Ikäraja: S varmuuden vuoksi
Genre: angst, romance ja h
Paritus: Bella/Rodet
Vastuuvapaus: Se minkä Rowille kuuluvaksi tunnistatte, kuuluu hänelle.
Summary: Rodolphus muisteli kaiholla niitä Pimeän lordin nousuvuosia, jolloin he olivat istuneet tämän saman puupöydän ääressä jutellen, nauraen ja juoden hyvän vuosikerran tuliviskiä.A/N: Kuuntelin Fort Minorin
The Hard Wayta ja tällaista sitten syntyi. Hetkellisessä inspiraationpuuskassa kirjoitettu, osallistuu myös OTP10:neen ja Het10:neen Bella/Rodilla. En myöskään ole ihan satavarma, kuuluuko ämä angstin vai romancen puolelle, saa kertoa jos on väärällä osastolla.
Rodolphus katsoi pöydän yli vaimoaan Bellatrixia. Nainen näytti riutuneelta, aivan kuten Rodolphus itsekin. Azkaban oli sammuttanut elämän heidän silmistään, imenyt tunteet rinnasta ja saanut unohtamaan, miten kosketettiin. Niiden epätoivoisten muurien sisään olivat jääneet niin heidän nuori avioliittonsa kuin kaikki inhimillisyyskin. Bellatrixin liikkeissä oli jäljellä enää se epätoivoinen, hullu raivo kostaa kaikille ne kauheudet, joita hän oli Azkabanissa kokenut, kun noita kurottui kaatamaan maitoa jäähtyneeseen teehensä.
Rodolphus tiesi, että olisi voinut antaa maidon vaimolleen, olihan se ollut aivan hänen vieressään. Mutta hän ei enää osannut tarjota mitään ystävällisesti, ilman erityisempää tarkoitusta ja hyötyä, eikä Bellatrixin ylpeys ollut koskaan osannut pyytää mitään. Enää varsinkaan.
Myrskyn pauhatessa ulkona Rodolphus seurasi Bellatrixin teehetkeä antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ympärilleen painostavana verhona. Kumpikaan ei tehnyt mitään rikkoakseen sen tummaa pintaa, sillä se ei ollut mitään verrattuna siihen hiljaisuuteen, joka Azkabaniin laskeutui päivisin. Iltaisin siellä huusivat ne, jotka olivat vasta tulleet; öisin ne, jotka eivät olleet vielä menettäneet ääntään, ne jotka osasivat vielä rukoilla poispääsyä siitä hiljaisuudelta löyhkäävältä paikasta. Aamuisin painajaisistaan heräävät kirkuivat silmillään äänetöntä armoa, jota eivät koskaan saaneet. Mutta päivisin, kalpean valon lakaistessa tyrmien lattiaa kaltereiden välistä, tuli hiljaisuus, jota kukaan ei koskaan rikkonut ja joka repi sielua pahemmin kuin ankeuttajat suudelmineen. Ne toivat todellisuuden, jossa ikuiseen kylmyyteen tuomitut kuulivat omat, pakokauhuiset ajatuksensa.
Bellatrix ei sanonut mitään noustessaan pöydästä ja lähtiessään siihen vasemmanpuoleiseen käytävään, jossa hänen makuuhuoneensa sijaitsi. Rodolphus muisteli kaiholla niitä Pimeän lordin nousuvuosia, jolloin he olivat istuneet tämän saman puupöydän ääressä jutellen, nauraen ja juoden hyvän vuosikerran tuliviskiä. Bellatrix oli vielä silloin tavannut sanoa kiitos pöydästä noustessaan, joskus jopa pörröttää Rodolphuksen tummaa tukkaa. Silloin he olivat molemmat asuneet oikeanpuoleisen käytävän suurimmassa makuuhuoneessa, jonka seinät Bellatrix oli halunnut maalata heidän tappamiensa ihmishenkien verellä. ”Ei varmaan tarvittaisi lamppuja, kun niiden valoisat sielut valaisisi niin paljon”, noita oli sanonut julmasti hymyillen. ”Mestarikin tykkäisi.”
Rodolphus tiesi, siinä tyhjän pöydän ääressä istuessaan, ettei Bellatrix koskaan ollut rakastanut häntä eniten. Joskus nuoruuden ja rakastelun huumassa kuiskitut rakkaudentunnustukset eivät olleet merkinneet Bellatrixille mitään, vaikka Rodophus uskoikin naisen välittäneen hänestä – rakkautta se ei ehkä ollut, ei ainakaan sitä palavinta laatua, mutta syvää kiintymystä, kumppanuutta ja onnea varmasti. Onnea etenkin siitä, että Rodolphus oli antanut vaimonsa tulla kuolonsyöjäksi, Mestarinsa uskollisimmaksi palvelijaksi. Ja nyt, oman kostonsa lomassakin, Rodolphus tiesi Bellatrixin ajattelevan kostavansa myös Mestarinsa puolesta. Ei Rodolphuksen, sillä häntä Bellatrix ei olisi koskaan itse itselleen tahtonut, vaikkei nainen sitä ääneen sanonutkaan.
Bellatrix olisi tahtonut Mestarin.
