Ficin nimi: Hiljaisuus, eli kolme kertaa kun Neville olisi halunnut kertoa
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Tyylilaji/Genre: Angst, darkfic
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Neville/Luna, Neville/Hannah
Yhteenveto: Miksi toiset ympärillä itkivät onnesta, mutta Nevillen poskille ei valahtanut ainuttakaan kyyneltä?
A/N: Osallistuu 3 kertaa kun – haasteeseen.
Hiljaisuus
Eli kolme kertaa kun Neville olisi halunnut kertoa
* * * *
On tapana ajatella, että pikkulasten elämä on helpompaa kuin ikääntyneempien. He saavat elää ilman huolia. Elää ilman surua maailmasta, sen kipeistä kyynelvanoista ja niistä silmistä, jotka katsovat usvaista niittyä tuntematta illan syleilyä ympärillään. Ei sellaisista pienistä huolista kuin haavoista polvissa tarvinnut ruveta hätäilemään. Yksi pettymys ei kaatanut venettä, sillä lapset olivat tasapainoisia. Lapsilla oli vanhemmat, jotka kantoivat maailman taakan harteillaan.
Vai oliko heillä?
Harmaantunut sairaalakaapu naisen ympärillä ratkesi, kun tämän ihoon asti purrut kynnet repivät sitä palasiksi. Kohtaus ei ollut dramaattinen, sillä Nevillen nuoret silmät olivat tottuneet katselemaan surua, selittämätöntä tuskaa. Pojan isä ei edes kääntynyt katsomaan vaimonsa kamppailua, sillä sama tuli oli polttanut hänen sisältään liekit pois. Tulta tulelle, jäljelle jäi vain tuhkaa – ei kukaan osannut selittää sitä.
Vain vähän aikaa kuumaa poltetta, huutoa, joka sai vanhan rouva Longbottomin pudistelemaan päätään surullisena. Sitten hiljaisuus, kylmä, kaikuva hiljaisuus, kun käsiraudat napsauttivat Alicen ranteet turvaan raapivilta hampailta ja teräviltä veitsiltä. Neville katsoi äitiään silmiin, ja kun haalistuneiden ripsien välistä sujahti sumea kyynel poskelle, poika tiesi ettei sellainen ollut oikeaa elämää.
Sairaalan ovet olivat vaaleansiniset, ja Neville oli osannut reitin niistä sisään niin kauan kuin muisti. Jälleen kerran, kun he astuivat ulos auringonpaisteeseen, joka tuntui luomilla sokaisevalta, ei lämpimältä, isoäiti kysyi Nevilleltä saman vanhan kysymyksen.
”Oletko kunnossa?”
Isoäiti ei ollut koskaan nähnyt hampaita, jotka pureutuivat yhteen Nevillen nyökätessä. Kipu täytyi pitää sisällä, jotta kukaan ei näkisi todellisuutta, jota sanoilta varjeltiin – vaikka Neville oli vasta pieni poika, hän tunsi vääristyneen maailman tuskan kaikuna äitinsä huudosta.
* * * *
Sanottiin, että ei maailmassa ollut mitään niin kaunista, kuin kaksi sielua liitettyinä iäksi yhteen. Sen lokakuisen sadeillan myrskyssä ei kuitenkaan näkynyt valopilkkuja edes kuvainnollisesti – vaikka Nevillen oli myönnettävä, että jollakin tummalla, surullisella tavalla tilanne sai hänet hymyilemään. Oli aivan Lunan tapaista tehdä kaikki toisin päin – tytön hääpuku oli musta, kun taas hänen sulhasensa oli pukeutunut valkeaan – aiemmin Neville oli kuullut Lunan kuvaavan sulhastaan hohtavaksi enkeliksi.
Hääpaikkana toimi vanha, ruma, kirkuvanpunainen majakka, jota kovemmatkin myrskyt olivat koetelleet. Sisälle sade ei ylettynyt, mutta Neville tunsi kuitenkin alakuloisuuden ilmassa – se sai hänet miettimään, miksi kaikki muut yhä hymyilivät. Miksi kaikkien katse oli ihaileva, kun Lunan lainehtiva pitkä tukka taipui hänen hitaiden askeltensa tahdissa. Neville tuskin saattoi katsoa – hänellä ei enää ollut lupaa ihailla tämän sirojen jalkojen keveää astetta kasteenvihreällä matolla.
Miksi Lunan suloisenpunainen hymy ei haalistunut, vaikka eräästä avoimeksi unohtuneesta ikkunasta lennähti vesikuuro, joka virtasi hänen huolitelluille kasvoilleen? Miksi hänen sulhasensa nauraen suuteli pisarat pois hänen poskeltaan? Miksi virhe päivän täydellisyydessä ei saanut heitä ahdistuneiksi?
Miksi Neville ei noussut ylös, kun pappi ilmoitti hetken tulleen? Oli viimeinen hetki puhua, ennen kuin olisi ikuisesti hiljennyttävä, hyväksyttävä vääryys ja totuus. Ja Neville vain istui paikallaan, turtuneena, ajatukset juosten mielessään loppumatonta kehää.
Albuksen kaartin oli tarkoitus tehdä jotakin, Neville. Ja tiedätkö mitä? Me teimme sen. Sinä teit sen. Harry ei olisi koskaan onnistunut ilman sinua.
Se oli ollut aurinkoinen kesäkuun päivä, ja Nevillen vahvat kädet olivat painaneet Lunan hennon vartalon kivistä seinää vasten. Vain sen hetken he olivat olleet täydellisen elossa. Sillä hetkellä Mustajärven kuulas pinta oli heijastanut ilta-auringon kuumuutta onnena Nevillen paljaaseen selkään.
Miksi sen hetken muistaminen sattui kuin nyrkin isku, mutta ei tappanut?
Miksi toiset ympärillä itkivät onnesta, mutta Nevillen poskille ei valahtanut ainuttakaan kyyneltä?
Minä rakastan sinua.
Sitä hetkeä Neville muisteli kietoessaan kätensä Lunan ympärille. Luna tunsi halauksessa lämpöä ja ystävyyttä vanhalta rakkaalta, mutta Neville tunsi vain polttavaa kaipuuta sisällään. Tuska ei kuitenkaan näkynyt silmistä, kun Neville katsoi Lunan onnellisia kasvoja.
”Minä olen onnellinen puolestasi”, Neville sanoi, eikä Luna muuta kaivannut. Tyttö uskoi häntä, vaikka joskus suuret, harmaat silmät olivat nähneet suoraan Nevillen läpi.
Minäkin rakastan sinua.
Niin Neville oli vastannut kauan sitten. Enää Luna ei kuullut, kun hän kuiskasi sanat uudelleen ja uudelleen, läpi väkijoukon naurun. Eikä Luna ei tiennyt, ei ymmärtänyt, vaikka Neville odotti tunteja penkillä, odotti kunnes viimeiset vieraat olivat lähteneet ja jättäneet hänet yksin sammuneeseen majakkaan. Kyyneleet eivät vieläkään tulleet – oli vain hiljaisuus.
* * * *
Vuosien saatossa Hannahin silmien ympärillä olevat hymyrypyt olivat alkaneet selkiintyä. Ensin ne olivat vain heikosti näkyneet hänen nauraessaan, nyt ne olivat syviä ja uramaisia. Selkeitä kaavoja.
Kaavoja olivat myös heidän tekonsa. Neville suukotti Hannahin poskea, koska niin vuodet olivat opettaneet häntä tekemään. Hannah tarkisti seuraavan päivän sään, koska Neville menisi jälleen kalastamaan. Eikä Neville edes pitänyt kalastamisesta.
Kaavoja olivat myös heidän sanansa, ne joita toistettiin päivistä vuosiin – hyvät huomenet, helpot pienet rupattelut puutarhakasvien voinnista. Silti suurimman osan ajasta heitä hallitsi hiljaisuus. Kuka tahansa oppi elämään ääneti, jos mielessä kaikuvat huudot olivat kuluttaneet korvat puhki. Mitä Hannah hiljaisuudesta ajatteli, sitä Neville ei tiennyt. Hän oli oppinut myös sen, että syyllisyyttä vaimon epäonnesta oli turha kantaa. Jokainen valitsi oman tiensä. Heidän tiensä oli kiertää syvälliset asiat, ne jotka oikeasti merkkasivat, vaikka joskus niistä oli pakko puhua.
”Oletko sinä onnellinen?” kysyi Hannah äkkiä, kun Neville taittoi Päivän profeetan ja asetti sen alas pöydälle. Hetken miehen silmät katsoivat naisen omiin. Sitten hän kääntyi poispäin, sydän tykyttäen hetken aikaa tiheämpään.
Hän olisi halunnut vastata kyllä, mutta sanat eivät tulleet. Oli vain hiiltyneitä raunioita ja odotusta. Hiljaisuus oli hitaasti karkottanut sanat.
Mutta hän olisi tahtonut sanoa kyllä. Neville olisi tahtonut kertoa olevansa onnellinen. Hän ei vain ollut milloinkaan osannut.
* * * *
