Otsikko: Väärässä paikassa
Author: SB
Ikäraja: S
Genre: General/Drama/Adveture(ish)
Disclaimer: JKR:n omaisuutta
Warnings: Lieviä ruumiinvammoja, rumia sanoja
Summary: Siriuksella on huonon tuurin lisäksi vähän hyvääkin. Kingsley puolestaan toivoo, ettei olisi noussut aamulla lainkaan sängystä...
*
Väärässä paikassaSirius juoksi peltoja ja laitumia reunustavan harvan metsän läpi jossain päin Pohjois-Englantia. Hengitys poltti hänen keuhkojaan ja hänen lihaksensa kirkuivat armoa, mutta hän ei voinut hidastaa. Sirius kirosi itseään jälleen kerran täydelliseksi idiootiksi. Hän oli muuttanut muotoaan koirasta ihmiseksi voidakseen vetää irti tuskallisen puunsäleen, joka oli lävistänyt hänen selkänsä, kun hänen oli ollut pakko paeta kiireesti puuliiteristä, jossa oli ollut pitämässä sadetta. Oli juuri hänen tuuriaan, että joku maalaistollo oli nähnyt hänet ihmishahmoisena ja että kaikista Englannin maalaistolloista juuri sen oli pakko olla naimisissa noidan kanssa.
Siispä Sirius juoksi puunjuuriin kompastellen liian hitaassa ja lähestulkoon avuttomassa ihmishahmossaan. Koiraksi muuttuminen olisi ollut liian vaarallista ennen kuin hän olisi ollut varmistunut siitä, ettei kukaan ollut näkemässä häntä ja siinä vaiheessa hän oli jo taittanut melkoisen matkan ja ollut paraikaa ylittämässä hiljattain kynnettyä peltoa tätä säälittävää metsän irvikuvaa kohti. Hän ei ollut tajunnut tekemäänsä virhettä ennen kuin oli ollut juuri muuttamassa muotoaan ja tajunnut jättäneensä niin selvät jäljet, että sokea olisi voinut seurata niitä. Ja sen sokean tyypin olisi ollut pakko olla täysin aivokuollut, jos hän olisi jotenkin välttynyt huomaamasta, että Siriuksen jalanjäljet olivat vaihtuneet tassunjäljiksi.
Sirius kuuli jotain kukkulan toiselta puolelta, ehkä kilometrin päästä. Kummallisen jumputtavan äänen, jonka Sirius tiesi tunnistavansa Azkabania edeltävästä elämästään, muttei ollut aivan varma, mistä. Mutta joka tapauksessa salaperäisen äänen suunnassa olisi myös kovempaa maata, joten hän suuntasi tiensä sinne manaten mielessään itseään, miestä, joka oli nähnyt hänet, eilisen sadetta, pehmeää maata ja maailmaa yleensä. Hän myös rukoili miltä tahansa mahdollisesti kuuntelevalta jumalalta, että hälytyksen saadessaan kaikki aurorit olisivat umpikännissä tai päiväunilla tai
mitä tahansa.
Sirius kompasteli ylös rinnettä haukkoen tuskallisesti henkeään. Hän liukastui märkiin lehtiin ja kaatui, kun hänen vasen jalkansa upposi kaninkoloon. Hän löi päänsä kiveen ja maailma katosi sokaisevan kirkkaassa välähdyksessä. Hetken hän makasi liikkumatta metsän pohjalla. Sitten hän ravisti päätään varovaisesti. Hänen ajatuksensa selkenivät armollisen nopeasti. Sirius rimpuili takaisin jaloilleen ja jatkoi itsepäisesti matkaansa ikuisesti kiitollisena, ettei ollut murtanut tai nyrjäyttänyt nilkkaansa, saati sitten menettänyt tajuntaansa. Lämmin verivana norui kiven hänen otsaansa repimästä tykyttävästä haavasta. Hidastamatta hän pyyhkäisi verta silmiltään levittäen samalla sitä ympäri naamaansa juuri kun viimein saavutti kukkulan laen.
Sirius pysähtyi kuin seinään.
Ihmisiä. Hänen edessään aukeava matala laakso oli täynnä ihmisiä (ulkonäöstä päätellen jästejä), jotka maleksivat ympäriinsä tai parveilivat valtavan lavan edessä. Tietysti, Sirius käsitti äkkiä, hänen tunnistamansa kummallinen ääni oli varmasti ollut basso.
Raivokkaasti puoliääneen kiroillen Sirius veti ehkä viikko sitten varastamansa viitan hupun syvään päähänsä ja kasvojensa peitoksi. Hän tiesi, ettei voisi kestää kuin muutaman minuutin ennen kuin alue olisi täynnä auroreita, ja niinkin kauan vain, jos hänellä olisi onnea. Onnetar taisi todella inhota häntä, sillä Sirius tiesi, ettei hänellä ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin yrittää livahtaa jästien ohi huomaamattomasti.
Sirius hölkkäsi alas rinnettä toivoen näyttävänsä siltä kuin tietäisi, mitä oli tekemässä. Hän ei edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut yhtä hermostunut. Tai totta puhuen, kyllä hän muisti, sillä hänen koko elämänsä oli ollut yhtä hermostuksen jatkumoa Azkabanista pakenemisen ja tämän hetken välillä. Ja ennen pakoaan hän oli ollut pelkästään epätoivoisen surkeuden vallassa. Mutta se ei muuttanut sitä, että hän oli paniikin partaalla juuri nyt. Onneksi kaikki näyttivät olevan paljon kiinnostuneempia kavereidensa kanssa juttelemisesta ja tyhjän lavan tuijottamisesta kuin he olivat kummallisesta miehestä harmaissa rääsyissä ja mustassa viitassa.
Sirius pujotteli ihmisryhmien välistä. Kaikki olivat hänen mielestään kummallisesti pukeutuneita jopa jästeiksi ja suurin osa vähintään hieman humalassa. Hän alkoi jo ajatella, että selviäisi päivästä, jos kukaan ei vain tunnistaisi häntä – yksikään aurori ei millään voisi olla tarpeeksi tyhmä käyttääkseen taikuutta, kun ympärillä oli muutama tuhat jästiä, monet kameroilla aseistautuneina. Hän vilkaisi taaksepäin olkansa yli – ja käveli suoraan päin vaaleahiuksista miestä, joka täytti vesipulloaan letkusta.
”Sori”, Sirius mutisi ja yritti livahtaa miehen ohi ennen kuin tämä ehtisi katsoa häntä kunnolla.
”Ootahan hetki”, jästi sanoi englantia kummallisesti murtaen ja tarttui Siriusta hartiasta.
Myöhäistä. Sirius kirosi itsekseen ja kääntyi kasvokkain jästin kanssa toivoen näyttävänsä välinpitämättömältä samalla kun yritti pakottaa sydäntään alas kurkustaan. Ainakaan jästi ei vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta. Huolimatta alkavasta paniikkikohtauksestaan Sirius ei voinut olla huvittumatta hiukan miehen ulkonäöstä. Revenneet ja kuraiset farkut sopivat jotenkin yhteen haalenneen bändipaidan kanssa (joka oli alkuperäiseltä väriltään luultavasti musta), mutta sen päällä jästi piti leopardinpilkkukuviollista liiviä. Hänen pitkää, tuuheaa tukkansa oli joko tupeerattu tuntikausia tai sitten jästiin oli iskenyt salama eilisessä myrskyssä. Mies muistutti Siriusta hipistä, joka kieltäytyi päästämästä irti 60-luvusta, eikä vähiten siksi, että hänellä jostain jumalan hylkäämästä syystä oli kukkia hiuksissaan.
”Helvetti mies, mitä sie oot tehny itelleis?” Hippi kysyi yrittäen kurkkia Siriuksen hupun alle nähdäkseen paremmin tämän veriset ja tuskallisen tunnistettavat kasvot. Ilmeisesti kysymys oli ollut retorinen, sillä hän jatkoi vastausta odottamatta. ”Teidän porukkaa ei kyllä oo mittään vaikeuksia tunnistaa, mie en keksi kettään muuta, joka tekis noin itellensä.”
Siriuksen sydän pysähtyi. Tiesikö Hippi, että hän on velho? Oliko hän siis -? Mutta… mitä?
”Täh?” oli kaikki, mitä Siriuksen onnistui saada suustaan. Hänen kurkkunsa ei tuntunut toimivan kunnolla.
”Emmie tarkottanu loukata”, Hippi sanoi ystävälliseen, joskin hieman huolestuneeseen sävyyn. ”Mutta kai sie tiedät, ettei siun oo terveellistä näännyttää itseäis noin ja siun on pakko myöntää, että oman naaman viiltely näön vuoksi männöö hiukan pitkälle.”
Sirius tuijotti Hippiä ällistyneenä. Oliko jästi menettänyt kokonaan järkensä? Tai ilmeisesti hän oletti, että Sirius oli.
”Sinä luulet – ei, minä kaaduin ja löin pääni”, Sirius kähähti äänellä, jota ei tunnistanut omakseen. ”Luulin jo… Tai siis mitä sinä tarkoitit, meidän porukkaamme?” Sirius sulki suunsa tuntien olonsa äärettömän kömpelöksi.
”Etkö sie olekaan blackmetallisti?” Hippi kysyi oudolla englannillaan. ”Mie luulin, että tuon näkönen – no, sori, miun moka.”
Siriuksen rampauttava pelko, joka johtui siitä, että hän itse asiassa puhui toisen ihmisen kanssa sen sijaan, että olisi paennut henkensä ja sielunsa edestä hälveni hetkeksi ja sen tilalle tuli kummastus. Aikoinaan hän oli käynyt jästibaareissa verrattain usein ja oli osannut puhua heidän kanssaan suuremmitta ongelmitta, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tämä mies oikein höpisi. Ei auttanut, että hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti jästin pitkään kaksihaaraiseen partaan, joka nytkähteli hypnoottisesti, kun mies puhui.
”Black… metallisti?”
Hippi näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin miltä Siriuksesta tuntui.
”Niin, kais tiiät, musiikkia ja sitä rattaa. Miten kovvaa sie löit pääs? Vai ookko sie ottanu jottai?”
Sirius sätti itseään mielessään. Kaikkien ihmiskontaktien puute yli vuosikymmenen ajan ei ollut mikään syy saada jotain jästiä huolestumaan hänen terveydentilastaan niin, että tämä kutsuisi jästiparantajat tutkimaan Siriuksen pään. Hän kokosi mielensä ja vastasi hiukan selkeämmin.
”Ei, ei mitään sellaista. Olen vain ollut… vähän ulkona asioista jonkun aikaa.”
”Siun kannattais oikeesti käydä tarkastuttamassa tuo siun pääs.”
Sirius ei voinut kuin hymyillä. ”Sinulla ei ole aavistustakaan, miten monta kertaa minä olen saanut kuulla tuon.”
Hippi hymyili takaisin outoa puolivirnettä, joka sai hänet näyttämään hiukan hullulta.
”Mitä sie sitten kuuntelet? Mie oisin voinu vannoa, että sie oot bläkkis, ilman tuota vertakin sie oot aika lailla sen näkönen…”
”Mitä tarkoitat?”
”Se tarkoittaa, että tuo uskoo stereotyyppeihin tai on ollu jollain hardcore keikoilla”, uusi ääni sanoi Siriuksen takaa.
Sirius pyörähti ympäri nielaisten säikähtäneen ulvahduksen. Mies, joka oli puhunut, hänkin oudolla murteella, oli ilmeisesti yksi niistä, joista Hippi oli puhunut ja Siriuksen oli pakko myöntää ymmärtävänsä, miksi toinen oli olettanut niin. Uusi jästi, jolla oli päällä mustaa ja piikkejä päästä varpaisiin, oli jotenkin luiseva ei-ikinä-edes-Azkabanista-kuulleiden -standardeilla ja pitkät mustat hiussuortuvat kehystivät mustalla ja valkoisella maalattuja kasvoja. Sen oli pakko olla maalia, kukaan ei voisi ihan omin avuinensa näyttää noin kuolleelta…
”Hiukan molempia”, Hippi vastasi. ”Mikä juttu teillä on sianpäihin?”
”Sanoo tyyppi leopardiliiveissä”, Raato murahti ivallisesti hymyillen.
Raadon seurassa oli tiukkailmeinen nuori nainen, joka vaatteista päätellen olisi kuulunut pikemminkin Hipin seuraan. Hänen löysä sammalenvihreä tunikansa oli täynnä koristeellisia paikkoja ja rintamerkkejä, joista päätellen tyttö piti asioiden suojelemisesta – tai että hän kuunteli bändejä nimeltä ”Human Rights Watch” ja ”Pelastakaa Valaat”. Hän oli myös täysin selvä tai ei ainakaan haissut alkoholilta ja katsoessaan Siriusta hänen silmänsä kapenivat vaarallisesti.
”Minä tunnen sut”, tyttö sanoi kylmästi Siriukselle, joka jähmettyi paikoilleen.
Helvetti…”Sinä oot se vankikarkuri kun on ollu uutisissa ties kuin pitkään”, hän jatkoi syyttävästi.
Sirius näki ensimmäistä kertaa Raadon ilmeen muuttuvan, kun mies kohotti kulmiaan. Hippi otti askeleen taaksepäin tuijottaen Siriusta silmät levällään ja kuiskaten jotain oudolla kielellä, jota Sirius ei ollut koskaan ennen kuullut.
”Vi må ringe polit-” Aktivisti aloitti, mutta Sirius keskeytti hänet; hänen ei tarvinnut ymmärtää nähdäkseen mihin keskustelu johtaisi. Hän yritti epätoivoisesti keksiä jotain, ihan mitä tahansa, joka saisi tämän porukan olemaan välittämättä hänen lainopillisesta asemastaan.
”Kuule”, hän sanoi yrittäen kätkeä paniikkia äänestään. ”Joo, minä olen vähän niinkun pakomatkalla, mutta minä en oikeesti ole tehnyt mitään kenellekään…”
”Noinko on?” Aktivisti sanoi pilkallisesti. ”Ja mistäs sut vankilaan laitettiin?”
Sirius irvisti. ”No… periaatteessa murhasta…”
Jostain syystä tämä näytti huvittavan Raatoa, tai ainakin hänen kasvoilleen levisi häijy virne.
”Mutta minä vannon, että minä olen syytön”, Sirius jatkoi tuskallisen tietoisena siitä, miten säälittävästi oli juuri puolustautunut.
Yhä hymyilevä Raato laski kätensä rauhoittavasti Aktivistin olalle. Hippi näytti kaikkea muuta kuin rennolta; hän tuijotti Siriusta kuin olisi olettanut tämän voivan räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
”Siun puolustuspuhe varmaan puotti oikeuvessa kaikki polvillensa”, hän sanoi kireästi.
Sirius pärskähti pilkallisesti.
”Mitä ton pitäisi tarkottaa?” Aktivisti tiukkasi. Jokin Siriuksen aivoissa yritti muistuttaa häntä jostain, keskustelusta jonkin samanlaisen jästin kanssa kauan sitten… Sitten hän muisti.
”Ei minulle pidetty mitään oikeudenkäyntiä”, Sirius vastasi katkerasti. Hän valehtelisi itsensä pulasta, jos se olisi tarpeen, mutta mikäli tyttö ei kantanut puolta merkeistään vain näön vuoksi, totuus kelpaisi varsin hyvin.
”Ja tuoko pitäisi uskoa. Että sinä et joutunu oikeuteen murhattuas jonkun?”
”Muutaman jonkun. Kolmetoista tarkalleen ottaen. Kerralla. Tai niin väittävät. Ja kyllä, minä menin suoraa päätä vankilaan.”
Aktivisti aukaisi suunsa luultavasti protestoidakseen, mutta Sirius jatkoi katsoen vuorollaan heihin jokaiseen toivoen, että joko moraali tai alkoholi estäisi heitä nostamasta metakkaa. ”Mikset etsisi tietoa minun jutusta? Yritäpä löytää yhtään mitään siitä mitä minä muka olen tehny. Tai missä minä olin vangittuna. Tai edes siitä, kuka minä oon.”
”Se tuntuu kyllä puhuvan asiaa”, Raato huomautti näyttämättä lainkaan huolestuneelta.
Hippi näytti pohtivan asiaa. Sitten hän sanoi hitaasti:
”Niin… emmie tiijä mitä sie oot tehny tai jättänt tekemättä, mutta onhan tuo nyt aika selevää, ettet sie missään laillisessa vankilassa ole ollut. Mistä vitusta sie ees karkasit, Auschwitzista?”
Sirius ei ollut koskaan kuullutkaan paikasta, mutta värähti tahtomattaan ajatellessaan Azkabania.
Raato vain kohautti olkiaan ja katsoi Aktivistia. Tämä näytti yrittävän tehdä päätöstä samalla kun hajamielisesti sormeili piikkilankaan kiedottua kynttilää esittävää paikkaa vasemmassa hihassaan. Sitten, Siriuksen sisäisen kellon mukaan pienen ikuisuuden kuluttua, tyttö nyökkäsi lyhyesti. Raato irrotti otteensa tämän hartiasta ja sanoi Siriukselle:
”Ei me vasikoida susta.”
Sirius järkyttyi miltei sanattomaksi.
”Te… oikeesti uskotte minua?”
”No ehkä jollain tasolla. Noi kaks pitää päänsä kiinni, koska sä näytät tolta ja minä… No mulla istuu just nyt linnassa kolme hyvää kaveria, etkä sinä ihan niin pahiksen näkönen oo. Onks sulla nimeä?” Raato kysyi äkkiä ja tarjosi Siriukselle pulloa, joka oli puolillaan vaaleanvihreää nestettä.
”Sirius Musta”, hän sanoi ja otti varovaisen huikan. Hän tunnisti absintin heti, kun se kosketti hänen kieltään.
”Astaroth”, Raato vastasi ottaen pullonsa takaisin.
Aktivisti virnisti kiusoittelevasti kasvoillaan viimein jokin muukin ilme kuin epäilys ja paheksunta. Hän tyrkkäsi Raatoa leikkisästi kylkeen ja sanoi: ”Oikeesti? Minä aina luulin, että äiti nimes sut Sveniksi.”
“Kjeft, Malin!” Raato, joka ilmeisesti halusi itseään kutsuttavan oikean nimensä sijaan Astarothiksi, ärähti.
”Kuulkaa”, Sirius aloitti. Hän oli pysynyt paikoillaan ihan liian pitkään ja vilkaistessaan taakseen kukkulalle hän näki jonkun aurorin kaavuissa. ”Minun on pakko häipyä, tuo tyyppi ja sen kaverit jahtaa minua ja minä en oikeesti tahdo takasin sinne, mistä minä karkasin. Siis olettaen, että minä pääsen edes niin pitkälle, voi olla, että minulle sattuu joku traaginen onnettomuus heti kun ympärillä ei ole yhtään todistajaa…” Sirius vaikeni.
Raato vilkaisi auroria ja sanoi sitten Siriukselle:
”Häivy. Minä luulen, että me saadaan lykättyä pari kapulaa noitten rattaisiin.”
Hippi vilkaisi kysyvästi Raatoa, joka nyökkäsi soittovalmiin lavan ja sen eteen kerääntyneen ihmismassan suuntaan. Hymy, joka äkkiä levisi Hipin kasvoille, oli kaikkea muuta kuin rauhantahtoinen.
Siriuksen päässä pyöri. Nämä ihmiset aikoivat oikeasti auttaa häntä. Hän oli puhunut heille vajaat pari minuuttia ja he olivat valmiita auttamaan häntä. Hippi keskeytti hänen kiitosänkyttelynsä tarttumalla hänen käsivarteensa ja alkamalla ohjata häntä väkijoukkoa kohti ja sen läpi. Joukon keskellä Hippi pysähtyi.
”Lähe vessoja kohti, siellä on paljon porukkaa antamassa suojaa. Paa kätes suun yli ja kumarra hiukan, niin saat tietä”, Hippi sanoi ja tyrkkäsi kantamansa muovipussin Siriukselle. ”Sie otat sen. Sie tarviit sitä. Mäne jo.” Sitten Hippi kääntyi ja alkoi pujotella ihmismassan läpi sinne mistä he olivat tulleet.
Siriusta ei huvittanut hukata aikaa, joten hän teki, kuten Hippi oli neuvonut. Liikkuen mahdollisimman nopeasti hän suunnisti kohti vessa-aluetta.
*
Kingsleyn sydän hakkasi hänen rinnassaan. Hän oli itse asiassa nähnyt vilauksen Mustasta joidenkin jästien seurassa joukon laitamilla. Tästä tulisi äärimmäisen vaikea operaatio, kaikki nuo jästit, joilla luultavasti oli kamerat, tekivät taikuuden käytöstä miltei mahdotonta. Mutta hänellä oli viisi hyvää auroria mukanaan, ja arviolta viidessä minuutissa koko alue olisi Taikalainvalvontaosaston piirittämä. He saisivat Mustan tällä kertaa, kunpa hänellä vain olisi tarpeeksi järkeä antautua suosiolla…
Lähestyessään joukkoa aurorit kätkivät vastahakoisesti taikasauvansa, jotta eivät herättäisi tarpeetonta huomiota. Joka ainoa kuitenkin varmisti, että saisi sauvansa käteen millisekunnin puolikkaassa, mikäli tarve vaatisi.
”Olisi asiaa!” Kingsley huikkasi jästeille, joiden oli nähnyt juttelevan Mustan kanssa.
”No?” mies, jonka kasvot oli kammottavasti maalattu, vastasi.
”Viittaan pukeutunut mies, jonka kanssa puhuitte hetki sitten, näittekö, minne hän meni?”
Mies kohautti olkiaan vaikuttamatta kovin kiinnostuneelta.
”Kai sen piti käydä asioilla, jos tajuat”, hän nyökkäsi päätään suunnilleen kohti festivaalialueen toista laitaa, jonne käymälät oli sijoitettu.
”Onko se pulassa?” ylisuureen paikattuun t-paitaan pukeutunut tyttö kysyi.
”Ei teidän tarvitse olla huolissanne, me huolehdimme hänestä”, Kingsley vakuutti rauhoittavasti. Jostain syystä tyttö ei vaikuttanut tyytyväiseltä vastaukseen.
”No vitut, tulkaa perässä, me näytetään, mihin se meni”, maalikasvoinen mies sanoi ja vaalea mies, joka myös oli jutellut Mustan kanssa, nyökkäsi. Hän sanoi jotain kummallisella kielellä kahdelle kiukkuisen näköiselle teinille, jotka tuijottivat lavaa huonosti kätketyn kärsimättömyyden vallassa ja viittasi sitten Kingsleytä seuraamaan.
Kingsley nyökkäsi Savagelle ja Proudfootille lähettäen heidät kiertämään väenpaljouden ympäri ja lähti lopun ryhmänsä kanssa seuraamaan jästimiehiä, jotka johdattivat heitä sujuvasti ihmismassan läpi. Hän olisi paljon mieluummin ilmiintynyt, mutta asialle ei vain voinut mitään. Kolme minuuttia taustajoukkojen saapumiseen.
He olivat miltei keskellä väkijoukkoa, kun kuuluttaja marssi lavalle ilmoittamaan seuraavan bändin saapumisesta. Juuri nyt jästimusiikki kiinnosti Kingsleytä jopa vähemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi millainen porukka edes kutsuu itseään
Slayeriksi. Yleisö puolestaan puhkesi hurraahuutoihin ja ilma tuntui sähköistyvän jännityksestä. Hänen vaistonsa kirkuivat varoituksia, mutta heidän kieltämättä epämääräisennäköiset oppaansa eivät tuntuneen välittävän tunnelman muutoksesta ja ihmiset päästivät heidät ohitseen suuremmitta vaikeuksitta. Ehkä hän oli vain vainoharhainen…
Huudot muuttuivat äänekkäämmiksi, kun miehiä marssi lavalle soittimien kanssa ja musiikki alkoi. Ensimmäisetkin nuotit olivat miltei tarpeeksi äänekkäitä kuurouttamaan ja mikäli Kingsleyltä kysyttiin, musiikista puuttui kaikki melodia. Yllättävä metakka lamautti hänet hetkeksi. Sitten toinen heitä johtaneista jästeistä karjaisi: ”Pitti!” samalla kun musiikin tahti nopeutui.
Kingsleyn ainoa teoria oli, että väkijoukko tuli hulluksi. Hurraavat ihmiset kaikkialla heidän ympärillään muuttuivat läpipääsemättömäksi tönivien, hyppivien ja juoksevien sekopäiden mereksi. Hän ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään, ennen kuin joku törmäsi häneen tönäisten hänet päin valtavaa miestä, joka tönäisi takaisin. Hän ei edes saanut taikasauvaansa esiin, koska häneen törmäiltiin jatkuvasti ja häntä paiskottiin päin hikisiä jästejä, eikä hän saanut kättään vyölleen. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hänen onnistui nähdä vilaus Savagesta, joka oli edennyt heitä pidemmälle, mutta liiskaantui nyt heidän aiemmin näkemiensä kiukkuisten teinien väliin.
Kuin tyhjästä ilmestyi maalikasvoinen jästi, joka oli johdattanut heidät ansaan. Hänen onnistui jotenkin liikkua tässä joukkotappelussa ja hän olikin pian kasvokkain Kingsleyn kanssa. Virnistäen kuin paholainen mies nappasi käytännössä puolustuskyvytöntä Kingsleytä hartioista ja iski otsansa vasten Kingsleyn otsaa.
Maailma katosi hetkeksi kirkkaan valon välähtäessä ja jopa kuurouttava niin kutsuttu musiikki vaimeni. Sitten hän tuli takaisin tajuihinsa. Hän oli lyyhistynyt mutaiseen maahan, eikä hän nähnyt kuin jalkoja. Häntä potkaistiin useamman kerran, eivätkä potkijat todennäköisesti edes huomanneet häntä. Kingsley ei osannut olla kiitollinen edes karvaiselle miehelle, joka kampesi hänet jaloilleen ennen kuin syöksyi päin jotakuta toista väkivaltaisessa ihmiskurimuksessa, jonka vangiksi he olivat joutuneet. Hän oli kadottanut Mustan. Taas. Yrittäen tuloksitta saada jonkun työntämään itsensä tappelun ulkopuolelle, Kingsley menetti viimeisenkin hermonsa ja kirosi raskaasti ja värikkäästi ensimmäistä kertaa vuosiin.
*
Sirius pujotteli innostuneen väkijoukon läpi niin nopeasti kuin pystyi. Keikan alettua kukaan ei ollut edes vilkaissut häntä kahdesti, paitsi ehkä hämmentyneenä siitä, että hän pakeni pois lavan suunnasta. Hipin käsi-naaman-eteen – temppu tuntui kuitenkin riittävän selitykseksi, minkä lisäksi se avasi hänelle polun vaivattomasti. Hän oli juuri ja juuri päässyt pois tieltä, ennen kuin jokin kaikkien kapakkatappeluiden äidiltä näyttävä puhkesi lavan edessä. Hän oli itse asiassa nähnyt, kuinka pari kersaa törmäsi ilmeisen tarkoituksella Savageen kampaten samalla jonkun nuoremman aurorin.
Se osio Siriuksen aivoista, jolla ei ollut mitään tekemistä eloonjäämisvaiston kanssa tahtoi nauraa katketakseen ja jäädä katsomaan, josko yksikään aurori pääsisi hänen lähelleen. Hän olisi sitä paitsi tahtonut kuunnella enemmänkin tätä musiikkia, hän piti siitä melko lailla. Se kosketti sitä pientä kohtaa hänen sielussaan, joka todella tahtoi raahata Matohännän johonkin rauhaisaan paikkaan, hakata tämän tunnistamattomaksi mössöksi ja hitaasti hävittää kaikki todisteet tämän olemassaolosta ruosteisella juustoraastimella.
Sirius ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tyhmä luullakseen, että hänellä olisi perässään vain yksi ryhmä auroreita sen jälkeen, kun hänet oli nähty ja viittä vaille saarrettu nurkkaan. Siispä hän käytti hyväkseen sitä, että sen hetken verran, minkä auroreilta vei nousta takaisin pystyyn, heillä ei ollut minkäänlaista katsekontaktia häneen. Kyynärpäitään käyttäen hän marssi jonon läpi ja livahti siirrettävien ja kammottavan epähygieenisiltä näyttävien vessojen taakse. Vaikutti siltä, että melkoinen joukko miehiä oli päättänyt olla jonottamatta, joten näkösuojaa saadakseen Siriuksen täytyi tunkeutua syvälle tiheään pajukkoon, joka reunusti pientä sameavetistä lammikkoa.
Sirius yritti kovasti olla ajattelematta sitä, että lukematon joukko miehiä oli todennäköisesti helpottanut oloaan siihen, missä hän käveli ja keskittyi sen sijaan olemaan mahdollisimman huomaamaton sukeltaessaan syvemmälle pusikkoon. Ainakin hänen olisi miltei mahdotonta jättää jalanjälkiä tiheään juurakkoon. Sirius vilkaisi varovaisesti ympärilleen. Suurin osa ihmisistä ei ollut vaivautunut näin syvälle pajukon suojaan, eikä kukaan näyttänyt välittävän hittoakaan hänen olemassaolostaan. Hän painautui mahdollisimman matalaksi mutaiseen, todennäköisesti mäyrän kaivamaan kuoppaa, veti syvään henkeä ja muutti muotoaan.
Sirius tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi koirana. Hän tarkasti vielä kerran, ettei varmasti ollut jättänyt jälkiä, nappasi muovipussin suuhunsa ja astui lampeen. Vesi ei ollut kovin syvää, joten hänen ei tarvinnut uida, mutta se oli saastaista ja joka askeleella hän upposi nilkkaa myöten kuvottavaan mutaan, joka peitti lammen pohjaa. Sirius kahlasi lammen poikki, hyppäsi rannalle ja ravisti turkistaan pahanhajuisen veden. Sitten hän hypähti reippaaseen raviin ja suuntasi poispäin laaksosta.
Hän sai melkein sydänkohtauksen huomatessaan ainakin tusinan verran auroreita yksin tällä pienellä alueella, hitaasti kiristämässä silmukkaa festivaalialueen ympärillä. Siriuksen täytyi muistuttaa itselleen olevansa vain kulkukoira; melkein mahallaan ryömien hän livahti aurorien ohi ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi.
*
Aurorit ilmiintyivät kohdealueelle ja levittäytyivät nopeasti lenkiksi sen paikan ympärille, jossa Musta oli nähty. Oli tietysti mahdollista, että Kahlesalpa ryhmineen oli jo vanginnut hänet, mutta he eivät olettaisi mitään, ennen kuin karkuri olisi takaisin kaltereiden takana, minne kuului. Yhtä ryhmää johtava Alastor Vauhkomieli ärähti tiukan moitteen nuorelle aurorille, jonka hän tiesi olevan kiintynyt kaikkiin elukoihin. Takkuinen kulkukoira, joka oli todennäköisesto varastanut jonkun eväät, oli kiinnittänyt pojan huomion, mutta kuullessaan moitteet vain muutama vuosi sitten Tylypahkasta valmistunut nuorukainen punastui ja jätti eläimen huomiotta. Koira näytti muutenkin pelkäävän ihmisiä niin paljon, että se olisi varmasti purrut jokaista, joka yritti koskea sitä.
Alle viidessä minuutissa aurorit olivat saartaneet festivaalialueen joka puolelta ja alkoivat tutkia itse väkijoukkoa. Heidän työnsä olisi ollut äärettömän paljon helpompaa ilman helvetinmoista metakkaa, jota nämä jästit tuntuivat pitävän musiikkina, tai sitä että ehkä joka viidennellä ihmisellä oli pitkä musta tukka. Vauhkomieli ei ollut tällaisessa työssä yhtä nopea kuin nuoremmat aurorit, sillä hän liikkui ympäriinsä sauva tukenaan, mutta yksikään aurori ei olisi ollut tarpeeksi tyhmä ehdottamaan, ettei Vauhkomieli ottaisi tähän osaa. Hän ei ehkä ollut yhtä ketterä kuin ne, joilla oli etuoikeus kävellä kahdella jalalla, mutta hänen muut ominaisuutensa korvasivat vauhdin puutteen. Kukaan ei voinut kiistää, etteikö hän olisi yhä ollut paras heidän joukostaan.
Koettelemustentäyteisen tunnin jälkeen Vauhkomieli huomasi Kahlesalvan, joka ei kerrankin vaikuttanut rauhalliselta ja järkkymättömältä. Hän seisoi vähän sivussa anniskelualueen sisäänkäynniltä näyttäen raivostuneelta. Hänellä oli suuri kuhmu otsassaan ja hänen kaapunsa olivat likaiset ja revenneet.
”Löysittekö hänet?” Kahlesalpa kysyi lyhyesti huono tuulensa selvästi kuultavissa.
Vauhkomieli pudisti päätään.
”Savage näki, minne hän oli matkalla, mutta kävimme läpi koko alueen vessoja myöten, emmekä löytäneet hänestä jälkeäkään. Lähetin iskujoukkoja haravoimaan maaseutua kolmenkymmenen mailin säteeltä, mutta tähän mennessä emme ole löytäneet mitään. Etkä kaikesta päätellen ole sinäkään.”
Kalhlesalpa irvisti.
”Minä näin hänet, Villisilmä. Minä todellakin näin vilauksen hänestä, ja niin näkivät Savage ja Proudfootkin.”
”Ja?”
”Sitten lähetin heidät joukon ympäri ja otin muun ryhmän mukaani sen läpi. Kaikki sujui oikein hyvin, ennen kuin tuo alkoi”, Kahlesalpa nyökkäsi katkerasti kohti lavaa, jossa peto mieheksi karjui edelleen jotain käsittämätöntä ja jonka edessä yleisö ei vieläkään ollut saanut tarpeekseen kummallisesta joukkotappelusta, josta he tuntuivat itse asiassa nauttivan.
”Sinä olit keskellä tuota? Miten oikein pääsit pois? Äläkä vaan sano, että kaikkoonnuit.”
”He lopettavat hetkeksi jokaisen kappaleen lopussa.”
Tämänhetkinen kappale loppui äkisti ja sen myötä loppui konserttikin. Yleisö hurrasi ja kirkui aikansa ja alkoi sitten hajaantua ympäri aluetta. Suurin osa näytti suunnistavan kohti baaritelttoja tai vessoja. Mutta Musta ei ollut heidän joukossaan. Jotenkin hänen oli onnistunut livahtaa heiltä.
”Minä en jaksa uskoa, että me hukkasimme hänet taas”, Kahlesalpa sanoi saaden takaisin tavallisen mielentilansa. ”Minä en malta odottaa, että pääsen kertomaan Rymistyirille ja Toffeelle…”
*
Siriuksella ei ollut aavistustakaan, miten pitkälle oli juossut eilisen jälkeen. Hän ei ollut uskaltanut pysähtyä lainkaan koko yönä ja oli siirtynyt kauan sitten uupumuksen tuolle puolen. Hän liikkui paljon nopeammin koirana kuin ihmisenä, mutta pysähtyminen olisi ollut liian riskialtista, ennen kuin hän voisi olla varma, että ketään ei ollut lähettyvillä.
Hän lyyhistyi viimein syrjäisessä metsässä kasvavan valtavan kuusen juurelle. Viimeisillä voimillaan hän ryömi alaoksien alitse pieneen tilaan niiden ja rungon väliin, mikä oli käytännössä näkymättömissä ohikulkijoille. Hän voisi yhtä hyvin nukkua täällä, sillä hän oli varma, ettei pystyisi liikahtamaankaan vähintään muutamaan tuntiin.
Sirius ei ollut varma, miten pitkään makasi paikoillaan lähes koomaa muistuttavassa tilassa. Kun hän viimein alkoi toipua läheltä piti – tilanteesta ja sitä seuranneesta paosta, hän tajusi, että hänellä oli yhä suussaan muovipussi, jonka Hippi oli antanut hänelle. Hän veti yksinkertaisen solmun auki hampaillaan, eikä onnistunut pitämään sisällään ilahtunutta haukahdusta haistettuaan mitä pussissa oli.
Heiluttaen häntäänsä mielipuolisesti Sirius nappasi yhden kuudesta liiskaantuneesta voileivästä, repi kääreen sen ympäriltä ja nielaisi melkein kokonaisena ensimmäisen ruoan, jonka saattoi muistaa syöneensä kolmeen päivään. Hän söi toisen leivän hieman hitaammin ja valtavalla tahdonvoiman puuskalla onnistui olemaan koskematta muihin. Hän tiesi oksentavansa melkein varmasti, jos söisi yhtään lisää. Häntä silti iloisesti heiluen Sirius kiertyi suojelevasti muovipussin ympärille ja laski päänsä puunjuurelle. Hänellä oli ruokaa. Hänellä oli
ruokaa. Hän saisi syödäkseen huomennakin.
Sirius tajunta alkoi hämärtyä. Hän tiesi voivansa levätä vain muutaman tunnin ennen kuin heräisi painajaisiin, muttei juuri nyt jaksanut välittää sellaisesta, mihin oli aikaa sitten tottunut. Hengittäen sisään leivän, voin ja kinkun huumaavaa tuoksua Sirius antoi itsensä vaipua uneen.
*
AN: Kommentteja?
Englanninkielinen versio
A Bit Black
