Title: Murtuneita muistelmia, myrskyisiä murheita
Author: aimee
Rating: S
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Potter-maailma ja kaikki sinne kuuluvat hahmot ovat Joanne Rowlingin käsialaa ja kuuluvat hänelle. Kaikki muu kuuluu minulle. Tämä on puhtaasti fanituotantoa ja tehty viihdyttämistarkoituksessa, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Genre: angst, drama.
Pairing: Fleur/Bill
Warnings: luvassa paljon angstia, tulkinnanvaraisia harhoja.
Summary: Myrsky oli nousemassa.A/N: Tämä on muutaman lyhyen luvun kokonaisuus, jonka innoittajana toimi Teleksin kappale Tuulilasin nurkkaan. Oli jälleen ongelmia tuon ikärajan kanssa, ehkä tämä olisi sallitustakin mennyt...? Parasta kai pelata varman päälle.
Anyways, kommentteja arvostaisin kovasti!
Chapter I.
Päivä oli ehtinyt kiiriä jo siihen pisteeseen, jossa taivas värjääntyy kuin siveltimen vetojen mukaan kirkkaansinisestä verenpunaiseen auringon painuessa rajamailleen. Toiselta puolen taivaankantta kohosi synkkä, painostavan musta pilvi, joka valloitti itselleen aina vain enemmän ja enemmän tilaa.
Fleur Delacour seisoi valkean talon puisella terassilla ja kietoi käsiään tiiviimmin itseään vasten. Vaaleat veelanhiukset liehuivat yltyvässä tuulessa, tuuli heilutteli kutreja ja repi harmaan mekon helmaa. Raskaat laineet löivät vasten rantakiviä, hukuttivat ne kerta toisensa jälkeen aina vain suurempien aaltojen sisään. Koko meri oli täynnä vaahtopäitä. Painostava ilma ympäröi Fleurin, se ahdisti, sai ihon nihkeäksi: ei sillä miellyttävällä tavalla.
Myrsky oli nousemassa.
Tummien pilvien armeija vyöryi eteenpäin entistä voimakkaammin, kun punertava aurinko putosi horisontin rajan taakse. Fleurin silmät, jotka kilpailivat värissä meren kanssa, läikehtivät nyt yhtä aikaa huolestuneina että surullisina.
Bill ei ollut vieläkään tullut kotiin.
Nykyään mies teki paljon töitä: Irvetan kirouksenmurtajan pesti ei ollut mitenkään mainittavan helppo työ, turvallisuusriskeistä on kai edes turha puhua. Sen Fleur olisi vielä kestänyt, hän olisi voinut sulattaa miehensä ammatinvalinnan: se, että tuo oli töissä yötä päivää, saapui yömyöhään kaiken pimeyden keskellä ja parin tunnin päästä, kun aamu ei vielä edes harkinnut sarastamista, lähti uudestaan, se oli asia, josta Fleur ei pitänyt.
Tule jo. Tule jo takaisin.Jokainen päivä Fleur katsoo Billiä sen ohikiitävän hetken, kun mies on kotona, ja Bill kyllä lukee nuoren vaimonsa silmistä pyynnön, jota tuo ei kuitenkaan koskaan ääneen lausu: hän ei halua estää miehensä uran etenemistä, hän ei kykene sellaiseen itsekkyyteen.
Älä mene. Jää minun luokseni.Mutta Bill ei jää.
Kun kirkas salama halkoo taivasta, ukkonen jyrisyttää maankamaraa ja raskaat vesipisarat piiskaavat valkean talon täydellistä puutarhaa, Fleur huutaa tuuleen turhautumistaan, suruaan, yksinäisyyttään.
Kukaan ei vastaa.
Tuuli lyö vasten kasvoja kuin ilkkuakseen:
sinä olet mitätön, sinä olet turha. Sinä tarvitset häntä, mutta hän ei sinua.Ja silloin Fleur itkee, kyyneleet valuvat pitkin kuulasta ihoa, tahraa täydellisen meikin ja juoksuttaa tummat ripsivärit valkeille poskille. Hän odottaa, antaa sateen kastella hiuksensa, antaa sen puhdistaa kasvonsa ja kirjoa mekkonsa tummilla läikillä. Kylmyys tuntuu iholla ja veri jähmettyy suonissa, huulet alkavat illan hämärässä pikkuhiljaa sinertää.
Fleur odottaa ja odottaa, sekunnit muuttuvat minuuteiksi, minuutit tunneiksi – mutta Bill ei palaa.
Jokainen kerta nainen odottaa, odottaa ja toivoo rakkaansa paluuta, mutta lopulta aina luovuttaa ja palaa sisään, kääriytyy yksinäisyyteensä ja antaa surunsa tuudittaa itsensä painajaisten verkostoon. Illalla hän nukahtaa yksin, aamulla herää yksin: vain kevyt painauma viereisessä tyynyssä kertoo, että siinä on nukkunut joku.
Nyt Fleur vain seisoo, tuijottaa merellä raivoavaa myrskyn silmää ja toivoo voivansa olla meri. Vapaa ja kahlitsematon, ilman mitään elämisen esteitä, ilman suruja, ilman murheita. Taivaalta satava vesi kastelee hänet ja häilyvä ajatus käy mielessä:
mutta itkeehän taivaskin.Kylmyys kietoo harsoaan Fleurin ympärille ja nainen tuntee, kuinka kehon lämpötila laskee kylmyydessä: huomenna hän olisi kipeä.
Mutta mitä yksi kurkkukipu tai kuume on kaipauksen rinnalla, jota saa tuntea jatkuvasti? Hän tuskin enää näki Billiä. Hän tuskin enää muisti, miltä miehen iho tuntui. Hän tuskin muisti, miltä kasvot näyttivät. Tuskin muisti, miltä huulet tuntuivat huulia vasten.
Kun Fleur painaa päänsä ja puristaa siroa linnunkehoaan tiukemmin, korvia huumaava pauhu täyttää maailman ja taivas repeää.