Kirjoittaja: lanoliini
Ikäraja: k-11
Hahmo(t): Regulus Musta
Genre: Angst, Drama
Yhteenveto: Suolaiset kyyneleet liukenivat kylmään veteen, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Varoitukset: Hahmon kuolema, itsetuhoisuus // Beyond lisäsi jälkimmäisen
A/N: Tämä on taas näitä myöhäisen yön raapustuksia ja yllätys yllätys, angstia jälleen kerran. Tällä kertaa ei onneksi ihan niin synkkää sellaista - kai. Osallistuu FF50 sanalla 019. Kuolema.
Viimeiset sanat hän lausui veljelleen
Pintaan oli yhä pidempi matka.
Muutama vihreä valonsäde onnistui tunkeutumaan tumman vesimassan läpi ja loi nuorukaisen kalpeille kasvoille vihertäviä valojuovia.
Manaliuksen ryhmyinen käsi tiukensi otettaan ja pojan suusta purskahti ilmakuplia.
Kuplat nousivat kieppuen pintaan, kohti vihreää valoa, jonka kajastus heikkeni hetki hetkeltä. Poika ei enää pyristellyt vastaan, kylmä vesi oli jo kohmettanut hänen jäsenensä ja vienyt voiman hänen lihaksistaan. Hiljaisuus painoi tärykalvoja, ja keuhkoja poltti kuin tulessa. Hän tiedosti hämärästi, kuinka jälleen yksi näivettynyt käsi tarttui häneen ja veti häntä yhä syvemmälle.
Kohti kuolemaa.
Ohikiitävän hetken ajan hän näki elämänsä kiitävän silmiensä ohi. Äiti, isä, Sirius. Kaikki yhteiset hetket, kaikki oikeat ja väärät päätökset… kaikki virheet.
Niin paljon jäi sanomatta.
Suolaiset kyyneleet liukenivat kylmään veteen, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Sirius ilmestyi jälleen näkyviin.
”Sinä kuvotat minua Regulus, sinä ja kuolonsyöjäystäväsi. Kunpa sinusta ei olisi tullut tuollainen.”
Sanat raastoivat mieltä polttavampina kuin myrkky, ne pirstoivat sydämen ja saivat hänet huutamaan. Huutamaan ulos sitä kipua, joka juuri sillä hetkellä valtasi hänet. Hän olisi halunnut tuntea vielä kerran kyyneleet poskillaan.
Veljen vakavailmeiset kasvot alkoivat hiljalleen hukkua valkoiseen usvaan ja lopulta ne katosivat kokonaan näkyvistä. Regulus hapuili vapaalla kädellään vettä, hän halusi löytää Siriuksen, tarttua tätä kädestä ja pyytää anteeksi kaikkea tuskaa ja huolta, jonka hän oli veljelleen aiheuttanut.
Turhaan, sillä kohmeiset sormet eivät löytäneet veljen lämmintä kättä.
Jäljellä oli vain kylmä tyhjyys.
Jalat osuivat järven kivipohjaan. Pinta oli jo aivan liian kaukana. Hennonvihreä hehku oli kadonnut jo aikaa sitten ja tilaa oli enää pimeydelle.
Oli viimeisen toiveen aika, ja Regulus tiesi mitä hän toivoisi.
Hän toivoi tekonsa osoittavan, kuinka paljon hän välitti ja rakasti, että hän ei ollut paha, ei ainakaan läpeensä. Ja toivoi, että hänen tekonsa kielisi kaikista niistä sanoista, joiden sanomiseen hän ei enää koskaan saisi tilaisuutta.
Toivoi, että joskus hänestä vielä oltaisiin ylpeitä.
Hiljainen ääni pojan päässä kuiskasi, että kukaan ei koskaan tulisi kuulemaan hänen teostaan. Kukaan ei koskaan saisi tietää, että hän uhrasi itsensä yrittäessään tuhota voittamattoman pahan.
Regulus hiljensi äänen, kieltäytyi uskomasta sitä.
Viimein oli aika, mutta poika tiesi, ettei hän voisi astua reunan yli ikuisuuteen, ei ennen kuin oli saanut jotakin sanotuksi. Nuorukaisen huulet olivat kalvenneet marmorinvalkeiksi, hiipuva elämänliekki oli sammumaisillaan.
Viimeiset sanat hän lausui veljelleen, sanat, jotka hukkuivat mustaan veteen.
"Sinun vuoksesi, Sirius, minä tein tämän sinun vuoksesi."
***
