Title: Epäreilua
Author: Aimtist
Fandom: Bleach
Hahmot/Paritus: Orihime, muitakin kyllä on
Genre: Drama, Angst
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Bleach hahmoineen ja maailmoineen kuuluu Tite Kubolle. Minä vain lekin.
AN: Osallistuu haasteeseen Sana/kuva/lause10 (4. "En voi uskoa että keksin kaiken omasta päästäni! [puhui siitä kuinka on ihastunut ja luuli myös ihastuksen kohteen pitävän hänestä romanttisissa merkeissä]" - Kurt Hummel, glee).
”En voi uskoa että keksin kaiken omasta päästäni! Olin varma, että Ishida on ihastunut Rukiaan. Tekihän hän sen hienon mekonkin Rukialle! En osannut lainkaan odottaa, että hän pitäisi minusta”, oranssihiuksinen tyttö mutisi ja vilkaisi pitelemäänsä paperinpalaa. Puna nousi neidon poskille, kun hän luki siistillä käsialalla kirjoitetut sanat uudelleen.
Aiemmin Orihime ei ollut edes miettinyt sellaista. Voisiko Ishida oikeasti olla ihastunut häneen? Se oli niin outoa, ettei se voinut olla totta. Samalla Orihime kuitenkin piteli käsissään quincyltä saamaansa kirjettä, joka sisälsi sanoina pojan tunteet häntä kohtaan.
Kaikki oli niin hämmentävää! Tyttö oli olettanut quincyn pitävän Kuchikista, ja hän itse taas ajatteli vain Kurosakia. Ja vaikka Tatsuki olikin käskenyt unohtaa oranssihiuksisen shinigamien sijaisen, ei Orihime ollut päässyt yli tunteistaan. Ei, vaikka hänen paras ystävänsä varoittikin, ettei siitä tulisi mitään.
”Ichigo on sellainen idiootti, että sinun on parempi ilman. Usko pois. Löydät parempiakin.” Niin Tatsuki oli hänelle sanonut, mutta puheet olivat kaikuneet kuuroille korville.
Orihime kulki pitkin koulunsa käytäviä kirjettä yhä tarkastellen, kun hän kuuli Tatsukin äänen.
”Niin varmaan! Puhut juuri henkilölle, joka on tuntenut sinut niin kauan, että tietää millainen itkupilli olit nuorempana. Älä yritä valhedella, se ei mene läpi. Joten, miksi helvetissä näytät siltä kuin olisit saanut pahastikin turpiisi tappelussa?!”
Sydän hypähti tytön kurkkuun. Neitokainen pysähtyi ja kurkki kulman taakse, missä Kurosaki ja Tatsuki keskustelivat. Orihime tiesi että salakuuntelu oli rumaa, mutta hänen oli silti tarkistettava ettei Kurosaki ollut liian pahasti loukkaantunut. Hän parantaisi kyllä pojan haavat myöhemmin, olivat ne miten pahat tahansa, mutta ainakaan hän itse ei olisi niin järkyttynyt enää silloin, jos tyttö ottaisi selvää haavojen vakavuudesta jo nyt.
Ikävä kyllä, haavat eivät olleet sellaisia, jotka Orihime voisi parantaa.
Kun Tatsuki oli sanonut, että Kurosaki näytti siltä kuin hän olisi hävinnyt taistelun, ”saanut pahastikin turpiinsa”, ei tummahiuksinen tyttö ollut tarkoittanut, että poika olisi haavojen peittämä. Tatsuki oli puhunut pojan ilmeestä ja vaikutelmasta, jonka Kurosaki sillä hetkellä itsestään antoi.
Kuin taistelunsa hävinnyt mies, sellainen luonnehdinta välähti Orihimen mielessä.
Ruskeat silmät loistivat kaipauksesta, ilme oli toivoton. Näytti siltä, kuin nuorimies olisi kukistettu täysin, kuin hän olisi kohdannut täydellisen tappion. Se satutti Orihimeä, mutta seuraavat sanat olivat vielä pahemmat. Ne saivat kyyneleet kihoamaan kulman takana kuuntelevan tytön silmiin.
”Sinähän olet jo kertonut vanhemmillesi, ettei perinteinen suhdemalli ole sinua varten?”
”Luuletko, että Chizuru voisi käydä kotonani ja käyttäytyä hänelle normaalilla tavalla, jos vanhempani eivät tietäisi? Mutta... Älä sano, etteivät he hyväksyneet sitä!”
Ääneen lausuttua vastausta ei kuulunut, mutta kun oranssihiuksinen tyttö vilkaisi taas kulman taakse, näki hän kuinka Tatsuki oli kietonut kätensä Kurosakin ympärille. Orihime ei ollut koskaan nähnyt Kurosakia niin hauraan näköisenä. Ei edes taistelun jälkeen, kun veri ja lukemattomat haavat peittivät poikaa.
Mutta siinä hän oli, Kurosaki Ichigo. Tappion täytteinen ilme kasvoillaan, vedettynä ystävänsä syleilyyn. Kasvot maata kohti käännettyinä ja puoliksi kumarassa asennossa, kuin kumartamassa maailmalle, joka käveli hänen ylitseen.
Raskaat kyyneleet putoilivat pitkin tytön poskia. Vaikka Kurosaki ei ilmeisesti voisikaan pitää hänestä sillä tavalla, tunsi tyttö suurta surua ihastuksensa puolesta. Oli luonnotonta nähdä Kurosaki niin heikkona. Kurosaki oli vahva! Ja silti pojan musertunut ilme oli palanut Orihimen verkkokalvoille.
Nyyhkien tyttö alkoi juosta pitkin koulua Ishidalta saatu kirje nyrkkiin puristettuna. Hän juoksi ja juoksi kyynelten sokeuttamana autioita käytäviä pitkin. Kun hän viimein pysähtyi ja painautui lämmintä rintaa vasten, oli kyseessä kuitenkin väärä syli.
Se oli niin väärin! Miksi tunteiden piti olla niin vaikeita? Mikseivät unelmat voineet vain toteutua?
Ishida halusi hänet, ei Rukiaa niin kuin Orihime oli aiemmin naiivisti ajatellut. Mutta Orihime itse tahtoi Kurosakin, ei Ishidaa, vaikka quincy oikein kiltti ja viisas olikin. Ja Kurosaki taas selvästi tahtoi jonkun muun. Kaipaus oli paistanut pojan ruskeista silmistä niin vahvasti, että jonkun sydäntä Orihimen ihastuskin halaji. Mutta maailma oli myös Kurosakia vastaan. Häntä ehkä kaikista eniten.
Se ei ollut reilua!
Orihime vajosi polvilleen lattialle yhä rutistaen Ishidan harmaata paitaa. Kyyneleet putoilivat maassa lojuvalle paperille.
”Se ei ole reilua! Se ei ole reilua...Se ei vain ole...ei ole...”, tyttö itki polvilleen vajonneena, Ishidan kädet ympärilleen kiedottuina.
Miksi elämän piti olla niin epäreilua?
