// Alaotsikko: Spurttiraapale, FF10(0), fluffyinen ja hivenen angstinen drama, raapalesarja
Title: Sellaista mitä ei muille kerrota
Author: Me, Scarlett
Beta: Ehei
Pairing: Fred/George
Rating: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaGenre: drama, fluffy, pikku angst, twincest, slash, raapalesarja
Warnings: Twincest
Words: 300 + 200 + 200 + 300 + 300 + 200 = 1500
Tense: Pääasiassa imperfekti
Disclaimer: Kaksoset kuuluvat Row’lle.
Summary: ”Mutta hänen olisi pakko, sillä George ei ilmeisesti aikonut lopettaa, ennen kuin he pääsisivät tätä tyydyttävään päätökseen. Ja sellaiseen ainoaan päätökseen, johon George olisi tyytyväinen, vaikutti liittyvän kertominen perheelle, kaiken tuominen esille.”A/N: En tajua, miten sain tällaisen näinkin pitkän ficin kirjoitettua vain parissa päivässä. Mutta kai se oli se
Spurttiraapaleen sanojen tuoma inspiraatio, kiitokset siitä
Ankalle ja
Traversille. <3 Yep, tämä osallistuu kyseisen haasteen päiville su-to ja vielä lauantaillekin, jolloin sanoina olivat ”uutiset”, ”lippu”, ”siivota”, ”luonto”, ”kaappi” ja ”lintu”. Kierosti raapaleet I-II osallistuvat myös
sataseen sanalla 033. Liikaa (ja
kymppiin samaisella sanalla), raapaleet III-IV taasen sanalla 027. Vanhemmat ja raapaleiden V-VI sanana toimii 065. Siirtymä.
Sellaista mitä ei muille kerrotaI
Siitä oli ollut puhetta jo kauan, mutta George tiesi - tai oli tarkemmin sanoen jo lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei sitä tultaisi koskaan tekemään. Miten hän ja Fred muka olisivat voineet kertoa Mollylle ja Arthurille heidän monta vuotta jatkuneesta suhteestaan? Eivät mitenkään, se taisi olla ainoa oikea vastaus, ei tuollaisen uutisen kertomiselle voinut löytyä sanoja, ei sille voinut
olla olemassakaan sanoja. Eikä sellaisia asioita edes kerrota vanhemmille tai ylipäätänsä koko perheelle, sen tapaiset asiat pidetään syvässä salassa, vain kahden keskisenä tietona, joka ei kuulu muille.
Mutta silti se häiritsi Georgea. Hän oli kertonut joka päivä Fredille ajatuksistaan, maininnut edes pienesti, ja Fred oli aina suhtautunut kielteisesti. George ymmärsi kyllä veljeään, ymmärsi hyvinkin, mutta hän ei silti saanut pysyvää otetta siitä ajatuksesta, että he eivät paljastaisi suhdettansa koko loppuelämänsäkään aikana. Ensimmäiset vuodet hän oli kestänyt, se oli sitä aikaa, jolloin kaikki oli vaaleanpunaista hattaraa, mutta nyt liian monina hetkinä hänestä tuntui siltä, ettei hän enää kestäisi salailua. Ja Fredin täytyi käsittää se.
”Ei siihen tarvittaisi kuin pari pientä lausetta, joiden sanomiseksi vaaditaan vain suu ja hivenen verran monimutkaista aivotoimintaa, se siinä”, George sanoi ja piirsi ympyröitä Fredin selkään, antoi sormiensa hypätä ihon alta piirtyvien nikamien yli.
”Ei se kuitenkaan taida olla niin yksinkertaista”, Fred vastasi varmalla äänellä ja nautti veljensä kosketuksesta.
”Me emme pääse tästä asiasta eteenpäin missään vaiheessa, jos jatkamme näin”, George tokaisi, ”mitä jos minä vain menen ja kerron tämän uutisemme äidille ja isälle? Heidän tehtävänänsähän on hyväksyä meidät ja kannustaa meitä elämässämme.”
”Kannustaa sinua missä, veljesi panemisessako?” Fredin ääni oli ivallinen. Georgen vastaukseen ei voinut sanoa omaa kommenttia mitenkään muuten kuin ivallisesti, Fred oli sitä mieltä vaikkei ivallisuus koskaan auttanut missäkään asiassa.
”Älä nyt viitsi”, George tuhahti, ”me voisimme edes yrittää. Ei sitä koskaan tiedä.”
”Sinä se jaksat aina vain.”
”Tietenkin. Toivon, että jatkuva puhuminen saisi sinut muuttamaan mieltäsi.”
II
Fred ei pystynyt kuvittelemaan, minkälaiset ilmeet hänen vanhempiensa kasvoilla olisivat, jos ja kun George menisi ja valottaisi näille hieman heidän suhdettaan. Sellaista asiaa oli suorastaan mahdotonta kuvitella, ei sellaista kuvaa vanhempien ilmeistä pystynyt saamaan eläväksi. Eikä sen tapaiseen tilanteeseen ollut tosiaankaan toimintaohjeita, Georgenkin täytyi ihan varmasti olla tätä mieltä. Miten kertoa vanhemmille, tai koko perheelle, rakastavansa veljeään enemmän kuin veljen tulisi rakastaa, enemmän kuin veljen oli koskaan annettu,
sallittu rakastaa?
Fred ei ollut löytänyt vastausta.
Mutta hänen olisi pakko, sillä George ei ilmeisesti aikonut lopettaa, ennen kuin he pääsisivät tätä tyydyttävään päätökseen. Ja sellaiseen ainoaan päätökseen, johon George olisi tyytyväinen, vaikutti liittyvän kertominen perheelle, kaiken tuominen esille. Koko asiasta näytti tulleen Georgelle normi, pakko: ”Näin meidän kuuluu tehdä, ei tällä tavalla eikä millään muullakaan.”
Aivan kuten Fred tiesi senkin, ettei ivallisesta äänensävystä ollut koskaan mitään hyötyä, hänen tiedossansa oli myös se, ettei George jaksaisi enää kovin kauaa. Niin hän oli ainakin sanonut, sen täytyi siis pitää paikkansa.
Tämä kaikki tarkoitti sitä, että jos Fred pitäisi päänsä, hän ostaisi tahtomattaan samalla menolipun suoraan pois siitä kaikesta, mitä hänellä ja Georgella oli, se olisi menolippu pois Georgen suudelmista hänen ihollaan. Lippu pois kolme vuotta olosuhteita uhmanneesta sitoutumuksesta.
Nyt Fred oli löytänyt vastauksen.
III
Asunto Weasleyn Welhovitsien yläpuolella oli Fredin ja Georgen, se oli täysin heidän ikiomansa. Kukaan ei koskaan tullut sinne, ei ainakaan ilmoittamatta, joten siellä kaksosilla oli täysi rauha, täysi rauha tehdä mitä tahansa. Täysi rauha olla yhdessä ilman niitä paheksuvia katseita, jotka ilmestyivät ihmisten silmiin, kun he joskus kiersivät kätensä - veljellisesti, totta kai - toistensa ympärille tai halasivat toisiaan.
Nyt kaikki rauha tehdä jotain sellaista, mitä ei voinut neljän seinän rajoittamana tehdä, tulisi pyyhkiytymään pois, nyt kun Fred ja George ilmestyisivät lapsuudenkotinsa ovelle ja kertoisivat kaiken. Pahinta oli se, etteivät he olleet suunnitelleet yhtään, mitä he tekisivät paljastuksen jälkeen. He eivät tienneet, siivoutuisiko kaikki tärkeä pois, niin kuin Molly oli kerran hävittänyt heidän yhteisen, jo hieman risaisen lempitaikaviittansa, vai saisivatko he yhä asua saavutetun unelmansa yläkerrassa. Kumpaakaan vaihtoehtoa ei uskallettu veikata, toivottiin vain parasta.
Ne lauseet, jotka kantautuisivat heidän sanominaan ainakin aluksi ainoastaan Mollyn korviin, oli vain pakko keksiä. Ohjekirjaa toimimiseen ei tosiaankaan ollut, Fred oli maininnut siitä Georgelle ja aivan kuten hän odottikin, George oli nyökännyt ja kertonut tietävänsä asian. Kerrankin piti toimia ilman muiden opettamia asioita, Arthurkin oli lausunut viisaita sanoja ainoastaan siitä, miten taiotaan parhaimmista parhain tainnutusloitsu, mutta eihän sellaisista asioista ollut mitään hyötyä tällaisissa ennennäkemättömissä tilanteissa.
IV
”Rakastan Frediä” olivat ne kaksi sanaa, jotka tarvittiin siihen, että Molly Weasley alkoi nauraa.
”George-rakas, rakastanhan minä sinuakin. Ja tätä jo isoa poikaa tässä”, Molly hihkaisi sitten naurunsa lomasta ja kurotti kättään Fredin päätä kohti pörröttääkseen tämän hiuksia, jolloin Fred väisti täpärästi, ”Ollaanpas sitä niin aikamiestä, ettei enää edes äidin kosketuksia huolita osakseen! Mutta siis, pojat, oliko tuo se teidän asianne, joka teillä on äidillenne kerrottavana? Odotin jo, että olette tehneet jotain kamaluuksia.”
”Kyllä, tuo oli se asia”, George vastasi huokaisten ja tiesi katsomattakin Fredin puristavan tiukasti paidanhelmaansa, ”mutta äiti, sinä ymmärsit väärin. Minä en... me emme rakasta toisiamme samalla tavalla kuin sinä meitä. Se on jotain suurempaa.”
Fred ei pystynyt estämään kätensä automaattista hakeutumista paidanhelman pahoinpitelyyn. Se oli hänelle Georgen käden korvike, muunlaisessa tilanteessa hänen kätensä olisi taatusti etsiytynyt pitävään otteeseen hänen vieressään seisovan pojan omasta. Mutta ainakaan vielä hetkeen hänellä ei ollut lupa tehdä sitä, ei ennen kuin George saisi loppuun ne ihmeelliset lauseensa. Fred ei tiennyt, mistä ne oikein kulkeutuivat ääneen sanottaviksi – kai se johtui siitä, että George tätä kaikkea alun perin halusikin. Tai sitten hän oli kehitellyt sopivia lauseita valvoessaan aamuneljältä ilman kykyä nukkua, juuri siihen aikaan kun hän luuli Fredin olevan sikeässä, syvässä unessa.
”Mitä, miten niin ’jotain suurempaa’?” Molly kysyi. George oli hetken aikaa hiljaa ja Fred puristi yhä tiukemmin paidanhelmaansa.
”Suurempaa siten, ettei meidän suhteemme ole sallittua velho- eikä jästimaailmassa. Ei missään.”
Se tuntui Mollysta hetkellisesti kuin iskulta kasvoille, kun hän viiden sekunnin päästä ymmärsi, mitä George tarkoitti.
”M-minun... minun täytyy istua.”
Fred irrotti heti otteensa paidastaan, ryntäsi hakemaan lähimmän tuolin, toi sen Mollyn taakse ja antoi tämän istua siihen.
”Oletko kunnossa?” Fred aisti pientä hätääntyneisyyttä Georgen äänessä. Molly nyökkäsi.
”Äiti, minä todellakin rakastan Frediä. Se on meidän luontomme, kuin osa meitä”, George sanoi tajutessaan, että kaikki ei ehkä tulisikaan menemään niin huonosti.
V
Minuutti.
Viisi minuuttia.
Kymmenen minuuttia ilman yhtäkään ääntä.
Lopulta George rikkoi hiljaisuuden.
”Äiti, sinun täytyy sanoa jotain. Et voi vain istua hiljaa siinä ja tuijottaa jonnekin sivulle. Emme pääse sillä mihinkään.”
”Tämä tuli vain niin yllättäen”, kuului Mollyn hiljainen vastaus, ”Merlin soikoon,
todella yllättäen. Kuka äiti osaisi odottaa tällaista tapahtuvan?”
”Meidän oli pakko kertoa jossain vaiheessa.”
”Totta kai, totta kai. Antakaa poikakullat minulle vain hetki sulatella tätä asiaa.”
Fred ei ollut täysin varma, mitä hän ajattelisi äitinsä reagoinnista. Siinä suhteessa se oli ollut hyvä, ettei tämä ollut ruvennut huutamaan ja käskemään heitä häipymään Kotikolosta, mutta se rauhallinen, kummallinen ääni, jolla tämä puhui, hermostutti Frediä. Hän pystyi vain toivomaan, että kaikki oli vain osa suurista sanoista johtuvaa alkujärkytystä.
Tunnilta tuntuva kaksikymmentäminuuttinen hiljaisuus ehti vallita, ennen kuin tällä kertaa Molly oli se, joka keskeytti äänettömyyden.
”Oletteko te ihan varmoja tästä? ...äh, älkää vastatko, tyhmä kysymys, tietenkin te olette, kun kerroitte siitä minullekin...”
Fred ja George nyökkäsivät yhtä aikaa, minkä jälkeen Molly jatkoi puhettaan: ”Helppoa tätä ei ole todellakaan missään nimessä käsittää, tämä on täysin uskomatonta, mutta... Mutta jos tosiaan olette täysin varmoja tästä – niin kuin teidän täytyy olla, koska kerroitte minulle – ettekä epäröi yhtään, en voi tehdä mitään muuta kuin... olla myöntyväinen, vaikka tämä on rutkasti pahempi kuin se Percyn ilkeä temppu - jota en tule unohtamaan koskaan – joka tapauksessa, minun tehtäväni on äitinä kasvattaa lapseni ja myös suojella heitä hyvin. Teistä pojista näkee, että olen onnistunut tehtävässäni. Se on ainoa asia, johon olen viimeisimmät monet, monet vuodet pyrkinyt. Muu-muuta sanottavaa minulla ei ole.” Lopuksi hänkin nyökkäsi ja päästi hymyn kasvoilleen katsoessaan edessään seisovia poikiaan, joiden kasvoilla vallitsevat ilmeet olivat verrattomat.
Kaikesta päätellen he odottivat aivan toista reaktiota. Mutta miten olisin voinut inhoten kieltää heidät? Molly ajatteli valmiina vastaanottamaan pojat lähellensä ja levitti kätensä kutsuvaan halaukseen,
en mitenkään, eivät äidit tee sellaista.
VI
George ja Fred olivat täydellisen helpottuneita ja tyytyväisiä. Kyseiseen kahteen tunteeseen sekoittautuivat myös ihmetys siitä, minkälainen yllättävä reaktio Mollylla oli ollut, sekä pelko muiden perheenjäsenten tulevaa ajattelua kohtaan. Eniten helpottuneisuutta aiheuttava asia oli ehkä se, että tässä tilanteessa ei ollut todellakaan sitä vaaraa, että pikkulinnut lauleskelisivat tapauksesta eteenpäin. Sellaisen tapahtuminen oli vain täysin mahdotonta.
Kaksosista varsinkaan Fred ei voinut uskoa onneaan; kaikki oli sujunut paremmin kuin hyvin, aivan päinvastoin hänen odotuksiaan. Missä tahassa muussa perheessä hän ja George olisivat saattaneet saada ikuisen kiellon palata takaisin lapsuudenkotiinsa, mutta ei heidän omassaan. Weasleyt pitivät yhtä.
”Oliko hyvä, että sain tahtoni läpi?” George kuiskasi kopionsa korvaan siirtäen kättään alemmas tämän rintakehällä.
”Mm”, Fred henkäisi, ”mutta meillä on vielä kerrottava tästä muille.”
”Sen me teemme sitten sopivan ajankohdan tultua. Ja nyt meillä on sentään äiti apunamme.”
Äkkiä Fredin mieleen muistui eräs asia.
”George... Jos me emme olisi paljastaneet tätä kaikkea äidille, niin olisitko sinä oikeasti lähtenyt?” hän kysyi takellellen.
”En minä kai olisi kyennyt jättämään sinua”, George vastasi epäröimättä.
”No, oli miten oli, nyt sinun ei ainakaan tarvitse lähteä minnekään”, Fred sanoi helpottuneena kuulemastaan.
”Ei niin. Kaikki on helpompaa, kun tämä ei ole vain meidän tiedossamme”, George sanoi painaen suukon Fredin poskelle, ”paljon helpompaa.”
