Title: Is this just another crush?
Author: Veera
Beta: Only me & microsoft word.
Genre: Angst, oneshot, romance, parituksen voi ajatella hettinä tai slashina.
Ikäraja: K-11
// Vanilje laski ikärajaa.Pairing: Sä/mä, het tai slash oman mielen mukaan.
Warnings: Kiroilu, yleinen angstaus
Summary: Ihastuminen on vitun perseestä.
A/N: Tää on mulle terapiaa, tosi tosi tosi henkilökohtanen teksti. Kaikki kommentti on erittäin rakastettavaa. Tän aikana mä kuuntelin David Archuletan kappaletta
Crush, josta myös otsikko on pöllitty. Kuunnelkaa sanat, liittyy tähän überpaljon.
Ja öö, virheitä voi löytyä liikaa koska oon liian laiska lukeakseni tätä uudestaan ja Skins alkaa viiden minuutin päästä.
Is this just another crush?
8.10.-10Mä istun E-välikön portaikon vierellä mun kaverin kanssa, nauran ja juttelen. Se yrittää viedä muumitikkaria mun suusta, puren tiukasti tikkua ja yritän työntää toista pois päältäni. Kun se viimein luovuttaa mä naurahdan, istun sen viereen ja hymyilen imeskellen tikkariani tyytyväisenä. Puhelin vibraa, tunnen sen taskussa jalkaani vasten. Tekstiviesti Pauliinalta, mun turkulaiselta kaverilta. Se on kussut biologian kokeen täydellisesti, nimennyt päästäisen hiireksi. Hymähdän, naputtelen vastaukseksi tekstiviestin joka sisältää paljon hahaata ja äksdeetä. Laitan puhelimen takaisin taskuun, tuijotan seinää kunnes mun kaveri tönäisee mua.
”Kuka vittu toi on?” se kysyy ja osoittaa sua, käännyt juuri kulman takaa. Mä tuijotan hiljaa, seuraan katseellani kun sä kävelet kohti E-portaita, astut ensimmäiselle askelmalle. Sulla on tummat farkut, valkomustat kengät ja musta huputon huppari. Paidassa on punaista tekstiä ja se on puoliksi auki. Sun hiukset ovat ruskeat, sä oot pyyhkäissyt ne huolitellun sekaisin ja mä vaan tuijotan. Sä kävelet portaat ylös ja katoat lukion tiloihin yläkertaan.
”Helvetti, mä en tosiaankaan tiedä”, mutisen ja lasken katseeni hämmentyneenä omiin käsiini.
”Näitkö sä sen?” mun pikkusiskoni tulee viisi minuuttia myöhemmin ja istuu mun viereeni.
”Kenet?”
”Sen pojan!” mä mietin hetken.
”Joo”, hymyilen leveästi, ”näin mä.”
***
11.11.-10Mä oon jäänyt koulun jälkeen suoraan kavereiden kanssa kylälle. Me mennään ensin Palkkareiden nurkalle tupakalle, jonka jälkeen mä kävelen niiden kanssa K-marketille. Kyllä mä tiesin että sun koulu loppuisi kolmelta, niin kuin joka Torstai. Olin sanonut kavereille, että mä jäisin kolmen linkkaan. Ne oli luvanneet jäädä seuraksi, ei ne tienneet että mä oikeasti halusin vain nähdä sut vielä tänään.
Tunti me seisoskellaan pihassa, pelleillään ja poltellaan tupakkaa. Aika kuluu hitaasti, mun mahaa kutittelee ja hymyilyttää koko ajan. Kaverit kysyy mikä mulla on, vastaan ettei mikään ja virnistelen. Kello on kohta kolme, sä pääset koulusta. Mua jännittää koko ajan enemmän, en malta pysyä paikallani. Hyppelehdin ja hymyilyttää vielä leveämmin. Viisi yli kolme mä näen jo muutaman lukiolaisen tulevan oikopolkua pitkin, se oikaisee yhden mutkan puskan kautta. Pari ekaluokkalaisista jää meidän kohdalle, ne juttelee ja pyytää mukaan kauppaan. Tökkään pisintä niistä kylkeen, siltä mä olen saanut tietää sun nimenkin, tuijotan sitä koiranpentukatseellani ja pyydän ostamaan karkkia. Se lupaa jos saa ensin pelata pelikoneella. Nyökkään virnistäen ja mä hyppelehdin sisään kauppaan sen perässä.
Jo kaupan eteisessä mä huomaan sut. Sä seisot sen ainoan pelikoneen ympärillä, siinä on muutama sun kavereista. Mun sydän hakkaa tumtumtum, sata kertaa sekunnissa, se uhkaa hypätä mun kurkkuun ja siitä ulos. Jännittää, mun maha halkeaa jännityksestä ja vedän kasvoilleni pienen hymyn. Kädet tärisee, pelottaa. Mun kaveri kävelee sun vierelle, mä hengitän syvään, vedän keuhkot täyteen ilmaa ja astun sun vierelle. Sä oot ihan mun vieressä, mä tunnen sut siinä, en uskalla edes vilkaista sua vaikka mä näen että sä vilkaiset mua nopeasti ja tuijotat sitten taas pelikonetta. Sä jännityt mun vieressä, ainakin mä luulen niin, mäkin tärisen ja pelottaa. Pyydän jo kaveria tulemaan, haluan pois sun vierestä, ahdistaa. Se huokaisee, kävelee mun kanssa kauppaan ja mä seuraan nopeasti perässä. Mua hymyilyttää, seisoin sun vieressä, voi luoja, mä seisoin sun vieressä ja sä huomasit mut. Mä en vois olla onnellisempi just nyt.
Kaveri ostaa mulle Kinder Buenon, mä kiitän kauniisti – totta kai – ja katson sua vielä kerran ennen kuin astun ulos kaupan ovesta.
***
10.2.-11Mä tiedän että sä käyt kaksoistutkintoa. Tottakai oon ottanut näistä asioista selvää, kun sua ei näkynyt enää toisen jakson loputtua. Tänään kuitenkin alkaa taas uusi jakso, neljäs jo. Mua itkettää kun mä mietin, että tämä voi olla viimeinen jakso jonka aikana mä näen sut. Ei mun suunnitelmissa ole mennä kotipaikkakunnan pieneen lukioon, isot ympyrät on mua varten. Silti mä en haluais jättää sua tänne.
Sä tulet kohta kouluun, sullakin alkaa vartin yli kahdeksan. Vielä kymmenen minuuttia aikaa, mä seison aulassa ja katselen ympärilleni, nauran kavereiden jutuille mutta ajatukset ei ole mukana. Huolestuttaa, mulla on ollut ikävä. Oon ihan korviani myöten kusessa suhun. Kun kolmas jakso loppui, mä unohdin sut. Poissa silmistä, poissa mielestä. Et sä voinut olla niin ihana, olin jotenkin seonnut tai jotain. Katsotaanpa vain, kun mä näen sut taas pitkästä aikaa mä en tunne sitä kutittavaa tunnetta vatsassa, valtava hymy ei valloita mun kasvojani ja voin jatkaa elämääni ilman koko pään valtaavaa ihastusta. Taas mä saan todeta olleeni väärässä.
Kun sä kävelet mua käytävällä vastaan, mustapunainen reppu selässä ja ruskean ruutukuvioisen takin huppu päässä lievästi hämmentyneen näköisenä, musta jää lätäkkö lattiaan. Itkettää ja naurattaa samaan aikaan, tekee mieli syöksyä halaamaan ja nuuhkia sun kaulaa. Sanoa että mulla oli ikävä ja tykkääthän sä musta vielä. Paska sellaista on mennä kysymään, kun et sä mua tunne. Sulle mä olen se vähän massasta poikkeava kummajainen, tummat meikit silmien ympärillä, XL-kokoinen huppari ylävartalon suojana ja otsahiukset turkoosina. Tälläkin kertaa – kuten niin monesti aiemminkin – sä kävelet mun ohitseni, tuijotan sua silmät vetisinä. Mä huomaan sun värjänneen hiukset mustiksi, hyvä luoja, mä luulin ettet sä voi enää olla kuumempi. Silti teet sen, osoitat pystyväsi tappamaan mut henkisesti vain värjäämällä hiukset. Sä jatkat matkaasi kohti lukion tiloja ja kun käännyt näkyvistä, syöksyn vessaan ja tuijotan itseäni peilistä. Milloin mä annoin itseni ihastua näin pahasti?
***
27.2.-11Kello on kohta vartin yli kaksitoista. Sä olet päässyt tunnilta jo tasalta, sun ruokailu alkaa silloin. Mä olen käynyt syömässä jo yhdeltätoista, oikeastaan juomassa lasin vettä. Meidän koulussa on lukio ja yläaste samassa, sä käyt lukiota kun taas mä suoritan peruskoulun viimeistä luokkaa. Ennen ruokailua lukiolaisten ja yläastelaisten välitunnit on yhtä aikaa, mutta ruokailun jälkeen meidän välitunti alkaa silloin kun teillä loppuu. Sitä paitsi lukiolaiset viettää välituntinsa yleensä kotiluokissaan yläkerrassa, harvat tulevat alakerran tietokoneluokkaan facebookittamaan ja pelaamaan ceeässää.
Ruotsin tunti on yhtä tuskaa. Vielä viimeiset minuutit mä kärsin, piirtelen sydämiä ja sun nimen alkukirjainta kirjan sivuille ja haaveilen. Mun säälittävän tylsän päiväni kohokohta on nähdä sut silloin, kun meidän tunnit loppuu kakstoista viistoista ja sä kävelet ruokalasta noin seitsemäntoista viiva kaksikymmentä minuuttia yli. Sä olet enää yksi ainoista syistä, miksi mä jaksan välittää asioista.
Mä olen ihan säälittävän innoissani siitä, kuinka sä olet muutama viikko sitten tehnyt facebookin ja jopa hyväksynyt mut kaveriksi. Eilen illalla mä uskaltauduin tökkäämään sua ja koko illan aikana sä tökkäsit mua takaisin seitsemän kertaa. Mut saa pienellä iloiseksi.
Kello soi plimplom, opettaja antaa meille läksyt joita kukaan ei kuuntele. Mä lyön kirjat ja penaalin mustaan Converse-merkkiseen olkalaukkuun ja syöksyn ulos luokasta. Nojailen E-välikön seinään, juttelen ihmisten kanssa vilkuillen samalla ruokalan suuntaan. Jännittää ja hymyilyttää taas, ihmiset mun ympärillä tuijottaa tietävästi virnuillen. Mä en tiedä mistä ne on saaneet tietää että mä olen suhun ihan vitun kusessa, mutta aina ne tuijottaa. Joskus mua pelottaa, tuntuu että kaikki tietää. Pikkusisko sanoi mulle yksi päivä, että mä olen niin läpinäkyvä että säkin varmaan tiedät jo. Mulle ei kannata sanoa mitään tuollaista. Heti teki mieli itkeä, sä et saa tietää koskaan. Koko ajan mun tekee mieli repiä oma pää irti ja heittää seinään, ahdistaa jatkuvasti. Pelkään että sä saat tietää jostain, inhoan omaa mielikuvitustani ja sitä kuinka se kehittelee mulle koko ajan uusia pilvilinnoja. Me käveltäisiin yhdessä lumisateessa, istuttaisiin sohvalla tuijottaen elokuvaa mutta oikeasti pussailtaisiin, mä nukahtaisin iltaisin sun viereen ja sä vetäisit mut kiinni itseesi. Nytkin mä vajoan näihin haaveisiin, tuijotan hiljaisina mustia sukkiani ja pinkkien pillifarkkujen verhoamia jalkojani.
Mua tönäistään, hei tuolta se tulee, mä käsken niiden pitää päänsä kiinni. Mä olen herran jestas sentään ihastunut suhun, joten luulisi että mä huomaan milloin sä kävelet käytävällä mun ohitseni? Niin tai näin, sä teet sen taas. Sulla on päälläsi tällä kertaa kokomusta huppari, nyit sen hihoja kämmeniisi ja pujottelet oppilaiden ohitse kapealla käytävällä. Sun otsahiuksissa on vaalea raita, se sopii sulle liian hyvin. Mua tönitään, mä vain tuijotan sua kunnes tunnet tuijotuksen itsessäsi ja käännät silmäsi muhun. Punastun ja lasken katseeni lattiaan, hymyilen ylileveästi ja vilkuilen otsahiusteni takaa sun selkää kunnes sä katoat taas näkyvistä. Mua tuijotetaan ja virnuillaan, alkaa taas ahdistaa ja mä juoksen äkkiä vessaan. Oven lukittuani alan hyppiä hysteerisesti paikallani, istun pöntön kannen päälle ja tuijotan maanisesti hymyillen seinää. Pikkuhiljaa mua alkaa kuitenkin itkettää taas, sä oot liian täydellinen, mä ruma ja läski ja aivan kamala. Sun entinen tyttöystäväsi oli mua miljoona kertaa nätimpi, mun pää täyttyy itseinhosta. Tuijotan itseäni peilistä, liian läski, väärän väriset silmät. Mun silmät kostuu taas, kyynel vierii poskelle. Turhautuneena painan pääni käsiini. Mulle on sanottu että me oltaisiin loistava pari, sä olet kuulemma vain liian ujo yrittääksesi mitään. Itkettää liikaa.
***
8.4.-11Sä lopetit sen jo kolmen päivän jälkeen. Facebookissa tökkimisen. Kovasti mä vannoin itselleni että mä yritän jotain ennen kuin sä lähdet, mutta aika loppui kesken. En uskaltanut, tyydyin vain katselemaan sua kauempaa ja pikkuhiljaa mä turruin siihen. Sun näkeminen tappaa mua vieläkin sisältä päin, enää mä en odota sun näkemistä vaan pelkään sitä. Sä syöt mun sisäelimiä, revit ja raatelet niitä kunnes mä olen ihan rikki.
Mun tavoite on olla täydellinen. Kolme viikkoa sitten mä aloin vähentää mun syömisiäni. Huomasin olevani aika hyvä siinä, mun kädestä näkyy jo se luu mikä on ranteessa. Enää mun ei tarvi syödä kuin kerran päivässä ja muistaa juoda vettä. Olen pudottanut jo viisi kiloa, jäljellä on kaksikymmentä.
Tänään on neljännen jakson viimeinen päivä. Ensiviikon Maanantaina sä jatkaisit koulua amiksessa jollain linjalla, mä jäisin tänne ja opiskelisin peruskoulun loppuun. Ensi syksynä me ei nähtäisi enää, vaan mä menisin suurempaan lukioon. Luultavasti sä otat itsellesi jonkun pissiksen kainaloosi, se on niin tyypillistä. Sunlaiset täydelliset ihmiset saa kenet vaan, joten ne nappaavat yleensä fanijoukon johtajan, sen vetyperoksidiblondin joka hihittää ärsyttävästi ja vetää toppia alaspäin niin, että rintaliivit näkyvät. Oksettaa.
Sä tuut vielä viimeisen kerran käytävällä vastaan ja mun päässä naksahtaa. On välitunti, mä sain jäädä sisälle koska olen ollut viime viikon kipeänä. Mä pysähdyn ja tuijotan sua avoimesti, ensimmäisen kerran elämässäni mä oikeasti
tuijotan. Ei ole mitään syytä peitellä sitä, tämä on viimeinen kerta ikinä kun mä näen sut. Mä saan tuijottaa sua, joten juuri sitä mä aion tehdä. Mä katson sun silmiä, sä tuijotat eteesi ja kävelet mua kohti. Haen katsekontaktia niin kauan, että sä huomaat ja käännät katseesi muhun. Pysähdyt hitaasti, meidän välillä on ehkä metri. Katson sua silmiin järkkymättömänä, en räpäytä silmiäni. Sun silmät on siniset.
Mun poskelleni valuu kyynel, toinen ja kolmas. En yritä estää niitä, niin monesti mä olen itkenyt hiljaa itsekseni. Sun täytyy saada nähdä mitä sä teet mulle, kuinka sä revit mut rikki pala palalta. Sun silmistäsi näkyy kuinka sä hämmennyt, vilkuilet ympärillesi ja siirrät sitten katseesi takaisin muhun. Mun kädet roikkuu velttoina sivuilla ja meikit tekevät itsemurhaa poskille. Tuntuu pahalta, sattuu liikaa, pyörryttää. Vieläkin sä tuijotat mua silmiin, sua alkaa pelottaa. Mä näen sen, sua alkaa ahdistaa kun sä et tiedä mitä tehdä. Mä puren huultani ja vedän värisevästi henkeä.
”Onko sulla kaikki hyvin?” kysyt ja astut askeleen lähemmäksi. Inahdan ja painaudun viereistä seinää vasten, et ole koskaan puhunut mulle, mä en ole koskaan kuullut edes sun ääntä noin tarkasti. Mun kädet siirtyy puristamaan ylisuuren t-paidan helmaa, sä lähestyt mua hitaasti.
”Hei, mikä on?” sun ääni on liian lempeä, kyyneliä valuu vuolaammin mun poskille ja alan täristä hallitsemattomasti. Sä olet ihan lähellä, aivan mun edessä. Nostat kätesi ja pyyhit kyyneleen mun leualta. Hitaasti nostat kasvoni kohti omiasi.
”Sä”, kuiskaan hiljaa vapisten ja livahdan pois sun ja seinän välistä. Pyrähdän juoksuun. Mä juoksen ulos koulusta, juoksen juoksen juoksen omaa mieltäni karkuun. Mä en anna sun satuttaa mua enää enempää.
A/N2: Että sellasta. Anteeksi kökkö loppu mutta halusin saada tän valmiiksi ja finiin vielä tänään, jotennn.
