4. LUKU
Valoa. Pelkkää valoa kaikkialla. Prosymna kääntyili tyhjyydessä, yrittäen nähdä jotakin. Mitä tahansa. Sinun on aika nähdä, lapseni. Tyttö etsi äänen lähdettä, vaikka tiesi, kenestä se oli lähtöisin. Kaikkein pyhin. ”Mitä tämä on?” tyttö kysyi, ehkä hieman pelkoa äänessään. Tämä on alku. Prosymna nyökkäsi. ”Mitä tahdot minulle näyttää?” tyttö kysyi, saamatta vastausta. Hän kumminkin tiesi, että pian hän näkisi. Näkisi sen, mitä hänelle tahdottiin nähdä.
Valon rajoilla, jossain kaukana, mutta silti niin lähellä, alkoi pimeys muodostumaan. Varjot tekemään valosta siedettävän. Maa muodostui hänen jalkojensa alla ja taivas pään päällä. Taivas täyttyi tähdistä ja maa ruohosta. Alku, todellakin. Puut kasvoivat korkeuksiin ja tytllä oli tunne, että kyse oli Metsästä, vaikka se oli paljon hänen tuntemaansa suurempi. Muodostuivat aavikko ja jääerämaa. Kaikki muodostui vain hetessä ja sitten tyttö ei nähnytkään maailman rajoille saakka. Valosta ja pimeydestä muodostuva hahmo laskeutui maahan ja alkoi lausumaan sanoja, jota olivat Prosymnalle vieraita. Maasta alkoi muodostumaan kaksi hahmoa. Musta ja valkea, kummallakin otsassaan sarvet. Ensimmäiset yksisarviset. Prosymna. Diran. Lapseni. Kaikkein pyhin lausui noille kahdelle, äänessään puhdasta rakkautta. Sitten kaikkein pyhin katosi, jättäen nuo kahdestaan vasta luotuun maailmaan.
Yksisarviset loivat muut lajit. Kolmetoista toisistaan poikkeavaa lajia, jokaisella vahvuutensa. Heikkoutensa. Metsä jaettiin jokaiselle tasan ja elämä jatkui, muodostaen jokaiselle lajille suuremmat laumat. Ensimmäiset toimivat valvojina, riidan sovittajina. Yksisarvisia syntyi uusia. Monia värejä, joista vain murto-osan tyttö osasi nimetä. Kaikki näytti niin täydelliseltä.
Sarvet iskivät toisiaan vasten. Viha huokui kaksikosta. Musta ja valkoinen. Hopea ja kulta. Hopeista verta vihreällä ruoholla. Valkoinen yksisarvinen kauhuissaan sisarensa vieressä. Peloissaan otettuja askelia taaksepäin. Diran! Poikani, mitä oletkaan tehnyt? Kaikkialla kaikuva ääni oli puhdasta pettymystä, joka sai kaikki valkeaa yksisarvista ja ihmistyttöä lukuunottamatta kaatumaan maahan, kädet omistavat olivat painaneet ne korvilleen kuin se estäisi puhtaan tunteen pääsyä. Prosymna. Tyttäreni. Surua, aivan liikaa. Valkea yksisarvinen painoi päänsä alas, häpeää ja katumusta suruun sekoittuneena. Valkean pää nousi kumminkin pian, jalat veivät tuota pois päin. Yli aavikon ja jääerämaan. Ylitse jättiläisten laajojen laaksojen ja ylitse maailman rajalle saakka. Kaikki lajitoverit perässään. Prosymna seurasi heidän matkaansa. Rangaistuksista ovin, vankiloista pahin. Kunnes Metsä tulee teidät noutamaan.
Kun yksisarviset lähtivät Metsä ajautui riitoihin ja sotiin. Laji lajia vastaan. Veli veljeä vastaan. Ja sitten saapuivat ihmiset, tuhoten puolet Metsästä. Lajit heräsivät jälleen unistaan, riidat jatkuivat pinnan alla, mutta nyt Metsällä oli yhteinen vihollinen. Ihminen. Ja he saivat ennustuksen.
Ihmiset rakensivat kylää ja Metsä alkoi lähettämään retkueita etsimään yksisarvisia. Eikä yksikään niistä palannut. Metsä alkoi pelkäämään, retkueet vähenivät, lopulta loppuivat kokonaan. Viimeinen retkue lähti, kun Varjo oli vain kymmenen vuoden vanha, kuten ihmiset aikaa laskevat. Prosymna tunnisti kasvatti-isänsä heti tuon nähdessään, Varjo joutui hyvästelemään oman sisarensa. Kuten niin monet muutkin ennen häntä.
***
Prosymna nousi sängyssään istumaan ja katsoi hetken ympärilleen. Nyt hän tiesi. Tyttö nousi ja asteli äänettömästi kohti kylän keskustaa. Mutta jokainen huomasi hänet ja alkoivat saapumaan ympärille. Prosymna odotti, että jokainen oli saapunut ennen kuin avasi suunsa. ”Nyt Symna tietää kaiken. Aivan kaiken”, tyttö lausui sanat kirkkaalla äänellä. ”Kuusi vuotta Symna on odottanut ja kukaan ei ole kertonut”, tyttö sanoi toteavaan sävyyn, katseen kiertäessä jokaisessa kuulijassa. ”Retkue”, Prosymnan lausuma sana sai aikaan muminaa. Pelon sekaista muminaa. ”Retkuetta ei ole järjestetty aikoihin. Eikä yksikään retkue ole ollut täysi”, tyttö lausui, saaden muminan kovenemaan. ”Mitä tarkoitat?” kuului Varjon kysymys, kun tuo kulki kasvattiaan kohden.
”Entisissä retkueissa on ollut vain kolmetoista ja opastaja”, tyttö lausui, saaden jälleen ympärilleen täyden hiljaisuuden. Jokainen tahtoi kuulla kaiken. ”Mutta Metsään kuluu neljätoista lajia”, tyttö jatkoi. ”Niin, yksisarviset olivat neljästoista laji. Mutta niitä ei ole enää!” kuului huuto olentojen joukosta ja myöntelevää mutinaa. ”Niin, yksisarviset lähtivät, mutta Metsä ei jäänyt vajaaksi. Pian yksisarvisten lähdön jälkeen tänne saapui uusi laji”, tyttö kertoi ja jokainen ymmärsi sanojen merkityksen. ”Ei. Se EI ole totta!” huusi jälleen joku. ”Me tarvitsemme retkueeseen ihmisen, jotta onnistumme”, tyttö lausui äänellä, jonka kaikkein pyhin oli voimistanut. Kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan.
***
”Alexander. Prosymna tietää pyytävänsä paljon, mutta toivoo ystävänsä suostuvan”, tyttö lausui pojalle, joa katsoi kysyvästi ystäväänsä. ”Prosymna pyytää, että Alexander liittyy ihmisenä retkueeseen, jonka tarkoitusena on tehdä jotain, mihin tuhannet aikaisemmat eivät ole kyenneet”, tyttö kertoi. ”Hän pyytää sinua tehtävään, jonka epäonnistuessa jokainen tehtävän hyväksyjä kuolee.”