Title: Kolme muskettisoturia
Genre: Angst
Author: hymykuoppa
Paring: minä, Miksu, Tomppa
Raiting: S
Summary: Ystävien menettäminen tappaa meidät sisältä, mutta se ei ole syy luovuttaa. Vaikka julma kokemus saa meidät itkemään uudestaan ja uudestaan, me tiedämme, että on noustava ylös ja jatkettava matkaa – sillä ystävät tulevat meidän mukanamme.
A/N: Tällainen tunnelmointi, kertoo minusta itsestäni ja kahdesta ystävästäni, jotka nyt ovat siirtyneet parempaan paikkaan, mutta ovat silti minun matkassani. Nukkukaa pojat rauhassa, mä rakastan teitä ♥
Kolme muskettisoturia
Kyyneleet valuivat ties kuinka monennetta kertaa poskillani. Makasin sängylläni pidellen tärisevissä käsissäni valokuvaa. Kuvaa, jossa kaksi poikaa ja tyttö istuivat kaupan autiolla parkkipaikalla. Kuva oli otettu kesäyön hämärässä, tytöllä oli yllään huppari ja haaremihousut, hän katsoi suoraan kohti kameraa ja oli kietonut kätensä kahden pojan harteille. Kuka tahansa olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että kuvassa esiintyvät nuoret olivat ystäviä. Sen näki heidän seisahtuneista ilmeistään, silmien palasta ilosta, huulilla olevasta hymystä. Kolmikon ympärillä leijui savuhaituvia, lähtöisin kahdesta palavasta tupakasta, joita tyttö ja vaaleahiuksinen poika pitelivät sormissaan.
Aukaisin silmäni ja näin kuvan sumeasti kyynelteni takaa. Muistin edelleen tuon illan selvästi, kuinka olin suoristanut vallattomia kihariani lähes tunnin ennen ulos lähtöä. Pojat eivät olleet niinkään huoliteltuja, Miksu oli nostanut vaaleat hiuksensa pystyyn, Tomppa oli tyytynyt peittämään ruskeat hiuksensa hupulla. Tompan huulilävistys loi tähdenomaisen loisteen salamavalossa.
Suljin jälleen silmäni ja annoin sisälle patoutuneen pahan olon vyöryä ulos.
Varhain opin miten hauras onni onkaan, kuinka se ei kestä kauaa.
Pian kadotin suunnan, helppo polku, kaltevana vietti mutkaan.
Monen vuoden ystävyys oli päättynyt kyyneliin. Ei siksi, että pojat olisivat pettäneet minut, ei siksi että olisimme ajautuneet peruuttamattomaan riitaan. Kai se oli ylemmän voiman kutsu, kai poikien elämän pituus oli määritelty ennakkoon. En vain saattanut ymmärtää, miksi heidät olisi haettu niin aikaisin täältä pois, ei kai Jumala olettanut, että selviäisin täällä ilman kahta tukipylvästäni?
Olin menettänyt uskoni tuohon meidän kaikkien isään, olin suuttunut hänelle. Miksi juuri minä? Kuinka Jumala saattoi edes kuvitella, että pystyisin jatkamaan täällä kaiken paskan keskellä ilman ystäviäni, veljiäni. Ilman ihmisiä, joiden kanssa olin jakanut kasvukipuni, jotka olin tuntenut lapsesta saakka. Ilman omia sotureitani, jotka olivat niin monet kerrat kuunnelleet minun itkuani, antaneet minun itkeä olkapäitään vasten. Ilman heitä, joista välitin niin paljon, jotka tunsin jopa paremmin kuin itseni.
Miksi meidät, kolme muskettisoturia, oltiin ajettu erilleen? En tiennyt vastausta siihen kysymykseen, mutta tiesin sen, että minun oli todistettava vahvuuteni. Vaikka kaksi soturia oli poissa, kaikki kolme musketööriä olivat yhdessä – sydämessäni. Tiesin myös sen, etteivät pojat olisi halunneet nähdä minun luovuttavan, kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen joista olin jo elämässäni selvinnyt. Vaikka kaipaus oli särkenyt minut miljooniksi paloiksi, tiesin, että pojat vahtivat askeliani pilven reunalla, eivätkä antaisi minun luovuttaa.
Koska kolme muskettisoturia eivät koskaan luovuttaneet.