Otsikko: He toisilleen (vaan entä muille?)
Ikäraja: S
Tyylilaji: draamaromanssi
Paritus: Harry/Ron
Vastuuvapaus: En saa rahaa tai mitään enkä omista hahmoja, Rowling omistaa.
Tiivistelmä: Lyhyitä katsauksia suhteeseen.
Kirjoittajalta: Beelsebutt on kauheesti koettanut patistaa mua kirjottaan rarrya. Joten. This hapnd.
He toisilleen (vaan entä muille?)
Ginny mietti toisinaan toista ulottuvuutta. Sellaista, jossa hän olisikin saanut Harryn ja melkein heti pudisteli päätään, sillä eihän sellainen olisi voinut toimia. (Ne katseet ja sanat ja se hölmö ihastus pienenä, eivätkö ne kuitenkin?)
Ei hän sitä oikeastaan toivonut. Ei olisi kaivannut. Kehdannut toivoa veljelleen ja yhdelle lähimmistä ystävistään. Tai ehkä alussa, silloin kun hän oli tajunnut jääneensä toiseksi ja alkuun pitänyt kiinni ihastuksestaan, jonka olisi pitänyt väistyä jo aikaa sitten. Hermione oli puhunut hänelle ja he olivat hetken miettineet yhdessäkin sitä toista ulottuvuutta.
Mutta hän tiesi, ettei olisi koskaan voinut toivoa Harrylle tai Ronille muuta kuin toisensa.
(Jos katsoi heitä, kun he luulivat, ettei kukaan nähnyt, tiesi kyllä, miksei.)
**
Hermione ei koskaan ollut uskonut siihen, mitä Viktor hänelle oli sanonut. Mutta ehkä se oli ollut vain vaistoa tai hän oli lukenut ystäviään kuin avointa kirjaa. Hän oli vain hymähtänyt, kun Viktorin suusta oli purkautunut vuodatus rakkaudesta, joka selvästi vallitsi hänen ja Ronin välillä. Jättänyt kertomatta mitä näki. (Ginny oli saanut hänet näkemään mahdollisuuden paremmin, mutta hän hylkäsi sen turhana.)
Joskus hän oli turhautunut ja tahtonut vain käskeä Ronia ja Harrya, mutta hän tiesi, etteivät nämä uskoisi. Vastustaisivat, kunnes näkisivät sen itse. (Samana iltana, kahden kesken tai vaihtoehtoisesti vuosien päästä.) Niinpä hän oli antanut kaiken kulkea omalla painollaan.
Ei hän sitä katunut. Vaikka hän epäili, että he toisinaan katuivat.
Olisi ollut vuosia enemmän, mutta toisaalta he olivat tutustuneet sinä aikana ystävinä.
**
Harry oli alkuun koettanut uskotella itselleen sen valheeksi. Olihan siitä todisteita – Cho, Ginny. Mutta vähitellen ne katosivat, todisteet, jos niitä koskaan olikaan. Ron valtasi hänen mielensä iltaisin ja öisin, ei hän sitä kieltänyt. Eikä ainakaan maininnut kenellekään. (Hermione oli tiennyt, hänen mielensä kuiski myöhemmin.)
Myöhemmin hän mietti, miksei aiemmin tehnyt mitään. (Koska kosketus, ei se mitään aina merkitse, ja eikö Lavender? Tai ehkä samanlainen todiste kuin hänenkin, katoava.)
Onnellinen hän kuitenkin oli. Sai sen, mitä tahtoi, suudelmia korvanjuurelle ja minne vain. Eikä kukaan heitä arvostellut, ainakaan kovin kovaäänisesti.
**
Ron mietti, iltaisin, ja usein aamuisinkin, ettei antaisi mitään pois. Kokemuksia nekin, mitkä johtivat erehdyksiin, mutta kaikki kuitenkin aina kuljettivat kohti sitä, minkä piti tulla. Mikä tulikin. Ehkä ottaisi pois niitä huonoja aikoja, sodan, mutta toisaalta hän tiesi, että sekin oli ollut tärkeä. Sen aikana he olivat oppineet toisistaan niin paljon.
Hän saattoi maata yötä vasten hereillä, tuijottaa Harryn kasvoja. Kirjoittaa tämän iholle viestejä. (Epäusko siitä, että toinen oli siinä, joskus hän pelkäsi kaiken uneksi ja heräävänsä taas sodasta tai muualta, yksin tai väärässä seurassa.)
Hän pelkäsi, suotta, niin kaikki sanoivat tai Hermione, ei hän muille kertonut, että joskus menettäisi Harryn. Ja tavallaan hän uskoikin, tiesi. Rakasti, niin kuin toinenkin, päivä kerrallaan eteenpäin.
