Nimi: Fosforisumu
Ikäraja: K-11
Tyylilajit: Kauhu, angst
Paritukset: Lucius/Narcissa
Varoitukset: Pienehköt onnettomuudet sekä osittainen kielenkäyttö, kammottavat kuvailut ja tapahtumat. Kuolemaa jonkin verran.
Vastuunvapaus: Kaikki mikä on tunnistettavissa kuuluvaksi Rowlingille, kuuluu hänelle. Minen saa tästä minkäänlaista korvausta.
Haasteet: Satanen sanalla
075. Varjo, aakkoshaaste kirjaimella F, angst25 sanalla
2. Pimeys.
Yhteenveto: Syksyn ensimmäinen koulupäivä on käsillä ja Luciuksen viimeinen vuosi Tylypahkassa odottaa. Tylsänä alkanut päivä muuttuu yhtäkkiä hektiseksi, kun aina niin säntillinen juna pysähtyy ennen aikojaan keskelle sakeaa sumua. Lisäksi kaikki oppilaat tuntuvat kadonneen kuin maan - tai sumun - nielemänä asioiden pian mutkistuessa entisestään. Ja miksi sumu tuntuu niin… elävältä?
Oma sana: Tämän piti alun perin mennä Turnajaisiin, jonka aiheena oli koulun alkaminen, mutta en sitten oikein saanut itseäni inspiroitua. Katsottuani sitten elokuvan
Sumu tunnuin inspiroituvani taas hetkeksi aikaa, vaikka ficci lojuikin suht pitkän tovin kansioissani. Miksi teemana tällainen, noh, rakastan kummallisia luonnonilmiöitä; sumuja, myrskyjä ja ukkosta, talven sinistä hiljaisuutta ja pelottavaa synkkyyttä. Niistä pitäisi olla enemmänkin ficcejä.
Toivottavasti nyt sain tästä tarpeeksi kauhun, mutten kuitenkaan teitä ihan tönkköpelokkaiksi
Sumuista lukukokemusta <3
***
Tihkusade oli alkanut jo ennen kuin suurin osa ihmisistä oli edes ehtinyt nukahtaa ja rapisuttanut hiljakseen muuten äänettömässä yössä. Sitä ei suoranaisesti kuullut vaan pikemmin tunsi olevan ja naputtavan vasten ikkunaa.
Sumusadetta, niin kuin monet sanoivat.
Lucius ei pitänyt sumusateesta; jos kerran satoi, niin sitten olisi pitänyt sataa voimakkaasti myrskyämällä. Pieni ripottelu oli vain ärsyttävää ja turhauttavaa, aiheutti inhottavan kosteuden vaatteisiin ja sai ne liimautumaan vasten ihoa. Lisäksi ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt varautua matkaan sateenvarjolla vai ei, mutta joka tapauksessa olo oli nahkea. Viimeisen vuoden ensimmäinen kouluaamu alkoi siis varsin ankeasti.
Lucius ei edes muistanut, milloin kesäloman jälkeinen kouluaamu olisi ollut aurinkoinen. Niin kuin kouluun palaaminen ei olisi ollut tarpeeksi vastenmielistä, piti ilmankin vielä liittyä pilaamaan se. Ei sillä, mies kyllä piti ystäviensä näkemisestä ja koulustaan, mutta ensimmäisen aamun kynnys oli aina pahin.
Herääminen tuntui tapahtuvan vasta juna-asemalla; Lucius havahtui siihen, kun junan pilli vihelsi viimeiseksi varoitukseksi vielä laiturilla oleville. Hän ei ollut huomannut olevansa melkein ainoa ja koottuaan jokseenkin ajatuksensa, veti ähisten arkun mukaansa kohti ovia. Pöllön häkki ei ollut tukevasti paikoillaan ja miehen yrittäessä sisälle se putosi kovaan ääneen rämähtäen portaille. Pöllö kirkaisi vihaisesti ja räpytteli siipiään tärähdyksen voimakkuuden vuoksi.
"Helvetin helvetti", Luciukselta pääsi ja hän yritti saada arkkunsa johonkin turvallisesti. Juna oli kuitenkin jo melkein lähdössä ja arkun laskeminen vain hidastaisi vaunuun astumista.
"Anna minä autan", kuului heleä ääni jostain ja Lucius kääntyi niin, että näki puhujan. Narcissa Musta seisoi ylimmällä vaunujen rappusella ja kurotti juuri kohti pudonnutta häkkiä. "Taisi ilmeisesti tulla vähän kiire."
Lucius ei oikein tiennyt miten päin olla ja kohensi arkun asentoa. "N-niin, joo", hän mutisi.
Narcissa naurahti ja ojensi kättään kohti häntä. "Anna minä otan toisesta kahvasta. Et varmasti jaksa nostaa sitä ihan itse."
Luciuksen ego käski väittää vastaan, mutta mies oli kuitenkin kiitollinen saamastaan avusta.
Ovi kolahti kiinni heidän takanaan ja juna nytkähti liikkeelle molempien etsiytyessään vapaaseen paikkaan. Jokainen soppi kuitenkin tuntui olevan aivan täysi, mutta heidän onnistui löytää vielä tyhjät paikat junan keskivaiheilta.
Vaunussa tuoksui kangaspenkkien pöly ja ikuisuus, sekä ensimmäinen koulupäivä. Jännittyneitä ensiluokkalaisia oli parveillut käytävillä ja Lucius oli muistanut, kuinka hänen olonsa oli ollut yhtä lailla etova. Oli siis onni, että viimeinen vuosi oli jo edessä, mutta tietyllä tapaa se teki olon myös haikeaksi.
Narcissa istahti Luciusta vastapäätä ja ähkäisi. “Todella inhottava sää. Olisin niin toivonut auringonpaistetta, mutta jouduinkin heräämään tähän kamalaan harmauteen. Ihan kuin kaikki värit olisivat kadonneet yön myötä.”
Lucius ynähti.
Sää. Siitä voisikin puhua loputtomiin.Narcissa hipaisi suoria, vaaleita hiuksiaan korvansa taakse. Hän ei ollut vielä pukenut koulukaapua ylleen ja viileydestä huolimatta tällä oli vain polviin yltävä ohut vaaleansininen kesähame ja hieman tummempaa sävyä oleva avokauluksinen paita. Kainaloiden kangas näyttivät alkavan jo puolesta välistä ylävartaloa, mutta löysyydestä huolimatta Lucius vilkaisi kauniisti esille tulevaa rintakehää.
“No, kuinka sinun kesäsi meni?”
Mies havahtui kuin jäädessään kiinni ikkunasta tirkistelystä, mutta Narcissa ei ilmeisesti ollut huomannut hänen katsettaan.
“Jaa, siinähän se”, hän vastasi tylsästi. “Kävimme isäni kanssa Romaniassa, pääasiassa vain hänen työreissunsa vuoksi. Itse sain kyllä kulkea lomailemassa ympäriinsä, näin jopa useita vapaana liikkuvia lohikäärmeitä.”
Narcissa näytti innostuvan enemmän kuin Lucius oli koko matkan aikana yhteensä ja alkoi hypistellä kaulassa roikkuvaa ametistiaan.
“Uskomatonta! Minä vietin pääasiassa koko kesän kotona... Vanhempani kävivät matkoilla, mutta he eivät ottaneet meitä mukaan. Jouduin kertaamaan jopa koulutehtäviä! Voitko uskoa, keskellä kesää!”
Lucius naurahti ajatuksella ja käänsi katseensa ulos ikkunasta. Sade näytti voimistuneen ja sumu hieman hälvenneen, mikä sopi hänelle oikein mainiosti.
Matka jatkui hiljaisena, syömistä myyvä kärry kävi kerran kysymässä, ottaisivatko he mitään, mutta kummallakaan ei juuri ollut makeannälkä. He olivat jo syöneet kotonaan ennen lähtöä ja odottivat, että pääsisivät Tylypahkan herkkuja notkuvien pöytien ääreen.
Narcissa oli kaivanut paksun kirjan esille ja Lucius selasi Päivän profeettaa, kun juna yhtäkkiä alkoi jarruttaa.
"Voi ei, joko olemme perillä?" Narcissa kauhisteli ja sulki kirjansa vilkaisten ulos. "Emme ole vielä pukeneet kaapujamme!"
"Ei meidän vielä pitäisi olla perillä", Lucius mutisi ja vilkaisi myös ikkunasta ulos nähdäkseen, missä he olivat. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä ulos oli ilmaantunut melkein huomaamattomasti erittäin sakea sumu. Ei pystynyt edes sanomaan, kuinka myöhä jo oli.
“Hmm, menen kysymään muilta, mitä on tapahtunut”, Lucius sanoi ja nousi nopeasti ylös.
“Älä jätä minua yksin!” Narcissa huudahti. Lucius pysähtyi ovelle ja katsahti naiseen.
“Tule sitten mukaan.”
“En… en uskalla”, hän virkkoi. “Mitä, jos siellä onkin sattunut jotain karmeaa? En kestäisi nähdä verta tai ruumiita!”
Lucius huokaisi mielessään raskaasti naisten pelokkuudelle ja ennakkoasenteille, muttei tahtonut kuitenkaan antaa itsestään välinpitämätöntä kuvaa.
“En usko, että olemme vielä Tylypahkassa”, Lucius aloitti. “Jotain voi olla oikeasti sattunut, tai sitten kaikki on oikeasti hyvin. Emme voi tietää ennen kuin tarkistamme asian.” Mies räpäytti silmiään ja päätti vedota tunteisiin. “Uskon, että kaikki on hyvin, mutta jos emme varmista asiaa, istumme täällä jännityksestä ja pelosta piukkana. Kun varmistamme asioiden olevan hyvin ja tiedämme, miksi pysähdyimme, voimme odottaa matkan jatkumista taas rauhassa.”
Narcissa näytti rauhoittuvan hetkessä, mutta silti olevan varsin varautunut tulevan suhteen.
“Ehkä tarkastaminen tosiaan on hyvä idea”, hän mutisi. “Älä kuitenkaan viivy liian kauan.”
Lucius hymyili rauhoittavasti. “En tietenkään.”
Ovi kopsahti auetessaan ja sulkiessaan Lucius jätti sen hivenen raolleen. Hän ei äskettäin ollut moista havainnut, mutta nyt tarkkaillessaan ympärilleen Lucius huomasi, että käytävillä oli aavemaisen hiljaista. Yleensä siellä parveili ystäviään etsiviä, vapaita paikkoja metsästäviä ja jännittyneitä oppilaita ja ensimmäisen vuoden opiskelijoita, mutta nyt missään ei näkynyt ketään.
Ovatkohan kaikki piilossa vaunuissaan? Lucius pohti kävellessään hitaasti kohti junan toista päätä.
Missähän Rabastankin oikein on?Lucius pysähtyi pian erään vaunukopin kohdalle ja katsahti sisään;
tyhjä. Hän otti muutaman ripeämmän askeleen toisen kopin luo, mutta
sekin oli tyhjä. Kolmannen kopin kohdalla Lucius arvasi, ettei ketään ollut sielläkään ja kuin varmistaakseen näkemänsä, avasi mies oven.
Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? hän mietti järkyttyneenä.
Melkein jokainen koppihan oli täysi, kun me tulimme. Emme olleet löytää yksittäisiä vapaita paikkojakaan, ja nyt täällä ei ole ketään? Kuka… tai mikä kumma -Lucius tunsi riuskan puristuksen hartiassaan ja kavahti taaksepäin valmiina kohottamaan taikasauvansa tunkeilijan varalta. Hänen takanaan kuitenkin seisoi jännittynyt Narcissa.
“
Helvetti, että säikähdin”, Lucius puuskahti ja nielaisi kostuttaakseen kuivaa kurkkuaan. “Eikös sinun pitänyt jäädä vaunuun odottamaan minua?”
“En uskaltanut jäädä yksikseni”, Narcissa kuiskasi pelokkaana. “Minusta tuntuu, ettei kaikki ole oikein kohdallaan.”
“Mmh, siinä saatat olla kyllä oikeassa, en nimittäin ole tavannut vielä ketään”, Lucius mutisi ja näki, kuinka naisen silmissä välähti kauhistuneisuus. “Tai siis, en ole vielä ehtinyt pidemmälle tutkimaan paikkoja. Eihän sitä tiedä, ehkä kaikki ovat menneet ulos odottamaan jatkotoimenpideneuvoja.”
“Niin, niin…”, Narcissa mumisi ja Lucius toivoi, ettei tämä olisi seurannut häntä.
Joka tapauksessa nopeasta rauhoittelustaan mies oli saanut idean; ehkä kaikki todella olivat menneet ulos kuulemaan, miksi juna oli pysähtynyt. Siihen oli saattanut tulla vikaa, tai ehkä radalla oli jotain esteenä. Molemmat vaihtoehdot kuulostivat jokseenkin mahdottomilta, eihän junarataa voinut kukaan tavallinen ihminen nähdä, ellei sitten asialla olleet velhomaailman ihmeet. Kolmantena ja kaikista epämieluisampana vaihtoehtona Lucius näki sen, että jotain oikeastikin vakavaa oli sattunut.
Sumu oli edelleen sakeana ulkona, kun Lucius astui Narcissa kintereillään vaunujen väliin oven luokse. Vaikka syksy ei ollut vielä alkanutkaan, karmien reunat olivat jäässä ja alareunasta puski sisään sakeaa kosteutta.
Lucius nuolaisi huuliaan ja kosketti varovasti kahvaa. Metalli oli melkein kuin jäässä, mutta tärisevin käsin Lucius painoi sitä hieman alemmas.
Narcissan käsi tarrasi kuin viima miehen ranteeseen ja tämä vilkaisi naiseen.
“Entäs, jos sitä on myrkyllistä hengittää?” Narcissa kysyi kuiskaten. “Jos se vaikka korventaa keuhkot.”
“Sitten täytyy todeta, että minulla oli ilo tavata ja tuntea sinut nämä vuodet”, Lucius sanoi ilman epäilyksen häivääkään äänessään. Narcissa luja ote hellitti hieman, mutta kun mies aikoi painaa kahvaa uudelleen, kylmät sormet puristuivat uudelleen tiukasti ranteen ympärille.
“Entäs, jos siellä odottaakin jokin ihmissyöjälauma?” Narcissa kysyi kauhuissaan ja nyt Luciuksen oli pakko tuhahtaa.
“Senkö takia täällä ei muita olisi?” hän kysyi, hieman jopa huvittuneena. Narcissa tunnisti ironisen äänensävyn ja päästi kokonaan irti. Mies pudisteli sisäisesti päätään ja painoi kahvan nyt pohjaan asti. Ovea hän ei kuitenkaan ehtinyt avata, kun Narcissa oli jälleen kopannut hänen kätensä otteeseensa.
“Kuule, emme ikinä saa tietää, mikä tuolla odottaa tai miksei täällä näy muita, jos et koskaan anna minun avata ovea”, Lucius sanoi järjenäänellä ja katsoi naiseen kulmat koholla. Narcissa näytti haluttomalta edes tietää tapahtuneita, mutta huokaisten veti kädet syliinsä.
Lucius painautui ovea vasten ja tönäisi sen auki. Jäät rasahtivat rikki ja sakeaa sumua pölähti sisällekin, kuin se olisi ollut puuterilunta. Muuten sumu tuntui pysyvän paikallaan.
Lucius vilkaisi taakseen Narcissaan ja nyökäytti ulospäin. “Mennäänkö? Vai jäätkö sisälle yksiksesi?”
“Ei, ei, minä tulen mukaasi!” Narcissa säpsähti ja astui ulos viileään ilmaan.
Sumu oli ulkona sakeampaa kuin miltä se sisältäpäin näytti. Astuttuaan muutaman askeleen junasta poispäin Lucius huomasi, ettei heidän vaunuaan enää näkynyt.
“Pysytään junan läheisyydessä, niin emme eksy”, Lucius sanoi ja astui takaisinpäin saadakseen taas vaunun näkyviin. “Toivottavasti muutkaan eivät ole -”
Lucius tunsi jännittyvänsä; Narcissa ei ollut vastannut mitään, eikä naista enää näkynyt hänen vierellään. Sumu ei pyörteilyt paljastaen, mihin tämä olisi voinut mennä, eikä missään kuulunut askelten ääniäkään.
Lucius tunsi olonsa pöllämystyneeksi; ei Narcissa ollut sitä sorttia, että tämä olisi tällaisessa tilanteessa päästänyt häntä näkyvistä, saati sitten lähtenyt omille teilleen. Mihin kummaan hän olisi näin nopeassa ajassa voinut kadota?
“Narcissa, mihin sinä oikein menit?” Lucius otti muutamia edestakaisia askeleita junan vierellä päästämättä sitä näkyvistä. Hän ei tiennyt, olisiko pitänyt huutaa kovempaa vai kuulisiko Narcissa hänen normaalikovuisen äänensä. “Narcissa, onko sinulla taikasauvaa mukanasi? Jos on niin sytytä valo!”
Sumu tuntui nielevän kaiken miehestä lähtevän äänen ja hänen olonsa oli muuttunut nopeassa ajassa tukkoiseksi. Vaikka Narcissa olisikin jossain lähellä, tämä ei todennäköisesti kuulisi edes häntä sumusta ja varmasti kasvavasta pakokauhusta johtuen.
Lucius kirosi hiljaa itsekseen ajattelemattomuuden ja asteli kohti edelleen avonaista junanovea sivellen toisella kädellään kiiltävää pintaa. Hän itse ei halunnut missään tapauksessa eksyä tuntemattomaan pimeyteen ja kaivoi taskustaan taikasauvan. Sakeuteen lähteminen ilman sauvaa epäilytti häntä, mutta junalle takaisin palaaminen vaaran sattuessa olisi tärkeämpää kuin taistelu. Pystyisi hän sieltäkin kautta panemaan vastaan, jos tarvetta olisi.
Lucius mutisi loitsun ja taikasauvan päähän syttyi valo. Se hohti kirkkaasti punaista valoa ja kirkastui entisestään, jos Lucius vain niin tahtoi. Siltä varalta, jos valo hukkuisi sumun sakeuteen ja hän ei enää löytäisi takaisin.
Juna oli todennäköisesti pysähtynyt nummialueelle, sillä askeleet eivät rapisseet ja kahina kuulosti ruohoiselta. Lucius vilkaisi taakseen ja huomasi junan kadonneen, mutta punaisen valopisteen näkyvän heikosti. Ainakin vielä olisi mahdollisuus selviytyä takaisin, vaikka hän ei ollutkaan kävellyt pitkälle.
Lucius ei ollut varma, miten hänen pitäisi Narcissaa etsiä. Naista ei ollut näkynyt vielä - tietenkään, sumun sakeuden takia - eikä ollut varmuutta, millaisia vaaroja hiljaisella nummella vaani.
Jossain kahahti ja mies pysähtyi vaistomaisesti paikoilleen. Iho tuntui pingottuneen jännityksestä sekä pelosta, jonka Lucius nyt myönsi itselleenkin. Johtuiko kahahdus tuulesta? Ei, ilma tuntui seisovan paikoillaan. Jokin eläin? Hmm, pikemminkin ääni tuntui lähteneen vaatteesta. Olivatko muut täällä? Miksei mistään kuulunut tuttua puheensorinaa?
Kurkusta kuului kuiva kulahdus Luciuksen nielaistessa ja vilkuillessa ympärilleen. Ehkä junalta lähteminen ei alunperinkään ollut ollut kovin hyvä idea, ja nyt hänkin tuntui olevan eksyksissä.
Kahahdus kuului uudelleen ja sumu teki voimakkaan pyörteen miehen vierellä. Lucius kahahti taaksepäin ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Jokin, selvästi, oli kulkenut hänen viereltään, ilmavirta oli paljastanut sen.
“Narcissa?” Lucius korahti, muttei saanut vastausta.
Maa oli muuttunut kosteammaksi, mitä ilmeisemmin lähellä oli joko suo tai jokin lampi. Askeleita tulisi siis varoa, Lucius pohti itsekseen ja katseli ympärilleen. Punaista valoa ei näkynyt enää hänen takanaan, tai ylipäätänsä missään. Oliko hän ehtinyt kävellä jo niin pitkälle vai sakeutuiko sumu entisestään?
Tai sitten joku tai jokin oli ehtinyt junalle ja sammuttanut sen.
Lucius olisi halunnut huutaa loitsun ilmoille kirkastaakseen valoa ja palata takaisin junalle, mutta hän ei uskaltanut. Ei ennen kuin olisi varma, ettei kukaan seuraisi häntä tai yrittäisi varastaa sitä ennen sauvaa. Jos se nyt enää oli paikoillaan.
Narcissa oli kuitenkin edelleen kadoksissa. Lucius ei tiennyt enää, kuinka monta kertaa oli pyörähtänyt ympäri, joten otti suunnakseen parhaakseen katsoman kohdan ja lähti varovaiseen askellukseen. Kengät litsahtelivat ja hengitys pihisi nenässä. Kylmät väreet eivät tuntuneet loppuvan ollenkaan ja Lucius värisi koko ajan. Kuin lämpötilakin olisi laskenut useita asteita sen jälkeen, kun hän oli jättänyt junan.
Tilanteen pystyi aavistamaan jo ennen kuin se edes tapahtui. Sekunti imaisi itseensä voimaa ja kuulo tuntui menneen hetkeksi, kunnes Lucius tunsi kylmänkankean, nopeasti kiristyvän otteen kaulallaan. Vaistomaisesti mies karjaisi ja ehti kaatua maahankin ennen kuin pääsi kompuroimaan juoksuun.
“Mikä helvetti se oli, mikä mikä
mikä, missä olen missä juna missä…”, Lucius keskusteli itsekseen ja muisti sitten taikasauvansa. Loitsu takertui aluksi hänen kurkkuunsa, mutta huuto kajahti voimakkaasti ilmoille käheästä äänestä huolimatta. Punainen valo kirkastui vasemmalla sivulla ja Lucius lähti täyteen juoksuun sitä kohti.
Jokin kylmä ohitti Luciuksen ja paniikki sai hänet puhisemaan ääneen. “Aa-aa-aaa, menkää helvettiin! Apua, apua, pysy siellä, pysy, perkele…”
Valo kirkastui Luciuksen sitä lähestyessä ja hetkittäinen helpotus valtasi miehen, vaikka hän tiesikin olevansa vielä aivan liian kaukana pelastuksesta. Maa muuttui kuivemmaksi, kädet kurottuivat kohti oletettua junaa.
Aivan liian myöhään Lucius tajusi, ettei punainen valo lähtenyt taikasauvasta. Askeleet tahtoivat pysähtyä, kääntää suunnan toiseen, mutta vauhti ei hiljentynyt tarpeeksi aikaisin. Lucius kallistui liian taakse ja kaatui ruohoiseen maahan kyljelleen, aivan ilmassa leijuvan Narcissan alle. Kädet olivat taipuneet taakse, silmät valkoiset ja suu äänettömään huutoon avautuneena. Punainen hehkui hänen sisuksistaan, valaisi valkoiset hampaat ja jätti varjoonsa junan askelmalla makaavan taikasauvan hehkun.
Lucius oli lamaantunut eikä päässyt heti ylös. Naisen vaatteet eivät olleet edes likaantuneet, kengissä ei ollut jälkiä ruohosta tai mudasta. Tämä oli kaapattu heti, kun he olivat astuneet junasta. Miten, kuinka ja kuka tai mikä oli leijumisen takana? Olivatko muutkin jossain?
Läpi sumun kohahti voimakas tuulenvire eikä Lucius enää harkinnut paikoilleen jäämistä. Narcissan pelastaminen saattoi olla myöhäistä ja tällä hetkellä oma henki tuntui kalliimmalta kuin muiden.
Taikasauva oli pudota maahan miehen rynnätessä junaan sisälle ja vetäessä oven perässään kiinni. Hän lähti juoksemaan kohti heidän vaunukoppiaan tietämättä mitä tehdä, minne piiloutua, miten ajatella.
Vaunuosasto tuntui olevan täysin tyhjä ja mielenkiinnosta Lucius vilkaisi heidän ikkunastaan ulos. Hiljainen epätoivon inahdus purkautui huulilta miehen katsoessa ulos.
Jokainen junassa ollut tylypahkalainen leijui samalla tapaa ilmassa kuin Narcissakin, kädet levällään, silmät tyhjinä, suu punaista hehkuen. Kuin massiivinen joukkoteloitus olisi tapahtunut, ilman verta ja suolenpätkiä, ilman tiedostettua kuolemaa.
Lucius perääntyi muutamia askeleita käytävälle ja lysähti vasten seinää. Oliko tämä kaikki
pelkän sumun tekosia? Oliko sumu jokin uusi pahuus, josta heillä ei ollut mitään aikaisempaa tietoa?
Tyk… tyk… tyk. Sydämen syke oli pilaantunut yllättävän rauhalliseksi Luciuksen pohtiessa, mitä tulisi tapahtumaan. Miksi hän oli edelleen tässä? Miksi he Narcissan kanssa olivat viimeisiä, jotka kaapattiin? Oliko tämä -
Kohahdus vasemmalla.
Tyk, tyk, tyk, tyk. Lucius katsahti vierelleen. Oven sulkemisesta huolimatta sumu oli tunkeutunut vaunuun sisällekin ja lähestyi häntä kovaa vauhtia.
Tyktyktyktyk. Taikasauva ei ehtinyt nousta puolustavaan asentoon, kun henki salpautui ja silmissä pimeni.
Tyk, tyk… tyk…***
.
..
…
“Lucius. Olemme kohta perillä. Eikö sinun kannattaisi pukea kaapu yllesi?”
Silmäluomien välistä tunkeutui valoa, ripsissä oli unihiekkaa. Lucius tiedosti asiat yksi kerrallaan; kuka hän oli, kuka puhui, ulkona oli pimentynyt, mutta vaunu valot olivat kirkkaat, hän oli junassa ja… elossa…
Hämmentynyt katse kirkastui jo koulukaapuun vaihtaneeseen Narcissaan, joka hymyili kauniisti Luciukselle.
“Huomenta, unipöpö”, hän sanoi herttaisesti. “Taisi uni maistua.”
Lucius suoristautui yhtäkkiä ja pyyhkäisi toiselta suupieleltä pienen kuolavanan. Narcissa naurahti ja ojensi hänelle kaapunsa.
“Tässä. Ajattelin kaivaa sen sinulle valmiiksi esille, ettei tulisi kiire. Juna pysähtyy kohta.”
Lucius nousi mitään ajattelematta ja vaihtoi hiljaisesti kouluvaatteet Narcissan kaivaessa ystävällisesti arkkuaan katsomatta tilannetta. Miehen kurkkua kuivasi edelleen ja olo oli tukkoinen. Kuinka… oliko kaikki ihan oikeasti sittenkin…
Ennen kuin hän ehti tajutakaan, olivat he marssineet jo ulos ja vaunuille, jotka veivät heidät linnan luokse. Ilmassa oli aamuista sateen tuntua, mutta taivaalla ei ollut muutamaa pilvenhattaraa enempää. Ihmismassat vyöryivät kohti Suurta salia, jonne uudet tulokkaat ohjeistettiin ja kaikki jaettiin omiin tupiinsa.
Lucius ei ollut koko aikana sanonut mitään, hän yksinkertaisesti sanottuna eli edelleen sumussa. Kaikki oli tuntunut niin valitettavan todelliselta, eikä hän ollut havainnut nukahtaneensa missään vaiheessa. Väsynyt olokaan hänellä ei ollut ollut, mutta siitä huolimatta mies oli herännyt
unesta sumun hyökättyä. Olo oli pöljä, eikä ruoka oikein maistunut.
Rabastankin löysi Luciuksen pian ja selitti koko tyrmiin menomatkan, kuinka huima kesä hänellä oli ollut. Kohteliaisuuden vuoksi Lucius oli ynähdellyt, vaikkei ollut kuullut sanaakaan. Olisipa mies tiennyt, millainen matka hänellä oli ollut.
Päivä tuntui kulkeneen täysin pimennossa Luciuksen viimein tajutessa kellon olevan puoli kaksitoista ja hänen makaavan edelleen hereillä sängyssään. Rauhallinen, tyytyväinen tuhina kuului ympäriltä; kaikilla oli vatsat täynnä ruokaa ja onnellinen mieli ystävien näkemisestä. Lucius vaan ei tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla.
Ärtynyt tuhahdus kuului uneliaassa poikien makuuhuoneessa ja peitto kahahti Luciuksen noustessa ylös. Sama hänen oli katsella kaunista yötaivasta kuin yläsängyn pohjaa, kun uni ei kerta tullut. Nukkumatti oli päättänyt ohittaa hänet hiekan jakelussa.
Taivas oli kirkkaampi kuin aamulla ja tähdet tuikkivat kauniisti. Lohikäärme heijastui Luciuksen kirkkaanharmaista silmistä, hänen isällään ne olivat mattapintaiset. Äitinsä silmät… niitä Lucius ei edes muistanut.
Ikkunanpielissä oli jääkiteitä, yö oli normaalia kylmempi kuin yleensä tähän vuodenaikaan. Lucius huokaisi ja sai ikkunan huurtumaan; väsymys ei tuntunut saapuvan millään. Päivän asiat vaivasivat miestä; miksei hän saanut selvyyttä, oliko tapahtumat olleet unta? Todennäköisesti, koska Narcissa ja muut olivat edelleen elossa, eikä kukaan maininnut sanallakaan sumua. Silti, se ei ollut tuntunut unelta.
Lucius tiesi, että joskus unet ja todellisuus menivät sekaisin. Nytkin tilanne saattoi olla se, mutta päättäväisyytensä takia mies ei uskaltanut antaa vaistojensa olla.
Taivaalla vilahti tähdenlento. Lucius pohti hetken aikaa ja sulki sitten silmänsä toivoakseen.
Tahdon selvittää totuuden tämänpäiväisistä tapahtumista.Mies avasi silmänsä ja odotti hetken; mitään ei tapahtunut. Ei kai, eihän toiveesta ollut vielä pitkäkään aikaa.
Taidan olla vain vainoharhainen, Lucius ajatteli ja nousi venytellen seisomaan.
Ehkä minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että näin erittäin todentuntuista painajaista.Tylypahkan tiluksen nukkuivat ja linna itsessäänkin tuntui huokuvan unta. Sirkkojen siritys oli voimakasta, ne lauloivat normaalia yölauluaan kuten tavallisestikin. Jokin yössä kuitenkin enteili, ettei koulunalkamisen ensimmäinen yö ollut aivan tavallinen.
Siritys hiljeni vähitellen ja loppui pian kokonaan. Kielletyn metsän pimeä alusta muuttui utuiseksi ja ajoi metsän reunan pieneläimiä pakoon kohti linnaa. Tuuli lakkasi, utuisuus voimistui ja ilmassa kohisi aavemaisesti. Hiljalleen kohti metsän reunaa lähestyi sakeaa, hohtavaa sumua, joka velloi eteenpäin valtavalla tahdonvoimalla, ja valtasi pian piha-alueenkin.
Se ei ollut vielä hoitanut tehtäväänsä loppuun.
