Title: Murhamiehen muotokuva
Author: Surumielinen
Täällä olen vissiin Myra Beta: Ei ole tällä kertaa.
Rating: K-11
Pairing: Remus/Mundungus
Genre: Angst, drama, songfic
Warnings: Lainaan Atariksen Life Makes No Sense- kappaleen sanoja.
Disclaimer: Rowlingin hahmot ja maailma. Ja tuo yllämainittu kappale. En saa rahaa enkä uutta näppäimistöä.
Summary: Remus miettii, miten asiat saattoivat mennäkin niin.
A/N: Yritin tästä nyt vähän pidempää one-shottia. Aiheena Remuksen ajatukset, kun Lily ja James ovat kuolleet, Sirius pettänyt heidät ja Peter kuollut. Kommentti olisi rakasta. Vaikka yksärillä
Everything is turning grey, but I won’t hold my breath today
Cause’ I’m not scared and to tell the truth I just don’t care.
Are you looking for an answer? When you still don’t know the question.Kuluneen baarin kulmassa istuu kulunut mies: väsyneet kasvot, väsynyt ääni kun se juttelee sen lasille. Se puhuu elämästään, unelmistaan, töistään. Niistä hirveistä petoksista, mitä sen ystävät teki. Se aloittaa kouluajoista, käy läpi vuodet niiden jälkeen ja palaa sitten lohduttomaan nykyhetkeen. Mies puhuu tosi hiljaa, mä pinnistän kuuloani, että kuulen sen sanat.
”Sä et ollut paha”, se sanoo lasilleen ja huokaa niin syvään, että tänään tai eilen tai viikkoa aikaisemmin ilmestyneet syvät otsarypyt näkyvät. Siitä näkee, ettei se usko enää itseään.
Se nousee hitaasti seisomaan ja kulkee tiskille.
”Tuliviski tuplana”, se rahahtaa ja tyrkkää tiskille sirpin. Baarimikko ei sano mitään, tarttuu vain rahaan ja ojentaa lasillisen kirkasta nestettä. Juoma katoaa miehen sielun syvyyksiin jo matkalla tiskiltä istumaan. Mies jää tuolilleen tuijottamaan tyhjää seinää.
”Ei tässä pitänyt käydä näin.”
It’s like lightning candles in the rain
Sometimes life can be a pain
But don’t give up without a fightValomerkin jälkeen mies ojentuu seisomaan ja hoippuu ulos sateeseen. Sitä itkettää, sen huomaa. Sen kasvoista näkee, ettei se normaalisti juo, mutta nyt on erikoistapaus, se on tehnyt jotain todella pahaa. Joku on kuollut tai saanut lapsen ilman lupaa. Kukaan ei juokse sen perään. Mä seuraan sitä vähän matkan päästä, ja näen, että se istuu puistonpenkille ja itkee. Sillä ei oo kaikki hyvin.
Mies nousee varjoista ja raahaa itsensä kotiin. Ei yhden hengen asuntoon, vaan kolmioon. Helvetti, se on melkein tyhjä, vain yhdessä huoneessa asuu vielä joku. Seinät on harmaat ja tyhjät, vain kolme pientä valokuvaa, ne ei kutsu enää ketään. Niitä ei ole maalattu vuosiin, ja vaikka olisikin, se ei näy enää. Tavaratkin on vanhoja ja rispaantuneita, kuin jonkun repimiä. Mies istuu yhteen tuoleista, se ei huomaa, että mä käyn sisään sen perässä. Se ottaa käteen valokuvansa ja huutaa ääneen.
Sometimes when you feel afraid, don’t give up and run away.
Cause’ two wrongs don’t make a rightJoku sanoisi, ettei tässä vaiheessa tiedä, miten päin olisi. Mä tiedän: istun kulman takana ja tarkkailen. Se mies puhuu vieläkin itsekseen, hokee ystävistään. Ne on yhdessä siinä kuvassa, mä ainakin luulen niin. Se toistaa niiden nimiä, mutta mä en saa selvää.
What’s the point in crying when you’ve done nothing wrong?
It was all right there all alongMä astun esiin nojatuolin takaa, kävelen sen taakse, eikä se huomaa mitään. Sen katse on lasittunut valokuvaan, jolla on surkea kuvateksti: Kelmit 1977. Kuka noin kirjoittaa? Kuvassa on neljä poikaa, ei varmaan paljon päälle viisitoistakesäisiä. Ne on nuoria ja onnellisia ja ne nauraa. Kuvassa on myös tyttö, punainen tukka ja vihreät silmät, ja se ei tiedä, pitäisikö sen hymyillä vai itkeä. Yhdellä pojista on kädet sen ympärillä ja se kuiskaa jotain sen korvaan. Tyttö katsoo kameraan luottavaisena ja onnekkaana. Se ei ole poseeraus, kaikki tietävät sen kuvan olevan totta. Mä näen sen, vaikka en ymmärräkään mitään romantiikasta.
Mä tajuan nyt: ne on kuolleet ne ihmiset siinä kuvassa, niistä ei ole muita jäljellä kun tämä yksi. Sekään ei ole sama kuin ennen, se vain katsoo ja haluaa ne takaisin. Sillä ei ole ketään.
The world is nothing but a lie and everyone is going to die
But what can I say? Just help me make through today
You don’t need a destination just to go somewhere in lifeSe ottaa toisen kuvan käteensä ja sylkee sen päälle. Se tekee niin kuin naiset vanhoille poikaystävilleen. Siitä näkee, että se on vihainen ja pahasti. Se mies siinä kuvassa, likaisessa kehyksessään, hymyilee kuin idiootti ja kääntää moottoripyöräänsä. Se on tehnyt jotain todella pahaa. Otan askeleen lähemmäs häntä.
”Terve”, mä kähähdän vaivahtuneena.
”Mitä sä täällä teet?” se kysyy, pelottavan tyhjä ja neutraali ääni. Laskuhumala. Se ei kuulosta pelästyneeltä, se vain toteaa mun olemassaolon.
”Mä seurasin sua baarista. Sulla ei ollut kaikki hyvin.” Totuus on hiljainen ja raskas.
”Kiitos, mä en tarvitse ketään.” Mies katsoo kuvaa ja tokaisee:
”Ne on jo kaikki menneet.”
It’s like throwing feathers at the wind
They come right back to you again
So why not give one more try?Mies uppoaa omiin ajatuksiinsa, se ehkä löytää itsensä jostain humalaisten maailmasta, jossa kaikki on hyvin. Huoneen tunnelma on tasainen, vaikka me ollaan molemmat humalassa. Mä katselen sitä ja valokuvia vuorotellen. Viimeisessä kuvassa silmälasipäinen mies ja punatukkainen nainen seisovat alttarilla, ja mustatukkainen mies nauraa onnellisena. Se on niin väärin.
”Mitä niille kävi?” mä kysyn ja nyökkään kuviin päin.
”Lily, James ja Peter kuoli. Sirius tappoi ne.”
Mä olen ihan hiljaa, koska en voi kuvitella Siriukseksi kutsuttua miestä tappamassa ketään.
”Se kavalsi ne Voldemortille, Lilyn ja Jamesin”, mies jatkaa. Se kuivaa kyyneleitään kaapunsa hihaan.
”Peterin se tappoi ihan omaksi huvikseen. Omalla sauvalla.”
”Ai”, mä sanon, koska en osaa muutakaan.
”Mä olen todella pahoillani. Te olitte hyviäkin ystäviä?”
”Parhaat”, mies tokaisee ja vilkaisee kuviaan. Se taittaa ne kahtia ja heittää takkaan. Mä katson surkeana niiden palamista tuhkaksi, mustumista liekkien voimalla, voimatta tehdä itse yhtään mitään.
Just cause’ when things aren’t what they seem
It doesn’t mean you shouldn’t dream
Just don’t get your hopes to high“Sun täytyy vaan jatkaa eteenpäin, ne sanoisi lehdissä, mutta mä luulen, ettet sä toivu ikinä. Mä joudun lähtemään kohta, duuni alkaa.” Mä en välttele sen kasvoja, mutta mä en kato sitä silmiin. Me ollaan istuttu tässä koko yö. Kaksi laitapuolen kulkijaa. Se ei vastaa, mutta näen, että se kuulee.
”Mikä sun nimi on?” mä utelen.
”Remus Lupin”, se mutisee ja katsoo muualle. Mä näen häpeän sen silmissä.
”Mä olen Mundungus. Lähetä pöllö, jos tarttet jonkun puhumaan.” Kävelen kohti ovea hiljaa, ja tunnen ulkoilman sateisen tuoksun jo portaissa.
”Minä olen ihmissusi!” se huutaa perään, niin, että se kuuluu rappukäytävään vain hiljaa. Se kertoo suurimman salaisuutensa minulle? Kun käännyn katsomaan sitä vielä viimeisen kerran, se seisoo takan vieressä pää vähän enemmän pystyssä ja sanoo:
”Mun täytyy nyt vaan selvitä yksin.”
***
Me ei nähdä varmaan ikinä enää, mä mietin, kun kuppaan taas jonkun putiikin edessä myymässä laittomasti maahantuotuja noidankattiloita, mitenköhän sillä menee?
Ja kun se mies, Remus Lupin, kävelee joku päivä ohi kulman takaa, ja mä vilkutan sille, se tuntee mut. Se nyökkää varovaisesti kulkiessaan eteenpäin, kohti uutta elämää. Me ymmärretään toisiamme, me, kaksi miestä, joilla meni silloin joskus tosi huonosti.
Cause’ when things don’t turn out right
Your world comes crashing downA/N2: Kiitos lukemisesta, oelt rakas, jos annat palautetta.