsa oli kumartuneena sängyn ylle, ja ohikiitävän hetken Arthur luuli, että tämä oli aikeissa pedata vuoteen huolellisemmin. Se oli kuitenkin kummallista, sillä Molly ei ollut milloinkaan ollut turhantarkka säntillisyydessä, ja pian Arthur huomasi erehtyneensä – vaimon rystyset olivat valkoiset, kun hän puristi sängyn rautalaitaa.
”Missä – Merlinissä – sinä – viivyit?” Molly pihisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Arthur katsoi häntä huuli pyöreänä, yrittäen pohtia mistä nyt tuuli. Mollyn punaiset, pörröisesti kihartuvat hiukset olivat otsalta märät hiestä.
”Minä olin kalastamassa, katso, sain virvelilläni kalankin, laitoin sen ämpäriin ja soudin rantaan ...” Arthur selitti, eikä innostusta voinut olla kuulematta edes hänen soperruksensa läpi.
”Kalastamassa! Virvelillä!” Molly puuskutti naama hehkuen. ”Sinusta tulee isä nyt millä hetkellä hyvänsä, ja sinä hypit ulkona soutamassa ämpäriä jotta saat kaloja...”
Arthurin teki salaa mieli korjata vaimon erehdys, mutta yllättäen iskevä tieto siitä, mitä oli tapahtumassa, vei voiton. Hän katseli hetken hädissään ympärille, unohtaen kaiken mitä kyseiseen tilanteeseen liittyen oli aiemmin sovittu.
”M-mitä meidän olisi tarkoitus tehdä?” hän kysyi hermostuneena, hikoillen nyt yhtä pahasti kuin vaimonsakin. Molly puhahti ärsyyntyneesti – miehet.
”Istu – alas”, hän läähätti, onnistuen silti pitämään yllä tästä-hyvästä-saat-kyllä-maksaa-myöhemmin-äänensävyä. ”Ja – kun – olet – rauhoittunut – lähetä – pöllö – parantajalle.”
Kun Arthur ei ollut vielä viiden minuutinkaan päästä saanut hermojaan kasaan, päätti Molly ottaa ohjat käsiinsä. Arthur vain hössötti kaloista ja veneistä hermostuneena, aivan kuin asian poissa mielestä pitäminen estäisi Mollya synnyttämästä, ja Molly itse vaappui selkäänsä pidellen ja hammasta purren huoneen toiseen päähän, missä heidän uusi Errol-niminen pöllönsä istui orrellaan, seuraten tapahtumia mitä suurimmin huvittuneena. Hetken kuluttua pöllö liisi jo ikkunasta vapauteen, kantaen koivessaan sotkuisella käsialalla raapustettua viestiä.
Arthurin silmissä ilta kului ohi kuin nopeutettu elokuva, jossa ei aivan päässyt mukaan – kädet täristen hän kuuli, kun parantaja ilmiintyi alakertaan ja juoksi portaat ylös – hän kuuli Mollyn huudon juuri ennen kuin Malcolm-niminen parantaja juotti hänelle kipua lievittävän taikajuoman, hän näki heidän upouuden päiväpeitteensä levitettynä Mollyn jalkojen päälle, hän tunsi kuinka yhdessä vaiheessa vaimo tarttui häntä paidankauluksista ja komensi tuomaan vettä.
”Herra Weasley, olisitteko ystävällinen ja toisitte vettä?” parantaja toisti hetken kuluttua, kääntäen huomionsa hetkeksi pois Mollysta, silmissään selkeä, kyllästynyt katse, josta päätellen tämä oli nähnyt monta hermostunutta isää aiemminkin. Arthurin jalat vapisivat hiukan, kun hän ryntäsi huoneesta. Vessassa hän nojasi hetken lavuaariin, katsoen peilistä omia, kalvenneita kasvojaan. Siniset silmät kuvastivat selvää hysteriaa, punaiset, lyhyet hiukset olivat litassa.
”Mitä minä oikein puuhaan?” Arthur kysyi peilikuvaltaan, joka ei vastannut, ja Arthur mietti mahtoiko sekin ajatella, että vastaan katsova mies oli aivan epäkypsä isäksi. Eihän hänellä ollut edes kunnon työtä – taikaministeriön jästiviraston juoksupojan palkalla ei elelty leveästi, mökkikin oli ostettu vanhan Benjamin-sedän perintökaljuunoilla.
”Arthur, et muuten vamasti jää sinne piileksimään, tule takaisin!” kuului Mollyn huuto makuuhuoneesta. Arthur heitti vielä yhden kauhistuneen katseen peiliin, nielaisi syvään, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja poistui vesilasi kädessään.
”Kyllä se siitä”, peili sanoi hymisevästi, kun Arthur sulki vessan oven perässään.
Seuraavan tunnin Arthur istui, odotti, istui ja odotti. Hän nojasi niskaansa seinään, välillä kumartui silittämään Mollyn hiuksia, välillä hermostui niin että joutui poistumaan huoneesta. Hän kantoi vessasta vettä ja mietti kuumeisesti, miten hän koskaan oli eksynyt tähän tilanteeseen.
Lopulta Mollyn hengitys tasaantui. Syntyi hetken hiljaisuus, vain parantajan kädet liikkuivat sängyn päädyssä. Molly oli sulkenut silmänsä, Arthur ei ollut varma mitä tapahtui – oliko jokin mennyt vikaan? Miksi kukaan ei sanonut mitään? Hengittikö Molly – mutta hätää ei ollut, vaimon rinta kohoili tasaisen hengästyneesti.
Ja sitten huoneen täytti huuto, jollaista Arthur ei ollut milloinkaan kuullut – ensimmäinen ääni pienen velhopojan suusta, kun tämä sai happea keuhkoihinsa. Molly avasi silmänsä, ja aivan ensimmäisenä hänen vaaleanruskeat silmänsä kohtasivat Arthurin katseen – sitten he molemmat kääntyivät ihmetellen katsomaan poikavauvaa, jonka Malcolm oli kietonut valkeaan kapaloon ja ojensi heidän käsivarsilleen.
”William”, Molly sanoi hiljaa, silittäen pienokaisen pyöreää, nukkaista poskea sormillaan. ”William Arthur Weasley. Tervetuloa maailmaan.”
Arthur vain hymyili, sillä jostakin syystä häneen mieleensä iskustui usko siitä, että hätää ei ollut – pienellä pojalla oli äitinsä ruskeat silmät ja Arthurin korkea otsa, ja Arthur sopisi hänen isäkseen täsmälleen oikein. Molly hössöttäisi keittiössä ruokailuvälineitä pöytään ja kutsuisi ystäviä vierailulle, ja Arthur opettaisi Williamille, kuinka kesyn liito-oravan saattoi loitsia tekemään piruetteja ilmassa. Kun Molly katsoi Arthuria kysyvästi ja tarjosi sylissään tuhisevaa nyyttiä hänelle, Arthur ojensi kätensä ja veti Williamin rintaansa vasten.
”Mukava tavata sinut, Bill”, Arthur hymisi ihmeissään, ja poika jokelsi epäselvästi kuullessaan hänen äänensä. Molly naurahti katsellessaan heitä.
”Bill? Miksi Bill, miksi ei Will tai jokin muu lempinimi?” tuore äiti tiedusteli, katsellen lastaan hellästi, selvästi valmiina suojelemaan poikaansa myös epätoivotuilta kutsumanimiltä.
”Bill hän on”, Arhur virnisti, ja vaikka Molly mutisi että siitä kyllä puhuttaisiin vielä, Arthur tiesi että Bill pojasta tulisi. Bill Arthur Weasley, josta he kasvattaisivat vielä hyvän miehen. Toisessa huoneessa puhuva peili myhäili itsekseen.
”Minähän sanoin.”
2. Pisara
Nuhjuinen leija kiemurteli tuulisella taivaalla niin äkkiänäisiä spiraaleja, että jos joku viaton ohikulkija olisi sattunut tiirailemaan korkeiden kukkuloiden ylitse kohti ulappaa, olisi hän luultavasti epäillyt näkevänsä harhoja. Pientä Ginny Weasleytä näky ei kuitenkaan hätkähdyttänyt, vaan innoissaan kiljuen hän juoksenteli loitsitun leijan alapuolella matkien sen kuvioita. Huono puoli oli se, että riemunhuudot kuuli myös rouva Weasley, joka pian kurkistikin uteliaana ikkunanpuitteista tytärtään.
Hetken rouva Weasley näytti miettivän kuumeisesti – sitten hän päätyi johonkin lopputulokseen ja marssi melkoisella rytinällä ulos ovesta.
”Ginny!” hän karjaisi, mutta kun tyttö kääntyi säikähtäneen hämmentyneenä katsomaan häntä, päätti Molly vaihtaa lähestymistapaansa, ja väänsi kasvoilleen rauhoittavaksi tarkoitetun hymyn. ”Kultaseni, oletko sinä nähnyt Frediä ja Georgea vähään aikaan?”
Ginny osoitti suunnan palaten sitten leijansa pariin, ja Molly lähti tarpomaan korkeassa heinikossa kohti vanhaa latoa, joka ränsistyi ränsistymistään. Mielessään hän kirosi Arthuria, joka oli parhaillaan hankkimassa ruohonleikkuria kaupungista – jokin mieletön hökötys, jolla jästit tapasivat parturoida pihansa. Vielä mies ei antanut kenekään toisen edes taittaa heinää pihamaalta, jotta saisi varmasti hoitaa asian jästitapaan.
Fred ja George olivat selvästi valmistautuneet mahdolliseen kiinnijääntiin, niin nopeasti he sujahtivat piiloon heinäpaalien sekaan Mollyn astuessa sisään. Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut täysin – äiti kurottautui eteenpäin ja tarrasi kiinni kahdesta epäonnisesta hiustupsusta, jotka jäivät pilkistämään heinänvarsien seasta.
”Au, au, au, au, äiti!” kumpikin poika vinkaisi, mutta Molly päästi irti vasta, kun he olivat pystyasennossa ja valmiina puhuteltaviksi. Molly osoitti taikasauvallaan kumpaakin neljätoistavuotiasta poikaa vuorotellen.
”No?” Molly kysyi tiukasti. George vilkaisi veljeään toisen kulmansa alta, mutta tämä vain vihelteli viattoman oloisena. Molly pihahti raivoissaan. ”Väitättekö te kaksi todella”, hän murisi, ”että leija osaa noin vain itsekseen ruveta pyörimään taivaalla? Te – olette – alaikäisiä! Kuinka monta kertaa minun pitää nakuttaa se teidän paksuun kalloonne?”
”Kyllä leijat pyörivät taivaalla, äiti, se johtuu sellaisesta hienosta jutusta nimeltään tuuli”, Fred sanoi, mutta sai vain ilkeän näpäytyksen taikasauvasta nenälleen.
”Jos olet aikeissa palata kouluun mukanasi luudanvarsi, suosittelen lopettamaan näsäviisastelun nyt”, rouva Weasley uhkasi, ja Fred napsautti suunsa kiinni. ”No? Mikä sen vitsi on, sitten?”
George ja Fred mutisivat jotakin epäselvää yhteen äänen, ja Molly sai käskeä heitä toistamaan sanansa, ennen kuin sai selvää: ”tavallinen hypnoosiloitsu”. Molly ärähti kyllästyneesti, heilautti taikasauvaansa saaden kummankin pojan taikasauvat lentämään kiltisti housuntaskuista ja rynnisti ulos mutisten: ”Taidampa kirjoittaa ministeriöön, että heidän alaikäisten taikarajoituksensa eivät toimi.”
George ja Fred katselivat ikkunasta, kun Molly sai Ginnyn kiinni juuri, kun tämä oli vähällä kellahtaa laiturilta veteen seuratessaan houkuttelevaa leijaa.
”Pirhana”, George mutisi pettyneenä. ”Olin varma että hän ei ehtisi. Tule, häivytään täältä.”
Pojan riensivät ohi puun oksalla roikkuvan keinun, jonka köydet olivat rispaantuneet katkeamispisteeseen asti, he ohittivat sen kohdan vanhaa aitaa, joka oli erään epäonnisen kirskuristajanpyydystyksen ansiosta silputtu lähes sahanpuruksi. Keltainen mökki oli vaalentunut auringossa lähes valkeaksi, mutta sen puuovi kirkaskahti tuttuun tapaan auetessaan. Portaissa kaksosia vastaan tulivat Ron, Harry ja Hermione. Ronin ystävät olivat saapuneet viikkoa aiemmin, joten mökissä oli tavallistakin enemmän hälinää.
”Minun hammasharjani ei ole punainen! Se on melkein violetti”, Ron ulvoi, ja Hermione nauroi hänen takanaan ivallisesti.
”Violetti vielä vähemmän miehekäs!” tyttö pärskähti, ja Harry virnisti kaksosille, kun Ron alkoi väittää vastaan. Kolmikko suuntasi puutarhaan, minne Weasleyn isä oli juuri ilmiintynyt – Arthurin kasvoilla oli autuaallinen hymy, kun hän kantoi suurta puutarhavälinepakettia käsivarsillaan. Ginny auttoi äitiään kattamaan pöytää, ja kotiin lomaa viettämään saapunut Charlie leijutti edessään suurta, höyryävää noidankattilaa.
Ruokailu sujui tasaiseen tahtiin, ja keveän hitaasti vitivalkoiset pilvetkin sulautuivat illan tummentamaan taivaaseen. Alkupalan aikana Percy piti pitkän luennon siitä, mitä McGarmiwa oli tarkalleen sanonut hänen suoritettuaan muodonmuutosten V.I.P:n – Molly katseli poikaa rinta ylpeydestä röyhistyen, kun taas Fred ja George kuorsasivat sointuvasti, Georgen pää nojaten Frediin ja Fred puolestaan tukien poskensa vasten Georgen päätä. Äkkiherääminen tapahtui kuitenkin heti, kun Molly alkoi kauhoa herkullista sienikastiketta ja perunamuusia kunkin lautaselle. Ruoka todella piristi, sillä hetken kuluttua pojat alkoivat laulaa jo äänekästä ruokalaulua, johon Charlie, Ron ja Harry hetken kuluttua liittyvät – Arthur naputteli haarukkaansa tahdissa, mutta lopetti heti nähdessään vaimonsa murhaavan ilmeen.
”Älkää nyt lopettako, joku viiden kilometrin päässä ei välttämättä vielä kuullut”, Percy mutisi, kun pojat viimein hiljenivät, vaikka Fred ja George jatkoivatkin yhä tarttuvan melodian hoilaamista.
”Oi, anteeksi, Arvon Valvojaoppilas”, George sanoi nöyrästi. ”Me vain ajateltiin, että vähän hiljaisempi laulu välttämättä kuuluu teidän korkeutenne korkeudelle, jos käsität mitä tarkoitan – vai eikö valtaistuin vielä olekaan valmis?”
Molly käski poikien käyttäytyä, mutta ruokailun loppuun mennessä Percy oli jo saanut lusikasta nenään ja kaksoset olivat haastaneet Ronin tunkemaan hammastikkuja nenäänsä. Valitettavasti kyseinen yritys sai Fredin purskahtamaan niin antaumukselliseen nauruun, että hänen tuolinsa horjahti ja hän tuli ottaneeksi pöytäliinasta tukea. Lopulta perunamuusin ja kurpitsamehun kuorruttama rouva Weasley käski naama punaisena lapset hajaantumaan paikalta, eikä kukaan väittänyt vastaan, sillä hänen katseensa merkitsi samaa kuin ”räjähdysvaara”-kyltti.
Ron, Hermione, Harry, George ja Fred kävelivät hitaasti kohti laituria, joka oli kuiva lukuun ottamatta pieniä roiskeita siellä täällä. Hermione oli vähällä astua eräälle kompalaudalle, mutta Ron muisti sen ja sai tytön kädestä kiinni juuri ajoissa. (Fred ja George näyttivät suunnattoman pettyneiltä.) Koko konkkaronkka asettui istumaan laiturille, mutta pitkään he eivät ehtineet nuuhkia rauhassa kesäillan tuoksua – Fred ja George heittivät pois kenkänsä ja paitansa, hypäten valtavalla roiskeella järveen. Hermione kiljui ja Ron kirosi, kun pojat alkoivat lapata kämmenkaupalla vettä myös viattomien laiturillaistujien päälle, mutta Harry ei välittänyt – vaalean mökin ikkunat tuikkivat kotoisuutta tavalla, johon hän ei ollut koskaan tottunut.
”Ei sitten, tylsimykset”, luovutti Fred lopulta, saatuaan potkun leukaansa yritettyään vetää Hermionea jalasta veteen. Myös George punnersi itsensä ylös laiturille, istuen kiinni Ronin kylkeen ovela ilme kasvoillaan.
”Ron, veliseni!” hän hihkaisi, eikä Ron ehtinyt tajuta, mitä Georgella oli mielessään, kun tämä jo kietoi läpimärät kätensä hänen harteilleen ja rutisti tätä oikein kunnolla. Ron ähki ja tönäisi Georgen kauhuissaan alas laiturilta, kun hänen upouusi Kadlein Kanuunoiden T-paitansa kastui.
”Noh, noh, Ron, missä sukurakkaus?” Fred kysyi ja naksutteli kieltään, ja läpimärkä George näytti suunnattoman loukkaantuneelta. Ron siirtyi laiturilla monta lautaa Hermioneen päin. Tyttö oli oikaissut selälleen ja katseli ylhäällä loistavia tähtiä.
”Tuo on Saturnus”, Hermione osoitti. ”Tuolla on Otava ja tuo kirkas pallo on...”
”Kuu, sen verran minäkin tiedän”, Harry sanoi, kellahdettuaan selälleen tytön esimerkin mukaan. ”Oletko sinä opetellut meidän tähtitiedonkirjan ulkoa?”
”En tietenkään”, Hermione tiuskaisi, mutta hänen poskilleen kohoava puna paljasti hänet pimeässäkin. Harry pudisteli nauraen päätään ja Ron mutisi ”Mungoon vaan, suoraan parantumattomasti pimahtaneiden osastolle”, saaden palkaksi ilkeän tökkäyksen kylkeensä.
He kinastelivat niin hartaasti, että unohtivat huomata Georgen ja Fredin hiljentyneen yllättävästi. Pojat istuvat laiturin nokassa, kaksi identtistä selkää vieretysten, jopa samanlainen, pieni luomi erottui kummankin housunrajan yläpuolella. Varpaat, jotka mahtuivat tismalleen samankokoisiin kenkiin hipoivat veden kuulasta pintaa, joskus hipaisten toisiaan – tarkka silmä olisi huomannut Georgen värähtävän hiukan, kun niin tapahtui. Tummansininen taivas oli täydellinen väri salaisuuksille, eikä kukaan muu nähnyt, kun Fredin käsi lomittautui varkain Georgen omaan, saaden pojat silmät tuikkimaan iltatähtinä.
3. Pisara
Tie, joka pujotteli kahden korkean kukkulan välistä järven rantaan, kasvoi tiuhaan heinää. Punatukkainen tyttö, joka muistutti niin paljon sitä nuorta naista, joka vuosia sitten oli tallustanut suuren vatsansa kanssa katsomaan mökkiä, asteli polkua varoen, kuin pelkäisi rikkovansa joitakin muistoja ja haaveita, jotka hiekkapinta oli parhaina päivinään nähnyt. Tyttö talutti perässään vaaleaa poikaa, jonka silmät haravoivat maisemaa selvän ristiriitaisina.
”Katso”, Rose huokaisi, kun he pääsivät sille tasanteelle, joka avasi ensimmäisen kerran suoran näkymän hiljaiselle aukealle, jonka keskellä heinittynyt mökki lepäsi. Seinäruusut olivat kiivinneet pitkin valkeaa, lahonnutta seinää aina vihertävälle katolle saakka, vanha lato oli viimein antanut periksi puitteilleen ja kellahtanut kumoon. Laiturin laudat olivat kaatuneet veteen kuin dominonappulat, eivät perätysten mutta yhtä kaikki järjestyksessä, ensimmäinen lauta lähes kuivilla, viimeinen uppeluksissa.
Scorpius ei sanonut mitään, haravoi vain maisemaa katseellaan, kun he nousivat natisevat portaat ovelle, jonka pieltä kiipesi pikkiriikkinen hämähäkki. Rose työnsi oven hieman liian voimakkaasti auki, sillä se nyrjähti sarainoiltaan, mutta pysyi yhä paikallaan.
”Ränsistyvätkö kaikki mökit näin nopeasti?” Scorpius kysyi hämmästellen, sillä hänen tietojensa mukaan mökissä oli ollut elämää vielä reilut kaksikymmentä vuotta sitten.
”Kun velhojen asumukset hylätään, joskus ne vain menettävät taikansa”, Rose sanoi surumielisesti, mutta naurahti sitten. ”Eikä tämä ollut mikään lomakartano alunperinkään. Ei sellainen, mikä teillä on Skotlannissa.”
”Ei se ole mitään verrattuna tähän”, Scorpius sanoi hiljaa, saaden Rosen katsomaan itseään hämmästyneenä – tyttö oli kuvitellut nähneensä etäistä halveksuntaa pojan silmissä aikaisemmin, tutun katseen, joka heidän esteenään pysyi, vaikka he olivat kierrelleet ja kaarrelleet toisiaan jo useampia vuosia. Se tuntui rakentavan pienen muurin heidän välilleen, sillä sen yli Rose ei koskaan nähnyt pojan todellisia tunteita. Poika ei ollut avoin kirja, ei todellakaan, kirjat olivat helppoja – Scorpius oli ikunen mysteeri. Joskus Rose ajatteli, että poika oli selvästi Mustan sukunsa valkoinen lammas, kun taas toisinaan tämä kuvasi täsmälleen isältä saatua kuvausta Malfoyn perheestä.
”Mitä sinä tarkoitat?” Rose kysyi. Sanojen ulos saaminen oli yllättävän vaikeaa, sillä hän oli jo tottunut nielemään Malfoyn kummalliset mielenmuutokset purematta. Tällä kertaa hänestä kuitenkin tuntui, että asioiden ei kannattanut antaa olla.
Scorpius katseli hetken hiljaa ympärilleen. ”Ei niissä taloissa, joita isoisä ostelee, ole tällaista... elämää. Edes ollut. Vaikka se on nyt poissa.”
Rose tavoitti Scorpiuksen katseen, mutta kääntyi äkkiä pois, sillä pojan sanat muistuttivat häntä asiasta, joka sai kyyneleet tulvahtamaan hänen ruskeisiin silmiinsä. Eikä Scorpius pitänyt itkevistä tytöistä.
Rose puri huultaan ja yritti rauhoittua – riimuaakkosten luetteleminen mielessä oli jo pitkään ollut hänen tapansa lopettaa ajatteleminen. Hän oli kuitenkin tuskin päässyt alkuun, kun yllätyksekseen tunsi käden hartiallaan.
”Olen pahoillani”, Scorpius sanoi pehmeällä äänensävyllä, jonka Rose sai kuulla vain harvoin. ”En tajunnut... Tietysti tämä paikka tuo mummusi sinulle mieleen.”
Asioiden ääneen sanomisella oli vastakkaisia vaikutuksia – tai ehkäpä ne olivat yhtä ja samaa. Ne avasivat tyrehdytettyjen tunteiden portin kuin tulpan, ja joskus paha olo vain leijui pois. Rosen tapauksessa kaipaus alkoi virrata hänen poskillaan, ja Scorpius veti hänet vasten rintaansa.
Pitkän aikaa he vain seisovat hiljaa pölyisessä huoneessa, tytön ajatukset pyörien taakse jääneessä kuin kuivuneet lehdet edelliseltä syksyltä. Ajatus tuntui painavan tuhansia kiloja pälkähtäessään Rosen mieleen: sitä mummukin nyt oli, taaksejäänyttä. Vaaleanruskeat, ystävälliset silmät eivät koskaan enää katsoisi häntä tietävästi, eivätkä naururypyt aaltoilisi silmien ympärillä, kun Hugo matki isän kävelytyyliä Kotikolon puutarhassa. Arthur-vaarin hiljainen, kuihtunut olemus oli ollut Roselle kidutusta, ja tämän poskelle valunut kyynel oli tuntunut veitsen viillolta. Siltä se tuntui yhä, ja polttavia olivat ne ajatukset, joita Rose oli tiputellut punaisen ruusun terälehtinä Saukkonummen hautausmaalle siellä viimeksi käyneenä. Miksi sinä lähdit, mummu, kun rakastan sinua niin kovasti? Miksi särjit meidän kaikkien sydämet?
Lopulta Rose onnistui työntämään tuskan hiukan ohi sydämensä keskipisteestä, kohtaan jossa sen kipu oli hiukan lievempää. Hänen ajatuksensa vaihtoivat suuntaa, ne palasivat menneestä pölyiseen tupaan, Scorpiuksen syliin. Miksi poika ei nyt välittänyt, vaikka Rosen kyyneleet turmelivat hänen kalliin kaapunsa?
”Oletko kunnossa?” Scorpius kysyi, kun Rose vetäytyi irti hänestä hiukan häpeissään. Punainen pää valehteli nyökätessään, eikä Scorpius uskonutkaan, mutta seurasi kuitenkin Rosea seuraavaan huoneeseen.
Pikkuhiljaa tyttö sai puheliaisuutensa takaisin, ja alkoi esitellä taloa Scorpiukselle. Hän kertoi, kuinka Harry-setä oli kosinut Ginnyä vanhoilla puuportailla raivokkaan riidan jälkeen, ja mainitsi kauan sitten kuolleen Fred-sedän vanhigossa taikoneen tulen takasta keskelle olohuoneen punaista mattoa (vaikka George virnuilikin asiasta puhuttaessa siihen malliin, että tapaus tuskin oli todella tahaton onnettomuus). Sen Rose kuitenkin jätti sanomatta, miten vaari oli kertonut Molly-mummun vilkuttaneen ikkunassa, kun lapset palasivat uimasta, ja kuinka tämä oli peitellyt Ginnyn sänkyynsä, kun tämä pelkäsi talossa vilisevän aaveita. Pitkän aikaa he vain hiipivät huoneesta toiseen, varoivat lahoja lautoja ja yskivät pölystä. Scorpiuksen käsi piteli Rosen kättä tavalla, johon tämä ei olisi milloinkaan suostunut ystäviensä tai perheensä nähden – tuntui kummalliselta olla niin lähellä, mutta jokin sai Rosen pysyttelemään tiukansti toisen lähellä. Ehkä kaikki sanomattomuuden hetket olivat sulaneet kesäillan punaisessa auringossa.
Yläkerrassa Rosea odotti yllätys. Vaikka kaikki muut huonekalut oli viety pois, vanha rautasänky oli yhä paikoillaan. Hän henkäisi ihastuksissaan ja istui siniselle kukkalakanalle, juoksuttaen sormiaan sen poimuja pitkin. Scorpius katseli häntä, ja kun Rose nosti katseensa hänen, hän näki harvinaisen, huvittuneen hymyn pojan kasvoilla.
”Mitä?” Rose kysyi.
”Ajattelin, että sinä sovit tähän taloon täydellisesti”, Scorpius sanoi, ja Rosen silmät levisivät hiukan hämmästyksestä. Tytön kasvoille levisi hämmentynyt hymy, aivan kuin tämä ei olisi uskonut korviaan.
”Miksi sinä olet minulle niin kiltti tänään?” Rose tiedusteli kummissaan, ja toinen näytti hetken miettivän, miten vastata.
”Kertomustesi mukaan kaikki tämän mökin miehet ovat olleet jotain hiton supersankareita – he ovat kaikki mielettömän ystävällisiä ja sävyisiä, isoisäsi kasvatti seitsemän mukulaa, setäsi pelasti maailman, toinen setäsi on naimisissa veelan kanssa-” Scorpus aloitti vaikeasti luettava ilme kasvoillaan.
”Puoliveelan”, Rose laittoi väliin.
”Miten vain, pointti on se, että minä en kyllä aio jäädä Weasleyn meihiä huonommaksi.”
Rose naurahti Scorpuksen ajatuksenkululle. ”Ei sinua voi verrata heihin.”
”Koska minä olen minä, vai? Ilkeä, sydämetön Malfoy?” Scorpiuksen silmät välähtivät harmista.
”Ei, kyllä minä luulen, että sinulla on sydän. Taisin nähdä tänään siitä todisteita”, Rose sanoi hymyillen ja suukotti Scorpiusta nenänpäälle.
”On minulla”, Scorpius sanoi yllättävän vakuuttavasti, tarttui Rosen käteen ja painoi sen sydämensä kohdalle. ”Kokeile vaikka.”
Rose tunsi kämmentään vasten, kuinka pojan pulssi kiihtyi heidän painautuessaan toisiaan vasten. Scorpiuksen harmaat silmät olivat lähellä hänen omiaan, ja ne katsoivat Rosea tavalla, jonka tämä oli nähnyt vain kerran aiemmin – sinä iltana, jolloin hän oli lopullisesti menettänyt sydämensä vaalealle luihuiselle.
”Minä pelkään”, Rose kuiskasi, ”että kun me lähdemme täältä, sinä et enää katso minua tällä tavoin. Minä en pidä siitä, millaisia me olemme toisten seurassa, ne... varautuneisuudet täytyy kaataa. Minä en voi olla sinulle mitään vähempä kuin olen juuri nyt.”
Scorpius näytti miettivän jotakin. ”Rose, tämä on uutta minulle – en ole tottunut tuntemaan näin. Mutta tänään sinä näytit minulle, kuka sinä olet, ja minusta tuntuu, että olen sinulle velkaa tehdä samoin.”
”Kuka minä sitten olen?” Rose kysyi, sydän läpättäen, tuntien valtavaan tarvetta saada pojalta oikea vastaus. Hän tahtoi, että kerrankin kaikki olisi oikein.
”Sinä olet vahva silloinkin, kuin olet heikoimmillasi. Sinä saat minut rakastumaan pörröisiin hiuksiisi ja pisamiin poskillasi, vaikka joka kerta yritän pitää itseni kurissa. Ja minä luulen, että sinä olet aivan samanlainen kuin se tyttö, joka rakastui tähän mökkiin ja osti sen”, Scorpius sanoi hidastaen puhettaan viimeisten sanojen kohdalla. Hänen katseensa kuvasti vain rehellisyyttä, kun se tutkaili ilmettä Rosen kasvoilla.
”Miten minun olisi tarkoitus uskoa, että tuo on totta vielä sittenkin, kun tämän talon ovi sulkeutuu viimeisen kerran?” Rose kysyi.
”Koska minä lupaan? Tai siksi, että kukaan muukaan niistä miehistä, jotka rakastivat tässä talossa, ei koskaan lakannut?”
Rose oli aina ollut hyvä väittelyissä, mutta nyt hänen epäilyksensä ja vastaväitteensä olivat kulumassa loppuun, ja hän tunsi sen. Hän kaipasi enää yhden varmistuksen.
”Ja entä jos se ei toimi?”
”Sitten minä rakennan sinulle juuri tällaisen talon. Teen siitä vain vähän ehjemmän”, Scorpius hymyili.
Rosen sisällä läikähti, kun hän suuteli naurahtaen pojan huulia. ”Sinä teet minustakin ehjän.”
Scorpiuksen kädet kietoutuivat Rosen selkään, ja hän painoi tytön hellästi siniselle peitteelle. Oli tapana sanoa, että talo oli nähnyt elämää, kun siellä oli synnytty, vietetty häitä ja kuoltu – Weasleyn vanha kesämökki täytti ehdoista vain kaksi, mutta silti vanhalla talolla oli jotakin, mitä moni mökki ei koskaan saavuttanut. Hienot linnat ja komeat lukaalit seisoivat ylpeinä, mutta niiden seinille pinttynyt rakkaus ja muistoissa kulkevat tarinat eivät milloinkaan opettaneet kahdelle eksyneelle puolikkaalle, kuinka olla kokonainen.
